Jotkut asiat piirtyvät mieleen elävämpinä kuin toiset. Jäävät elämän filminauhalle kirkkaina ja tuntuvina.
Kuten se hetki, kun makaan olohuoneen lattialla ja itken. Villamatto tuntuu karkealta. Hiukset liimautuvat märille poskille. On keskitalven harmaa hämärä. Kylmä. En hahmota muuta. En jaksa liikkua. Joku lähettää tekstiviestin. Itken päivästä toiseen.
Nyt vuosia myöhemmin mietin, mitä on tapahtunut siitä hetkestä tähän päivään. Mitä on täytynyt tapahtua, että koen olevani onnellinen ja jollakin tapaa ajattelen, että tapahtumat olivat jopa siunaus.
Mitä siunauksellista siinä kaikessa oli? Vietin mustassa kuopassa pari vuotta. Se oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Ei se miltään siunaukselta tuntunut. Päinvastoin. Koin menettäväni kaiken, mikä minulle oli tärkeää.
Sanotaan, että ainut pysyvä asia elämässä on muutos. Ihminen on alituisessa muutoksessa, koko elämänsä ajan. Ensin kasvaa, sitten vanhenee. Solut uudistuvat ja kuolevat. Käytännössä olet muutamassa vuodessa uudistunut jokaista solua myöten niin, ettei sinussa ole enää mitään samaa.
Ja silti me kuvittelemme rakentavamme jotain pysyvää. Jotain täysin varmaa ja muuttumatonta. Jotain ikuista. Kuin taistelisimme muutosta vastaan. Kuin kieltäytyisimme hyväksymästä elämään kuuluvaa alituista liikettä. Luopumisen ja vastaanottamisen vuorottelua.
Ja juuri siitä oli kyse vuosia sitten olohuoneen matolla. Kieltäydyin hyväksymästä tosiasioita. Kieltäydyin hyväksymästä asioita, jotka olivat liikkuneet paikoiltaan. Asioita, jotka olisin halunnut jäädyttää ikuisiksi, tehdä niistä elämäni rakenteet. Sellaiset, jotka eivät tahtomattani muuttuisi.
Kieltäydyin hyväksymästä muutosta. Harasin vastaan jokaikisellä solullani.
Mutta asiat muuttuivat. Enkä minä voinut niille mitään.
Kun lopulta annoin periksi ja lopetin vastustamasta muutosta, alkoi syntyä jotain uutta.
Jokainen särkevä tapahtuma, jokainen eteemme tullut vastentahtoinenkin muutos on myös mahdollisuus. Muutos tuo eteemme pakon päästää irti ja mahdollisuuden ottaa vastaan. Emme voi tietää, mitä muutos tuo mukanaan. Meidän täytyy vain antaa sille mahdollisuus. Sokeasti luottaa siihen. Sillä vanhaa ei enää ole.
Tekemällä kirkon menneeseen ja menetettyyn jäämme katsomaan taaksepäin. Menetämme mahdollisuuden nähdä, kokea ja tuntea jotain uutta. Emme anna itsellemme mahdollisuutta kokea ehkä jotain vielä hienompaa kuin se, joka oli ja meni.
Ja juuri niin kävi minulle. Kun lopulta päästin irti, alkoi syntyä kokonainen uusi elämä, uudenlaisia ajatuksia, asenteita. Uusia ihmisiä, ystäviä, uusia rakkauksia. Uudenlaista onnea, joka tuli luokseni, koska annoin sille mahdollisuuden.
Päästin irti uloshengityksellä, otin vastaan sisäänhengityksellä. Hengenveto kerrallaan. Aluksi vasten tahtoani, sitten tahtoni myötävaikutuksella.
Hetki kerrallaan. Kunnes olin hengittänyt itseni aivan uuteen todellisuuteen.
Tuntuu, että ihan kaikkeen haetaan juuri nyt ratkaisua, selitystä. Jokainen asia pitää analysoida poikki ja pinoon, pitää olla viisas ja tietää vastaukset, omiin ja muiden murheisiin.
Välillä on ihan hyvä pohtia jonkun asian merkitystä tai jonkun ihmisen käyttäytymistä. Mukamas tietää. Mutta ei loputtomiin. Sillä ihan kaikkeen ei tarvitse eikä voikaan löytää syitä.
Kun veljeni kuoli viisi vuotta sitten, kuulin paljon sellaisia lauseita kuin ”Ajan myötä helpottaa.” Mietin silloin, että ei varmasti helpota.
Kuulin sellaisenkin viisauden, että ”Jonain päivänä löytäisin tapahtuneelle tarkoituksen tai vähintäänkin oppisin tapahtuneesta itse jotain.” Luultavasti sitä merkitystä en ole koskaan valmis kokonaan löytämään, ja oppirahatkin ovat tuntuneet järjettömän suurilta.
Vaikka toisesta tuntuisi, että vuodenajat ovat kulkeneet jo ainakin kerran ympäri, surijalle ei kannata myöskään töräyttää, että ”Vieläkö sinä suret!?”. Totta kai hän suree, ja on luultavasti surussaan vasta alussa.
Usein riittää, että joku on läsnä tai kuuntelee silloin, kun haluaa puhua. Sanoo, että ”Ihan hirveä juttu!” Sillä sen voi surijakin kuitata pään nyökytyksellä.
Läheisensä menettänyt ei useinkaan ole tilanteessa hakemassa ratkaisua menetykseensä, joten tilanteen analysointi tai selittäminen ärsyttivät ainakin itseäni enemmän kuin auttoivat. Läheisen kuolema on aina epäreilua, se on aina väärin ja se on aina maailman kamalinta. Sen muuttaminen väkisin järkeenkäyväksi ei auttanut ainakaan itseäni yhtään. Eniten auttoi ehkä se, kun joku sanoi, että ”En osaa sanoa mitään, mutta olen kyllä tässä.”
Kun veljeni päätti viisi vuotta sitten kuolla, luulen, että pystyin ottamaan asian vastaan ainoastaan pala kerrallaan.
Ehkä ihminen menee syystäkin sokkitilaan ja suojelee mieltään liian järkyttävältä tiedolta. Ja ehkä syystäkin sokkitila murtuu ainoastaan pala kerrallaan.
Heräsin vielä vuosia veljeni kuoleman jälkeen monena aamuna helpotukseen. Olin nähnyt painajaisen, jossa veljeni kuoli. Aamulla huokasin ja olin onnellinen, että olin hereillä. Helpotus kesti parhaimmillaan parikin sekuntia. Sitten muistin, että painajainen olikin totta.
Neljä vuotta myöhemmin kirjoitin veljeni itsemurhasta ja perhettäni kohdanneesta tragediasta kirjan. Säästä ajatuksesi eläviä varten kertoo huumeisiin kadonneesta veljestäni, veljeni itsemurhaa seuranneesta surutyöstä. Sen vaikutuksista muuhun elämään sekä matkasta, jonka surun käsitteleminen vaati.
Nyt viisi vuotta kuoleman jälkeen muistan aina aamuisin samantien. Kenties olen jo siihen tarpeeksi vahva. Ehken enää tarvitse niitä pieniä hetkiä, jolloin unohdan sekunniksi tai kahdeksi. Aina en edes aamuisin häntä mieti.
Mutta koskaan en ole löytänyt tarkoitusta veljeni kuolemalle, edes sellaista etsinyt. Ja kun lopulta menen ja pääsen suruni yli, ylitän sen veljeni käsi kädessäni. Kannan häntä, suruakin varmasti osin aina mukanani. Ja muille surijoille ja läheisensä menettäneille tahtoisin sanoa, ettei siinä ole mitään väärää.
PS. Läheisen kuoleman jälkeen on lupa hymyillä, on lupa nauraa ja nauttia elämästä, mennä eteenpäin. Mutta on myös lupa kantaa läheistään mukana ja surra juuri niin kovasti ja kauan kuin siltä tuntuu.
Verhon takana, henkisessä maailmassa, asuu aito sinä, sielusi, joka tätä maailmaa tuli kokemaan. Verhon takana ei ole vaikeaa, ei kärsimystä, ei kiirettä, ei kontrollointia. Siellä kaikki on aina täydellistä. Siellä on onni ja rauha.
Mitä kaikkea se sinä, joka tulit maailmaa kokemaan, et verhon edessä olevassa fyysisessä maailmassa hyväksy? Miten paljon pusket maailmaa vastaan? Miten paljon se rajoittaa elämääsi, vie voimaasi ja aiheuttaa kärsimystä? Kuinka paljon sinulla on jakaa mielipiteitäsi niille, jotka eivät toimi mielestäsi ”oikein?” Hyväksytkö, että niin sinulla kuin meillä kaikilla on oma polkumme, omat oppiläksymme, omat tunteemme ja oma vapautemme valita? Hyväksytkö virheet? Omat tai muiden? Kaikki mitä vastustat, vie voimaasi. Sinulla, joka verhon edessä koet tätä maailmaa, voi olla usein aika vaikeaa. Sinulla voi olla kiire kokea, kiire ymmärtää, kiire muuttaa asioita, kiire suunnitella jotain parempaa.
Meille ei verhon edessä opeteta, että voisimme antaa asioiden vain olla niin kuin ne ovat. Meitä opetetaan puskemaan niitä vastaan. Meille opetetaan, että onni ja rauha tulevat vasta kun yritämme muuttaa ihmiset ja maailman ympärillämme sellaisiksi kuin haluamme.
On hyödytöntä sanoa elämälle, ettei se saisi olla sellaista kun se on.
On raskasta uhmata jatkuvasti tätä hetkeä ja odottaa tulevaisuutta, joka olisi meidän suunnitelmien ja hyväksynnän mukainen.
Kun pusket, kutsut vain vastavoimaa puskemaan takaisin. Kuka tai mikä eniten puskee sinua vastaan? Ketä tai mitä vastaan sinä pusket? Mitä tunnetta piilottelet puskemisen alle? Mitä tunnetta et uskalla kokea? Mitä tunnetta et hyväksy? Jokaisen tunteen tarkoitus on ohjata meitä elämässä kohti omaa parastamme.
Kun tunnemme raskaita tunteita, ego alkaa välittömästi kertoa tarinaa. Se oikeuttaa nopeasti kärsimyksesi, kaunasi, itsesäälisi tai sotapolkusi tuota tunnetta tai tunteen aiheuttajaa vastaan. Tuskaidentiteetti on monilla vahvana ja siitä luopuminen voi olla pelottavaa, koska silloin joutuisi luopumaan siitä, kuka luulee olevansa.
Vaikka mitä tapahtuisi, verhon takana on se sinä, jolla ei ole vaikeaa, vaikka sinulla olisi vaikeaa. Se, joka hyväksyy. Se, joka jaksaa odottaa, että alat rohkeasti tuntea niitä tunteita joita puskemisen alle hautaat. Se, joka näkee maailmaa hyväksymisen tason linssin läpi. Sieltä käsin katsottuna kun kaikki on täydellistä ja kaikki joita vastaan olet yrittänyt puskea, kaikki mitä et hyväksy, on täällä opettamassa sinua, vahvistamassa sinua ja antamassa sinulle voimaa.
Aina kun vastustat sitä, millaista oli tai on, rajoitat kykyäsi kokea elämääsi kokonaisvaltaisesti tunteen, hyväksynnän, ymmärryksen ja rakkauden kautta. Sillä ei ole väliä, mitä on tapahtunut tai kuinka julma joku oli tai on. Kaikenlaista voi tapahtua ja tuska voi viedä meidät pohjallekin asti. Elämä verhon edessä on ylä- ja alamäkeä. Vastustaessamme omaa elämäämme, sen opetuksia ja tapahtumia, häviämme joka kerta. Voittajaksi jää kärsimys.
Tarinankertojamme ego haluaa muuttaa ja tuomita ihmiset ja maailman ympärillään ja siksi se voi aina syyttää kärsimyksestään muita. Rohkeutta on kääntää katse itseensä. Rohkea haluaa muuttaa itsensä, ottaa vastuun omista tunteistaan ja valinnoistaan. Rohkea haluaa hyväksyä ja kokea tunteensa, koska tunteen tarina on paljon aidompaa kuin egon ja se on kärsimyksestä vapauttavaa ja voimistavaa. Unohda egon tarina ja tunne se tunne, ilman siihen liittyviä ajatuksia. Kun avoimin mielin hyväksyt sen, toivotat sen tervetulleeksi, jopa rakastat sitä ja koet sen vapauttajanasi, niin opit joka kerta tuntemaan paremmin myös verhon takana olevan itsesi.
Sen, jolla ei ole vaikeaa, vaikka sinulla on vaikeaa.
Kaupan tavalliset hillot ovat varsinaisia sokeripommeja. Esimerkiksi 1 kg omenasaaliiseen saatetaan lisätä jopa puoli kiloa silkkaa sokeria. Oi miksi? Ovathan hedelmät ja marjat jo luontaisesti ihanan makeita. Onnellisen kehon omenahillosta et saa sokeriähkyä.
Omenasato on nyt parhaimmillaan. Kehittelinkin sinulle 3 terveellistä omenareseptiä. Ensimmäinen resepti on vinkki omenoiden säilömiseen ja samalla se toimii herkullisena raaka-aineena tulevissa resepteissä. Valmista siis tätä omenahilloa jo nyt jääkaappiin odottelemaan. Näin yksi työvaihe tulevissa resepteissä on jo tehtynä.
Kaupan tavalliset hillot ovat varsinaisia sokeripommeja. Esimerkiksi 1 kg omenasaaliiseen saatetaan lisätä jopa puoli kiloa silkkaa sokeria. Oi miksi? Ovathan hedelmät ja marjat jo luontaisestikin ihanan makeita.
Tätä omenahilloa voit huoletta lusikoida suuhun ihan sellaisenaan. Tai lisätä puuron, jogurtin tai rahkan päälle. Hillo toimii täydellisesti terveellisempänä lisukkeena myös vaikkapa lättyjen ja pannukakkujen päällä. Omenahilloa voit käyttää myös lisämakeutena monissa leivontaresepteissä.
Jos makunystyräsi kaipaavat omenoiden luontaista makeutta makeampaa hilloa, niin kokeile ravinnerikasta kookossokeria. Kookossokerilla on alhainen glykeeminen indeksi, eli se ei nosta verensokeria yhtä voimakkaasti kuin valkoinen puhdistettu sokeri. Kookossokeri on myös ekologinen valinta, sillä kookospalmusta saadaan palmusokerin lisäksi paljon muitakin käyttökelpoisia ainesosia. Aloita makeuttaminen hiljalleen pienellä määrällä ja maistele seosta. Omenasoseen hyytelöittämisen, tiiviimpään, hillomaiseen muotoon, hoitavat chia-siemenet. Mitä enemmän käytät chia-siemeniä, sen tiiviimpi hillostasi tulee.
TERVEELLISEMPI OMENAHILLO
Noin 6–8 kotimaista omenaa (voit huoletta jättää kotimaisiin pestyihin omenoihin kuoret päälle. Näin saat hilloosi kauniin värin sekä samalla lisättyä sen kuitupitoisuutta)
1 tl luomu ceyloninkanelia
0,5 tl Bourbon Vaniljajauhetta
pieni ripaus Himalajan Kristallisuolaa
noin 2 rkl Chia-siemeniä
(lisämakeutta kookossokerilla)
VAIHE 1)Pese ja viipaloi omenat.
VAIHE 2) Lado omenaviipaleet kattilaan, jossa on tilkka vettä ja kiehauta ne pehmeiksi. (Kattilassa tulee olla vettä sen verran, että omenaviipaleet peittyvät juuri ja juuri veden alle.) Valuta keitinvettä pois kattilasta, jättäen kuitenkin noin 1 cm verran nestettä kattilan pohjalle.
VAIHE 3) Soseuta omenat ja lisää loput mausteet. Maista sosetta ja lisää halutessasi makeutta. Anna seoksen kuplia pari kertaa hellalla ja purkita lasipurkkeihin tai suoraan pakasterasioihin.
”Miten sä nyt taas menit tuolla tavalla sotkemaan?” ”Mikset sinä pukeutuisi hameeseen?” ”Oletko hieman lihonut?” ”Pitääkö sinun aina…?”
Olen kohta 39-vuotias. Silti kuulen päivittäin mielessäni lapsuus- ja nuoruusvuosilta perheeni ja sukuni vanhempien naisten äänet. Niiden sävy on kummasteleva ja painostava.
Minulle ei sanottu mitään äärimmäisen pahaa. Minua ei haukuttu ikävästi. Mutta minulle sanottiin jatkuvasti jotain pientä. Miksi noin, miksi ei näin?
Aivan kuin minua olisi vähän väliä tökitty jostakin suunnasta. Ei lyöty kovaa, koska se olisi ollut liikaa, mutta osoiteltiin sormella juuri sen verran, että tunnollinen lapsi alkoi yrittää enemmän, koetti olla parempi ihminen ja kiltimpi tyttö. Koska tökkiminen oli juuri sopivan huomaamatonta, sitä ei lapsena itse ymmärtänyt.
Näin jälkikäteen on helppo tiedostaa, millainen asenne taustalla kummitteli. Minun olisi pitänyt olla toisenlainen. En tiedä, mikä olisi kelvannut – vai olisiko mikään – mutta vaatimisen ja odotusten energia leijui ylläni jatkuvasti. Kun aloitin kuntoilun ja kävin ensimmäisen kerran viidentoista minuutin lenkillä, sain kuulla, että ei tuosta vartista mitään iloa ole. Ja ai niin, reitesi näyttävät aika paksuilta!
Tiedän, että he ovat tarkoittaneet hyvää. Tiedän, että he ovat kasvattaneet minut juuri sillä tavalla kuin parhaiten ovat osanneet. Jokainen toimii parhaan tahtonsa mukaan niistä lähtökohdista, jotka kullekin on annettu. Joskus olisi kuitenkin ollut helpottavaa, että minua ei yritetä muuttaa muuksi.
En syytä ketään. Toivon vain, että jokainen vanhempi muistaisi, miten piilossakin olevat asenteet ja uskomukset hiipivät lapsesi mieleen ja asettuvat taloksi. Se mitä toistat lapsellesi jatkuvasti, on myöhemmin hänen sisäinen äänensä.
Vaikka riittämättömyyden tunteesta eroon pääseminen on vaatinut vuosien työn, osaan olla kokemuksistani kiitollinen. Niiden myötä olen kasvanut kohti elämäntehtävääni: auttamaan muita tulemaan tietoiseksi ja vapautumaan rajoittavista uskomuksistaan. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin enää sietää mitä tahansa.
Olen kohta 39-vuotias. Minulle puhutaan edelleen samaan sävyyn. Sitten ihmetellään, miksi en enää halua käydä kylässä.
Siksi, että minä haluan olla rauhassa sellainen kuin olen.
Kirjoitus löytyy Katri Syvärisen menestyskirjasta Löydä elämän taika – Sisäinen matka suorittamisesta iloon. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
Kirjoittaja Elina Harjula vietti lapsuutensa Tanzaniassa, kasvaen erikielisten lasten kanssa sisäoppilaitoksessa. Myöhemmin hän etsi paikkaansa maailmasta opiskellen ja tehden töitä kymmenessä eri maassa. Mummiksi tuleminen oli niin iso siunaus, että elämälle tuli merkitys.
Kun sain tietää tulevani mummiksi, tunsin sydämessäni uudenlaista lämpöä. Tiesin, että mummiudesta tulisi elämälleni merkityksellinen tehtävä ja etuoikeus. Mutta se, mitä olen saanut lapsenlapseltani, onkin paljon enemmän kuin mitä osasin kuvitella. Pienestä ihmisestä löytämäni rakkaus on pakahduttavan suurta, ja hänen kanssaan vietetyt hetket suovat täydellisen rauhan.
Isovanhemman merkitys lapselle
Isovanhemman ja lapsenlapsen välille syntyy usein ainutlaatuinen tunneside. Kun lapsen vanhempien tehtävä on huolehtia hänen kasvustaan ja tulevaisuudestaan, isovanhemmat voivat nauttia lapsesta sellaisena kuin tämä on, siinä hetkessä mikä on. Joskus tilanne voi olla toinen, ja isovanhempien on otettava vastuuta lapsenlapsensa kasvatuksesta.
Mummin tai papan kanssa vietetty aika on merkityksellistä lapsen sosiaaliselle ja tunneperäiselle kehitykselle. Isovanhemmista huokuva rakkaus ja hyväksyntä vahvistavat lapsen itsetuntemusta ja kehittävät tämän tunneälykkyyttä. Toisinaan isovanhemmat ovat ainoat aikuiset, joille lapsi pystyy puhumaan ongelmistaan ja ajatuksistaan. Isovanhemmilla onkin elämän kokemuksen myötä suuri ymmärrys asioista, ja taito neuvoa ilman kritiikkiä.
Isovanhemmat eettisinä opettajina
Isovanhemmat siirtävät luonnollisesti perheen tapoja ja muistoja lapsenlapsilleen. Heidän kertomat tarinat menneisyydestä rakentavat lapselle käsityksen siitä, missä hänen juurensa ovat. Isovanhemmilla on myös tärkeä rooli henkisyyden kasvattajina. Olivatpa he uskonnollisia tai ei, lapsenlapset oppivat heiltä elämän arvoja. Oma lapsenlapseni kysyi minulta kerran metsässä kävellessämme:
”Mummi, oletko muistanut halata puuta tänään?”
Ja joskus hän kysyy äidiltään ruokapöydässä onko maito varmasti luomua. Siirrämme myös tiedostamatta eettisiä arvojamme lapsenlapsillemme.
Isovanhemmilla harvemmin on enää sellaista kiirettä kuin lapsen vanhemmilla, ja he voivat antaa lapsenlapselleen jakamattoman aikansa ja huomionsa. Juuri tämä kiireetön läsnäolo vaikuttaa myönteisesti lapsen tunneperäiseen kehitykseen. Mummi ja vaari ovat kärsivällisiä lapsenlapsensa suhteen ja jaksavat vastata loputtomasti lapsen kyselyihin ja uteluihin erilaisista asioista.
Lapsen merkitys isovanhemman elämässä
Monet isovanhemmat kertovat kokevansa iloa ja vapautta lapsenlapsensa seurassa. He saavat nauttia lapsenlapsen ihmeellisyydestä näkemättä ongelmatilanteita, joita lapsen kotona saattaa tulla. He voivat nähdä tilaisuutensa korjata virheitä, joita tekivät aikanaan omien lastensa kanssa. Ehkä työ meni aikanaan kaiken muun edelle, tai rikkinäinen parisuhde vei kaikki voimat ja lapsen tarpeet jäivät täyttämättä. Isovanhempana näistä asioista kannattaakin puhua omien lasten kanssa ja auttaa heitä tekemään itse oikeat ratkaisut vanhemmuuden haasteiden keskellä.
Lapsenlapsi on elämän suurimpia opettajia. Hänen kauttaan saamme tuntea ehdotonta, eheyttävää rakkautta. Saamme tilaisuuden palata omaan lapsuuteemme kokoamaan unohtuneita muistoja, tai rikkinäisiä tunne-elämän palikoita. Meillä on lupa taas leikkiä ja olla hulvattoman höpsöjä. Pieni ihminen hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, ja opettaa meille oman uteliaisuutensa kautta katsomaan maailmaa lapsen silmin. Opimme läsnäolon ja kärsivällisyyden taidot, ja ymmärrämme lopultakin, mikä elämässä on tärkeää.
Isovanhempien merkitys vanhemmille
Aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa suhde usein paranee lapsenlapsen myötä. Isovanhempien merkitys jokapäiväisessä elämässä korostuu, jos lapsiperheen vanhemmat ovat kiireisiä, tai jos perheessä on jonkinlainen erikoistilanne. Isovanhemmat voivat olla lapsilleen hyvinä neuvonantajina, auttaa lapsenlapsensa hoidossa, tai tukea perhettä jopa taloudellisesti.
Kun isovanhempia ei ole
Joskus voi olla toisin. Isovanhemmat, vanhemmat tai jopa lapsenlapsi saattavat olla haluttomia tai kykenemättömiä osallistumaan isovanhemmuus-lapsenlapsi -suhteeseen. Syynä saattaa olla suuret välimatkat, sairaus, tai kuolema. Taustalla voi olla jonkinlaista henkistä epätasapainoa, joka on kulkeutunut sukupolvelta toiselle. Riita, katkeruus tai henkinen sairaus voivat joskus olla liian suuria haasteita korjata. Toisinaan anteeksianto ja rakkaus parantavat suurimmatkin haavat ja mahdollistavat suhteen uudelleen syntymisen terveeltä pohjalta.
Kun isovanhempia ei ole, on mahdollista löytää sijais-isovanhempi erilaisten järjestöjen kautta. Rakkaus ja toisesta huolehtiminen ei vaadi biologista tai rodullista sidettä. Sukupolvien välille syntynyt uusi ystävyys palvelee parhaimmillaan kaikkia osallisia. Yksinäinen ikäihminen, väsynyt vanhempi ja mummia tai vaaria vailla oleva lapsi saavat kaikki kokea rikkaamman tunne-elämän toistensa tukena ja ilona.
Buddhalaisuus kehittyi Intiassa noin 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Uskonnoksi tai elämänfilosofiaksi luokiteltavissa olevan buddhalaisuuden perustajana pidetään prinssi Siddharta Gautamaa, joka koki valaistumisen (sana Buddha merkitsee herännyttä), mikä antoi oppisuunnalle nimen.
Vaikka buddhalaisuudesta usein puhutaankin uskontona, se eroaa muista maailman suurista uskonnoista monin tavoin; siinä ei mm. ole jumalaa tai tiettyjä opinkappaleita, joita uskoa ja noudattaa. Sen sijaan siinä kannustetaan itsenäiseen ajatteluun ja opetusten kriittiseen tutkiskeluun.
Buddhalaisuuteen kuuluu kiinteästi mm. meditaatio, ja perimmäisenä pyrkimyksenä on valaistumisen tilan, nirvanan, saavuttaminen, jonka kuka tahansa voi saavuttaa oikean harjoituksen myötä.
Buddhalaisuus on elämäntapana ja filosofiana usein hyvin väärinymmärretty, koska se eroaa varsin radikaalisti tyypillisestä länsimaisesta ajatusmaailmasta. Nämä buddhalaisvitsit auttavat meitä ymmärtämään buddhalaisuutta huumorin avulla hieman paremmin.
ॐ
1. Mestari sanoo oppilaalleen: ”Ymmärrätkö, että sinä et oikeasti ole olemassa?”
Johon oppilas vastaa: ”Kenelle sinä kerrot tämän?”
ॐ
2. Joku lähetti Buddhalle nauhalla sidotun lahjapaketin. Buddha avasi laatikon ja huomasi sen olevan tyhjä. ”Ahaa!”, hän sanoi, ”juuri sitä mitä halusin. Ei mitään!”
ॐ
3. Mitä buddhalainen koomikko sanoo, kun yleisö lakkaa nauramasta? ”Tiedän, että olette siellä. Voin keskittyä teidän hengitykseenne.”
ॐ
4. Mitä zen-buddhalaisuuden harjoittaja antoi toiselle syntymäpäivälahjaksi? – Ei mitään.
ॐ
5. Montako zen-buddhalaista tarvitaan vaihtamaan lamppu? – Lamppua ei ole.
ॐ
6. Miksi buddhalainen kuolinsyyntutkija sai potkut? Hän merkitsi kuolinsyyksi aina ”syntymä”.
ॐ
7. Buddhalainen soittaa luostariin ja kysyy munkilta: ”Voitko tulla siunaamaan taloni?”
Munkki vastaa: ”Olen pahoillani, mutta olen kiireinen.”
”Mitä teet, voinko olla avuksi?”
”En tee mitään”, vastasi munkki. ”Ei-minkään tekeminen on munkin tärkein tehtävä, etkä voi auttaa minua siinä.”
Seuraavana päivänä buddhalainen soittaa luostariin uudestaan ja kysyy: ”Voisitko tulla siunaamaan taloni tänään?”
”Olen pahoillani”, vastasi munkki, ”olen kiireinen.”
”Mitä teet?”
”En tee mitään”, vastasi munkki.
”Mutta sitähän sinä teit eilen!”, sanoi buddhalainen.
”Totta”, vastasi munkki, ”en ole vielä valmis!”
ॐ
8. Prinssi Gautama, josta oli tullut Buddha, näki yhden seuraajistaan meditoimassa Ganges-joen rannalla puun alla. Kun Buddha kysyi mieheltä, miksi hän meditoi, mies vastasi yrittävänsä tulla niin valaistuneeksi, että voisi ylittää joen ilman apua. Buddha antoi hänelle muutaman kolikon ja sanoi: ”Miksi et pyytäisi tuota veneenkuljettajaa viemään sinut joen yli. Se on paljon helpompaa.”
ॐ
9. Zen-mestari sanoi minulle: ”Tee sen vastakohta, mitä sanon sinulle.” Joten en tehnyt.
Kommentteja elävän elämän valmennuksista: ”Matti tulee jatkuvasti töihin myöhässä, kukaan ei sano mitään. Leena on kakskyt kertaa tupakalla päivän aikana ja työt jää muille. Miksi Anna ja Kari saavat aina pitää kesäloman heinäkuussa, ja muut joutuvat tyytymään siihen mitä jää? Samaa asiaa on nyt palaveroitu johtoryhmässä kuukausitolkulla ja mitään ratkaisua ei ole edes yritetty. Aleksi on jatkuvasti maanantaisin sairaslomalla. Kukaan ei puutu.” Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.
Nykykeskustelussa johtajuus kuvataan usein palvelijuutena, huolenpitona ja maalipaikkojen rakentajuutena muille. Johtajuus kuvataan inspiraation innoittamisena ja sisäisen motivaation sytyttämisenä. Toisissa keskusteluissa koko johtajuudesta on tullut lähes kirosana. Tarvitaanko enää ihmistä, joka ottaa vastuun ja tekee lopullisen päätöksen ongelman ratkaisemiseksi? Tarvitaanko enää auktoriteettia tai dominanssia? Jos tarvitaan, mihin ja millaista?
Dominanssi kuvataan usein ainoastaan negatiivisena. Kuuluin ennen samaan porukkaan. Viime aikoina olen alkanut todella pitää turvallisen dominanssin ajatuksesta. Turvallinen dominanssi on aivan keskeinen osa niin henkisen kuin fyysisenkin turvan luomisessa ja kokemisessa. Turvallinen dominanssi on sanattomasta yhteydestä itseen ja toisiin syntyvää itsevarmuutta, jämäkkyyttä ja vakuuttavuutta. Turvallinen dominanssi ja arvovalta syntyy, kun seisot itsellesi tärkeiden asioiden takana niin, että se myös kuuluu.Turvallinen dominanssi luo autonomialle eli omannäköisen elämän vapaalle toteuttamiselle sen tarvitsemat rajat. Se suuntaa ja suojelee.
Huomasin joitain kuukausia sitten, ettei minulla ole enää samanlaisia hankaluuksia muiden ihmisten kanssa kuin ennen. Hommat hoituvat, sopimukset pitävät, asiat rullaavat. Osaan nykyään ilmaista paljon aiempaa kirkkaammin, mitä haluan ja mitä en. Minua mietityttävät, vaivaavat tai harmittavat asiat eivät jää hautumaan. Jutut hoituvat selkeämmin ja yksinkertaisemmin. Huomaan, että minussa on paljon vähemmän kätkettyä vihamielisyyttä kuin ennen. Oma elämä, parisuhde ja työ rullaavat kaiken kaikkiaan keveämmin.
Mikä on muuttunut? Minulla on käytössäni jämäkkyyttä, itsevarmuutta ja uskallusta aiempaa enemmän. Kyky turvalliseen dominanssiin on vahvistunut. En enää – ihan aina – ota kaikkea ’korjaavaa palautetta’ niin sydänjuurin henkilökohtaisesti. Saan kiittää kahta asiaa: hengitystyöskentelyä ja erityisesti hevosia.
Oikea-aikainen ja oikein mitotettu huolenpidosta lähtevä dominanssi estää hankalien tilanteiden kuumenemisen hallitsemattomaksi. Mitä aikaisemmin sinä pystyt niin esimiehenä kuin vanhempanakin ohjaamaan tilannetta oikeaan suuntaan, sitä lempeämpi korjaus yleensä riittää. Oli kyse sitten neljännesvuosiraportin kirjoittamisesta tai huoneen siivoamisesta.
Turvallinen dominanssi on kunnioituksen lähde. On vaikea kunnioittaa, saati seurata jotain, joka ei kunnioita itseään. Hevosille tämä on ilmiselvää. Ne laukkaavat laumassa yhteisen saman rytmin ja älyn ilmentymänä törmäämättä toisiinsa. Jokaisella on selkeä oma tila, jossa lauman arvojärjestys määrittyy yksinkertaisesti, selkeästi ja luonnollisesti sen mukaan, kuka siirtää omalla energiallaan ja henkilökohtaisella voimallaan toisia. Jos joku ei kunnioita toisten henkilökohtaista tilaa, hän saa tilanteeseen sopivan fyysisen viestin tarvittavasta muutoksesta käyttäytymisessä.
On huomattava, että en tarkoita dominanssilla alistamista tai toisten nöyryyttämistä. Useimmiten hevoslaumassa dominanssi on hiljaista ja rauhallista itsevarmuutta, jota toiset eläimet kunnioittavat pienimmästäkin merkistä. Tarvittava merkki voi olla vain korvien luimistus, katse, hännän heilautus tai painon siirto jalalta toiselle. Turvallista dominanssia ilmentävillä hevosilla on uskomaton kyky käyttää omaa voimaansa niin, että siitä aiheutuu mahdollisimman vähän epämukavuutta toisille. Hevonen palaa takaisin hiljaiseen läsnäolevaan rauhaan heti, kun viesti on mennyt perille.
Itsestäni en todellakaan voi sanoa samaa. Nalkuttaminen, mikromanagerointi ja jankkaaminen ovat olleet aivan keskeinen osa erityisesti parisuhteeni viestintälogiikkaa. Epäkypsä dominanssi on henkilökohtaisen voiman väärinkäyttöä. Se on muiden kyykyttämistä ja alistamista. Se on kohtuutonta hyökkäävyyttä ja toisten kontrollointia. Joskus hyökkäävä käytös on ihmiselle itselleen niin tavallista, ettei hän edes huomaa tai muista loukanneensa tai sanoneensa vaikkapa viime viikon kokouksessa mitään satuttavaa. Joskus luonnostaan dominantit ihmiset kokevat muut liian herkkinä ja kokevat, että muiden pitäisi vain vähän kovettaa nahkaansa.
Kuinka siis voin vielä paremmin oppia käyttämään omaa tahtoani ja voimaani niin, että aiheutan sillä toiselle aina mahdollisimman vähän painetta ja stressiä? Parisuhteessa, vanhemmuudessa, työpaikalla. Hevosten kanssa on mahdotonta tavoittaa niiden joskus piilossa oleva pehmeyttä, jos en kykene tavoittamaan niiden kanssa vahvaa, lempeää läsnäoloa. Läsnäoloa, joka ei loukkaannu pienistä, kanna kaunaa, tai ota toisten käytöstä henkilökohtaisesti.
Aggressio, elämänenergia, seksuaalienergia, dominanssi… Niiden lähde on sama. Tarkoitan sinussa olevaa voimaa, joka uskaltautuu menemään omaa haluasi kohti ja puolustamaan sitä, mikä sinulle on arvokkainta. Dominanssi – oman arvon tunnistaminen – on turvallisuutta itsessä. Se mahdollistaa selkeän ystävällisyyden asenteen, kunnioituksen ja turvan. Kuten sanottu, hevoset opettavat käyttämään dominanssia niin vähän kuin mahdollista, ja kuitenkin niin paljon kuin tarpeen. Niiden kanssa minun täytyy tuntea, uskaltaa tunnustaa oma voimani ja energiani, rentoutua läsnäoloon ja käyttää kehoni kieltä hyvin tarkasti, joustavasti ja elävästi.
Turvalliseen dominanssiin liittyy kyky hellittää, palata rauhaan, antaa nousseen, hurjan tai kiihkeän energian asettua ja rauhoittua. Jokainen tietää millaisia lapset ovat joskus synttäreiden, huvipuistojen ja hoploppien jäljiltä – väsyneitä, kiukkuisia ja levottomia. Heidän on vaikea rauhoittua, vaikka samalla kaikki lapsessa kaipaa ja tarvitsee sitä. Lapset osaavat vielä antaa innostukselle sijaa. Rauhoittuminen täytyy opetella.
Ja vaikka meillä aikuisilla taas on taipumusta kulkea aamusta iltaan tasaisella ja turvallisella vakionopeudella, järjestelmämme kaipaa vaihtelua. Tarvitsemme kykyä olla kehossamme läsnä ja hereillä. Tarvitsemme uskallusta käyttää omaa energiaamme ja voimaamme tilanteen tarvitsemalla tavalla. Samalla vakionopeudella jumputtava arki on jähmeyttävää, lannistavaa ja masentavaa.
Turvallinen dominanssi on uskallusta käyttää spontaanisti, intuitiivisesti ja iloisesti omaa energiaa. Se on rohkeutta suunnata sitä haluttuun suuntaan. Hevosen kanssa turvallisen dominanssi avulla rakennettu kunnioitus ja luottamus voivat tarkoittaa yhteistä, jaettua rytmiä liikkeessä.
Työelämässä se voi ilmentyä uskalluksena ja dynaamisena draivina liikkua sovittuun suuntaan. Tai se voi olla yksinkertaisesti kyvykkyyttä selkeyteen kokouksen aloituksessa, sisällöissä ja lopetuksessa. Turvallinen dominanssi luo selkeyttä helposti venyviin ja vanuviin epämääräisiin tilanteisiin.
Tarvitsemme kykyä innostua, inspiroitua, antaa tilanteen kohota huippuunsa ja palata rauhaan nopealla rytmillä. Hienovaraisesti, herkästi, joustavasti. Turvallinen dominanssi tarkoittaa, että ihminen suuntaa mahdollisesti räjähtävän ja vihamielisen energiansa fokusoituneeksi, keskittyneeksi ja älykkääksi vakuuttavuudeksi. Turvallinen dominanssi ohjaa muita yhteisten tavoitteiden suuntaan. Se motivoi vastahakoisia ja suojelee koko porukkaa.
Minun on ollut tosi vaikeaa sanoa ei, asettaa rajoja ja toimia sen mukaan mitä itse tarvitsen ja haluan. En edelleenkään välttämättä lähde pissalle silloin kun tarvitsisi – pidättelen, jos toisella on juttu meneillään tai jos seurassa ollessa tuntuu, että se keskeyttäisi jotain. Aiemmin en osannut aina lopettaa puheluitakaan; ne päättyivät usein siihen, että toinen sanoi, että nyt täytyy mennä. On vaatinut paljon uuden sisäistämistä, että rohkenen sanoa, että nyt mulle ei sovi, mä teen mieluummin näin, tai tästä en neuvottele. Tai että pidä tunkkis.
Erilaisista ehdotuksista, kehotuksista ja toisten näkemyksistä kieltäytyminen pakottaa kohtaamaan muiden mahdollisen närkästymisen, mielipahan ja kummastelun. Sen, että toinen ei välttämättä tykkää valinnoistani tai minusta. Tiedostamattani olen pitänyt tavoiteltavana, että ihmiset kokisivat olon kanssani mukavaksi; itsetuntoni on ollut voimakkaasti siitä riippuvaista.
Empaatikon tai herkän voi olla vaikeaa kokea tuottavansa toiselle mielipahaa, koska luulee, että se mitä toinen tuntee seurassani tai minua kohtaan on jollain tapaa vastuullani tai kertoo siitä, mitä olen. Kun tuntee toisten energiat ja tunteet nahoissaan ja haluaisi heille hyvää, ei tahtoisi sanoa ei. Pulma syntyy, jos kokee omat halunsa ja tarpeensa vähemmän hyväksyttävinä kuin toisten.
Vaikka olen tuntenut syvimmän olemukseni rauhallisen äänen siitä mikä minusta itsestäni tuntuisi parhaalta, en ole toiminut sen mukaan, koska en pitänyt sitä kaikkein tärkeimpänä asiana. En täysin luottanut siihen, että yhteys sisimpääni tarjoaisi minulle yltäkylläisesti rakkautta, hyväksyntää ja turvaa.
Ei:n sanomatta jättäminen ja toisten (aikuisten) asettaminen itsensä edelle on keino paeta itseä, omia tunteita ja mieltymyksiä. Läheisriippuvuus on olemisen malli, jossa olen sälyttänyt vastuun tunteistani ja elämästäni itseni ulkopuolelle. Kyse ei olekaan vain siitä, että haluaa toisille mahdollisimman lokoisia oloja – siihen sisältyy samalla vaatimus: päätä sinä olenko hyvän arvoinen. Aika raskasta kummallekin osapuolelle! Jotta elämässä voi voimautua, on otettava vastuu sen kuulostelemisesta, mitä minulle kuuluu, kuinka koen asiat ja mitä valitsen. En voi odottaa, että maailma muuttuu sellaiseksi, että minun on siinä hyvä olla.
Asiaa voisi ajatella näinkin: sisäistä rauhaa voi kyllä tuntea, vaikka olisi vääntäytynyt minkälaiselle mutkalle muita miellyttääkseen. Tuon tunteen integroiminen koko elämän läpäiseväksi levollisuudeksi lienee silloin kuitenkin mahdotonta. Voi olla vaikeaa palautua, elää omassa rytmissään ja sen mukaan mihin uskoo, kuulla itseään selkeästi,tavoitella niitä asioita joita haluaa tai olla syvän intiimisti itsensä ja toisten kanssa. Ei:n sanomatta jättämisen hinta on itsensä sivussa eläminen.
Mitä enemmän huolehdin itsestäni sanomalla ei sille mikä ei tunnu oikealta, sitä enemmän sanon joo niille asioille joissa ytimeni tulee näkyväksi. Silloin ei tarvitse pystyttää muureja eikä suojautua. Voi avoimin sydämin ilmentää itseään. Ei:n sanominen on vähän kuin sisäinen vihkimys: selkeys omasta polustani ja rohkeus kulkea sitä kasvaa sitä mukaa, mitä voimallisemmin sanon ei sille mikä ei (enää) resonoi totuuteni kanssa.
Voin myös sisäisesti sanoa ei niille asioille, joiden tiedän vetävän energioitani alas. Ei minun ole pakko kuunnella mitään mielen sisäisiä, itseäni epäileviä jankutuksia. Masismonologien sijaan on huomattavasti lempeämpää kuulostella, mikä sisälläni juuri nyt kaipaa myötätuntoani. Tapahtuu jossain määrin alkemiallinen reaktio: kun pidän sisäisillä rajoilla ytimestäni huolta, ei:n sanominen ulkoisestikin helpottuu – otan vastuun siitä, miten voin. (Ja ei: en edelleenkään aina onnistu siinä, mutta en silloinkaan jaksa kuunnella sisäistä renkutusta siitä, miksen nyt voinut vaan sanoa ei.)
Rajojen luominen tapahtuu aina hetkessä; intuitio supattaa ja kiukku herää sen mukaan, miten kukin tilanne tai kohtaaminen edistää hyvinvointiamme. Kompromissit, överit ja vähemmän kukkeat olot kuuluvat edelleen kuvaan – itsemme huonosti kohteleminen ei. Kun joudumme etäälle itsestämme alamme turhautua, vihastua ja väsyä – ego herää ja käymme riitelemään ja hakkaamaan päätä seinään. Minun toimintamallini oli, että yritin neuvotella, keskustella ja ennen kaikkea saada toiset ymmärtämään itseäni. Ei:n sanomisen ja rajojen asettamisen pointti on, että kunnioitamme itseämme ja energiaamme jolloin näemme selkeämmin, milloin kannattaa rakentaa ja milloin poistua.
Saamme hyvän alibin olla olematta kunnioittavassa yhteydessä itsemme kanssa, kun käytämme energiamme siihen, että yritämme vääntää toimimatonta ihmissuhdetta toimimaan tai sellaista duunia tuntumaan siedettävältä, josta emme syty.Silloin kun ohjaudumme itsekunnioituksestamme, olemme tarkkaavaisia sen kanssa, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Rajojen vetäminen on syvimmän minämme ja ihmispersoonan välisen yhteyden huoltamista. Ei on uusi joo: se tekee tilaa niille asioille ja ihmisille, joiden kanssa on hyvä olla.
Voi miten me ihmiset voidaan iloita erilaisista asioista. Minulle suurta iloa tuottaa aamuisin kun herään, avaan makuuhuoneen verhon, ja näen joululahjani. Siinä se ilahduttaa välillä aamuauringon kanssa kilpaa säteillen ja välillä sateen pieksemänä, mutta ilo on aina yhtä suuri. Keltaisen talon pihamaalla nököttää somasti pienempi Keltainen talo, eli leikkimökki.
Mökki valmistui vähän erilaiseen tarpeeseen, kuin leikkimökit yleensä tehdään. Taloon ja ulkorakennuksiin jäi kaikenmoista tavaraa, kun ostimme sen. Yksi oli niin ihastuttava pieni, vanha lasten penkkisohva. Ennen sen paikka oli kuistissa, mutta remontin jälkeen se jäi vaille arvoistaan paikkaa ja siitä lähti ajatus, että sille pitäisi rakentaa mökki! Olihan se ihana vanha huonekalu sen arvoinen. Näen, kuinka monet pienet jalat ovat heiluneet, kun penkillä on istuttu ja miten makoisat unet on penkkisohvassa nukuttu, kun kansi on nostettu pois ja sieltä löytynyt suojaisa, ihana peti. Kauan ei nikkaria tarvinnut suostutella, vaan ryhtyi toimeen. Runko valmistui syksyllä ”talopakettina” elosuojassa ja sieltä siirrettiin omalle paikalleen. Ennen roudan tuloa oli kiire saada mökki paikalleen, että keväällä voi sisustus alkaa.
Kevään koittaessa mökin maalaus ja sisustustyöt lähtivät käyntiin. Nikkarina tuo mieheni on aikalailla ”nuuka” ja niin tämänkin osalta. Eli mökkiin ei ollut vielä käytetty rahaa yhtään euroa! Puutavara, ikkunat, maalit ja muut olivat kaikki entisistä projekteista jäänyttä. Kattohuopa oli ainoa, joka mökkiin ostettiin. Nyt olikin minulla käytettävissä sitten huiman suuri sisustusbudjetti. Lähdimme nuoremman tyttären kanssa tapettiostoksille ja mieheni sanoi nauraen meille lähteissä, että budjetti on 5€. Budjetti piti, tapetti löytyi 5€:lla! Muuten mökki onkin sisustettu lasten vanhoilla tavaroilla, jotka olivat entisen kotimme leikkimökissä ja oli onneksi säästetty!
Niin oli mökki sitten lopulta valmis ulkoa ja sisältä. Mökkiin on matkan varrella löytynyt jotain pientä kivaa täydennystä, lähinnä kirppareilta. Viimeisimmät taitaa olla vanhat tuolit, jotka löytyivät viime syksynä Juthbackan markkinoilta.
Mökki sai nimekseen Lillstugan. Nimikyltti mökin seinään on suunnitelmissa ollut jo pitkään, mutta vielä se odottaa totetutusta.
Kun sinua pyydetään kertomaan jotakin itsestäsi, mitä vastaat? Kuka kerrot olevasi, mistä sanot tulevasi?
Leirinuotioilta asti ihminen on hahmottanut maailmaa tarinoiden kautta. Sittemmin tarinankerronta on siirtynyt tulen äärestä sähköisiin viestimiin, mutta tarinan voima ei ole vähentynyt. Tarinat ovat tapa siirtää viisautta, viihdyttää ja voimauttaa.
Meillä kaikilla on oma tarinamme itsestämme. Tarinan avulla määrittelemme keitä olemme. Korostamme tiettyjä käänteitä elämästämme, toisia häivytämme. Tarina luo asioille merkityksiä ja antaa meille jotain, mihin uskoa.
Mutta yhdestäkin ihmisestä ja tapahtumasta voi kertoa monenlaisia tarinoita. Näkökulmia, painotuksia ja sävyä voi muunnella loputtomiin. Se mitä olet kertonut ja se mitä sinulle on itsestäsi kerrottu, ei välttämättä ole ainoa totuus. Pysähdy joskus pohtimaan, millaista tarinaa kuljetat mukanasi.
1. Oletko oman tarinasi kertoja? Uskallatko itse valita, millaiset tapahtumat elämääsi määrittävät? Moni kuljettaa mukanaan muiden mielipiteitä, perheen ja suvun painolastia. Tällöin toiset päättävät puolestasi, miten tarinasi kuuluu edetä ja millaisia merkityksiä tapahtumille tulisi antaa.
”Meidän suvussa pojat ovat aina menneet yliopistoon.” ”Sinä olet aina ollut niin kiltti ja tunnollinen, että sinun pitäisi pystyä hoitamaan asiasi paremmin.” ”Sinun avioerosi oli äidille todella kova paikka.”
2. Mitä olisit ilman tarinaasi? Leikittele ajatuksella, mikä ja kuka haluaisit olla, jos et tietäisi mitään itsestäsi. Et tuntisi menneisyyttäsi, luonnettasi, vahvuuksiasi tai heikkouksiasi.
Jos et tietäisi, mikä sinua voisi estää, mitä haluaisit elämässäsi tehdä? Millaisia käänteitä haluaisit tulevaan tarinaasi kirjoittaa? Ajatusleikki auttaa tulemaan tietoiseksi uskomuksistasi.
3. Miltä tarinasi sinusta tuntuu? Kannatteleeko tarinasi sinua vai estääkö se sinua elämästä? Auttaako tarinasi sinua voimaan paremmin vai onko se sinulle taakka?
Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta voit valita, mitä elämästäsi kerrot ja mihin sävyyn. Elätkö tappiotarinaa vai kuljetko sankarin polkua? Ovatko elämäsi käänteet olleet iskuja kasvoille vai mahdollisuuksia kasvaa?
Epärehelliseksi ei tietenkään tarvitse ryhtyä, mutta voit aina valita, mille asioille annat painoarvoa ja mistä näkökulmasta elämääsi kuvailet. Jos kertoisit tarinaasi leiritulen ääressä nuoremmille polville, saisivatko he voimaa ja inspiraatiota?
Sinä olet tarinasi päähenkilö, kertoja ja ohjaaja. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa tarinaansa haltuunsa.
Antaudutko sinä tuntemaan rohkeasti tunteitasi? Osaatko irtipäästää tunteitasi terveellä tavalla? Onko sinulla tapana tukahduttaa tunteita? Tunteiden tukahduttaminen voi tapahtua ainakin neljällä tavalla.
1. Tietoinen tukahduttaminen
”Ei minulla ole aikaa tuntea, parempaakin tekemistä. Kiire. En tiedä mitä niille tunteille edes pitäisi tehdä? Hihhuleiden hommaa parkua joka jutusta. Minä olen rautainen tyyppi, tunteet on heikoille. Kärsin vaan niiden läpi, mutten anna niiden häiritä.”
Kun tunnesäiliömme alkaa täyttyä ja kiehua yli, alamme olla turhautuneita ja ärsyyntyneitä. Mielialamme voivat vaihdella. Niskan ja selän lihakset voivat kipeytyä. Voi tulla päänsärkyä, kramppeja, närästystä, unihäiriöitä, allergioita ja muita vaivoja. Keho ilmoittaa tunnesäiliön tyhjentämisen tarpeesta.
2. Tiedostamaton tukahduttaminen
Tunteet aiheuttavat niin paljon häpeää ja syyllisyyttä, että niiden tuntemisen pelossa olemme niin jähmettyneessä tiedostamattomuuden tilassa, ettemme edes huomaa tukahduttavamme tunteitamme.
Tässä tapauksessa tunteiden jyrkkä kieltäminen ja niiden heijastaminen muihin ovat yleisimpiä selviytymismekanismejamme. Tämä häpeä, viha ja pelko projisoituu vahvana muita kohtaan. Ihmisistä, paikoista, instituutioista, uskonnoista, Jumalasta, pakolaisista, politiikoista, eri tavalla ajattelijoista tulee vihollisia. Tunteemme ovat suuria ja vahvoja valittua vihollista kohtaan. Vihasta saatu valheellinen voima vaatii jatkuvaa tulta pesään, sillä vihasta saatu voimamme ei ole pysyvää.
3. Purkaminen toisen niskaan
Tässä räjähdetään ja puretaan tunteen huippu vapauteen, mutta vain sen verran, että sitä jää vielä tukahdutettavaksi asti. Tämä on monien mielestä vielä sallittu tapa, purkaa tunteensa johonkin toiseen. Luulemme, että sitten se tunne on irtipäästetty, mutta ei se ole. Kun puramme negatiivisen tunteen, annamme sille vielä enemmän voimaa, koska se ihminen, johon sen puramme, hyökkää meitä vastaan samalla tunteella, tai tukahduttaa aiheuttamamme tunteen itseensä, jolloin se taas vaatii purkamista johonkin toiseen.
Tälläisissä tapauksissa ihmissuhteet kärsivät ja jos emme opi muita keinoja, voimme huomata pian olevamme aika yksin.
4. Harhautus
”Apua, minulla on joku tunne, en halua tuntea sitä, äkkiä lasi viiniä ja tv päälle!”
Tämä tapa on rahasampo hyvin monelle eri alalle. Tämä tapa johtaa myös suorittamiseen ja työnarkomaniaan.
Teemme mitä tahansa, ettei meidän olisi pakko kohdata tunteitamme. Teemme hulluna töitä, harrastamme jokaisena iltana, siivoamme ja sisustamme maanisesti ja sosiaalinen kalenterismme on täynnä. Puhua pälpätämme, tekstaamme, luemme, selailemme sosiaalista mediaa, kuuntelemme radiota ja tv on aina päällä. Matkustamme, shoppailemme, ylensyömme, pelaamme rahapelejä. Juhlimme, otamme pillereitä joka vaivaan, juomme alkoholia tai käytämme jopa huumeita.
Hetkikin yksin, tunteidemme kanssa olisi aivan liian pelottavaa. Moni näistä harhautuksista saa meidät voimattomiksi ja rahattomiksi ja lisää syyllisyyden tunteita. Moni näistä johtaa riippuvuuksiin, ihmissuhteiden kariutumisiin, itsekkyyteen, yksinäisyyteen ja itseinhoon.
Hyödymme suuresti siitä, että opimme irtipäästämään tunteitamme:
Terveydentilamme paranee, sillä tunteet eivät aiheuta energiatukoksia kehoomme.
Turhautuminen ja stressaantuminen vähenee ja ymmärrys tunteistamme ja niiden tarpeellisuudesta kasvaa.
Tarve himoihin ja harhautuksiin vähenee.
Tila rakkaudelle kasvaa ja se näkyy ihmissuhteiden parantumisina.
Saavutamme paremmin tavoitteemme, kun energia virtaa vapaasti.
Meillä on vähemmän tarvetta tiedolle ja opimme käyttämään intuitiotamme.
Meistä tulee luovempia, rauhallisempia ja tietoisempia.
Opimme saman irtipäästön taidon koko elämässämme ja irtipäästämme kaikesta joka tukahduttaa meitä.
