Tämä samettisen pehmeä porkkana-inkiväärikeitto sekä hellii että lämmittää kehoasi. Nauti kulhollinen lämmintä keittoa esimerkiksi tuoreen korianterin kera.
Pirteitä makuvivahteita keittoon tuovat muun muassa tuore chili sekä inkivääri. Makunsa lisäksi näillä kasveilla on lukuisia terveysvaikutuksia. Chilin sisältämä kapsaisinoidi vilkastuttaa pintaverenkiertoa ja näin ollen kiihdyttää aineenvaihduntaa. Inkivääri puolestaan edistää ruoansulatusta. Mikäli et pidä vahvoista mauista niin aloita chilin ja inkiväärin käyttö pienempinä annoksina. Voit myös jättää aluksi chilin vaikkapa kokonaan pois ohjeesta. Tämä keitto-ohje on myös vegaaninen.
PORKKANA-INKIVÄÄRI SOSEKEITTO
1,5 kg luomu porkkanoita
2 l luomu kasvislientä (pakkauksen ohjeen mukaan)
2 luomu sipulia
3 kynttä valkosipulia
1 luomu chilipalko
5-8 cm pala tuoretta luomu inkivääriä
400 g luomu kookosmaitoa
luomu oliiviöljyä
koristeluun tuoretta korianteria
VAIHE 1: Kiehauta kattilassa kaksi litraa vettä ja lisää joukkoon kasvisliemikuutiot (pakkauksen ohjeen mukaan)
VAIHE 2: Silppua sipuli, valkosipuli, chili sekä inkivääri. Huuhtele luomu porkkanat, poista niiden kannat ja paloittele viipaleiksi.
VAIHE 3: Lorauta ison kattilan pohjalle noin 3 ruokalusikallista oliiviöljyä. Lisää joukkoon sipulit, inkivääri sekä chili ja kuullota ne kevyesti öljytilkassa. Älä ruskista, riittää että maut niin sanotusti aukeavat.
VAIHE 4: Kaada joukkoon valmis kasvisliemi ja paloitellut porkkanat. Keitä porkkanat kypsiksi.
VAIHE 5: Kaada keitinvedestä noin puolet talteen ja lisää porkkanoiden joukkoon kookosmaito. Soseuta sauvasekoittimella pehmeäksi sosekeitoksi ja ohenna keittoa vielä tarvittaessa talteen ottamallasi keitinvedellä.
Ps. säästä mahdolliset loput keitinvedet sillä keitto saostuu jäähtyessään ja näin voit ohentaa sitä vielä tarvittaessa maukkaalla keitinliemellä.
Sinä ja minä olemme täysin saman arvoisia. Yhtä tärkeitä, merkityksellisiä ja kauniita. Sillä ei ole merkitystä, mikä on roolimme suhteessa toisiin, tässä hauskassa leikissä nimeltä elämä, sillä sen alla, syvemmällä, olemme samaa ainesta. Jokaisella oma roolinsa, juuri se hänelle sopivin.
Minä en ole viisaampi kuin sinä. Minä en ole parempi kuin sinä. Minä en ole merkityksellisempi kuin sinä. Minä en ole vahvempi kuin sinä. Minä en ole ainutlaatuisempi kuin sinä. Minä en ole suurempi kuin sinä. Minä en ole jumalaisempi kuin sinä. Minä en ole pidemmällä kuin sinä.
Minussa, siinä syvässä minussa, ei ole mitään mitä sinussa ei ole. Ihmisinä olemme erilaisia, luojan kiitos. Ihmisinäkään emme silti eriarvoisia. Tämän ymmärrän vielä syvemmin, kun kosketan syvää minua.
Sinä olet se, johon sinun on tarkoitus kasvaa luottamaan. Sinä olet se, josta vastausten on tarkoitus löytyä. Sinä olet se, joka tekee sinut lopulta tyhjäksi. Sinä olet se, jonka jonain päivänä näet silmissäni. Sinä olet se, josta sinun on tarkoitus välittää, sillä jokainen meistä asuu sinussa.
Sinäpäs se vasta ihmeellinen oletkin. Olen sinusta aika fiiliksissä 🙂 Kenties siksi, että tuntuu kuin puhuisin itselleni. Kaiken tämän alla tunnen myös myötätuntoa. Kunpa joku olisi kertonut tämän jo kauan sitten sille pienelle, joka sitä ei ymmärtänyt. <3
”Mutta siitä ei päästä mihinkään, että ihminen elää muita varten, eikö niin?”
Joogakurssilla esitetty kysymys poiki mielenkiintoisen keskustelun. Onko muiden auttaminen pois minulta ja missä menee raja itsestä huolehtimisen ja itsekkyyden välillä?
Vastakkainasettelu siitä, elääkö ihminen itseään vai muita varten, ei ole kovin mielekäs, sillä eiväthän nämä sulje toisiaan pois. Jos elämän johtotähtenä on muiden auttaminen, jää oma hyvinvointi kakkoseksi. Jos taas aina ajattelee vain itseään, kasvattaa kuilua itsen ja muiden välille.
~
Ihminen on sosiaalinen olento ja tulee näkyväksi ja oppii suhteessa muihin. Sen minkä antaa saa kymmenkertaisena takaisin. Mutta olenko minä tietoinen siitä, mitä annan?
Voidakseen auttaa muita on itsensä kanssa on oltava sinut. Jos auttaa muita saadakseen huomiota, hyväksyntää ja tunnustusta, lähtee auttaminen egosta, ja into lopahtaa tai uupumus iskee. Silloin ei myöskään lähetä eteenpäin puhtaasti ystävällisyyden energiaa, vaan ajaa omaa etuaan.
Jos auttaa sydämestään, ihmisyydestään käsin, tekee työtä uuvuttamatta itseään. Sanskriitin sana seva tarkoittaa pyyteetöntä palvelua. Se tarkoittaa muiden auttamista ilman että kaipaa mitään takaisin. (Se on juuri sitä lähimmäisenrakkautta, josta kristinuskokin puhuu.)
Seva on valtavaa armoa itseä ja muita kohtaan. Tämä armo tuo voimaa uhrautua ilman että ego taistelee vastaan. Silloin voi antaa itsestään ilman että menettää mitään, ei tarvitse aina vain lisää (mitään), eikä ego jatkuvasti esitä vaatimuksia. Se on antamista ilman että antaa rajallisesta itsestään, vaan ikuisuuden energian jakamista.
Joogan oppien mukaan tämä johtaa vääjäämättä onneen. Kun antaa pyyteettömästi, saa moninkertaisesti takaisin ja elämä virtaa makeasti.
~
TedX-puheellaan tunnetuksi noussut Simon Sinek kysyi tammikuun alun videopuheessa, miksi kirjakaupan self-help-osasto pursuilee, mutta hyllyiltä ei löydy yhden yhtä help-others-opasta.
Kun self-helpiä on ensin opittu, on kenties aika siirtyä help-others-osastolle?
Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, ymmärtää ja myötäelää. Englannin myötätuntoa tarkoittava sana compassion tulee latinan verbistä compassiō, joka tarkoittaa yhdessä kärsimistä. Myötätunto on sen ymmärtämistä, että meillä kaikilla on kipumme.
~
Mitä enemmän antaa sydämestään, sitä enemmän saa. Pyyteetön hyvän tekeminen ja palvelu on suuri harjoitus.
Sevaa voi tehdä omien resurssiensa puitteissa: vie ruokailun päätteeksi kaverinkin astiat pöydästä tai tarjoa apua muussa ihan pienessä asiassa. Se on antamista, ja silloin elää yhtä lailla itseään kuin muita varten.
Olen hetki sitten aloittanut uuden ihmissuhteen. Se tuntuu valtavan hyvältä. Tämän ihmisen kanssa haluaisi viettää paljon aikaa. Mutta hetki pieni, mikä on tämä ”pöydän alla” tuntemani aistimus? Tämä jokin hienovarainen, möyrivä olo.
Palasin hetki sitten matkoilta. Olin odottanut jälleennäkemistämme kovasti. Oli ihana nähdä ja ottaa toinen syliin. Siksi olinkin ihmeissäni, kun tunnistin tapaamisemme jälkeisenä päivänä, että kaipaan omaa aikaa ja tilaa. Muutkin minulle tärkeät asiat pyysivät huomiotani. Pysähtyminen, keskustelu itseni kanssa sekä työt, joita haluan edistää. Kaikki tällainen kirjoittelu ja tunnustelu 🙂
Tunnistaessani tämän kaipaukseni, mielessäni alkoi pyöriä näytelmä erään aiemman parisuhteeni tilanteista. Näin sellaisia hetkiä ja päiviä, joissa sivuutan minulle tärkeät asiat, ollakseni käytettävissä toiselle.
Näen myös seurauksia tälle toiminnalle. Alan pitää itseäni arvottomana, koska itseään arvostavan toiminnan sijaan laitan itseni sivuun. Olen kuin koiranpentu. Toiminta vaikuttaa työhöni ja tavoitteisiini. Helposti tästä kaikesta muodostuu itseään toistava ja vahvistava luuppi.
Mitä enemmän huonommuutta koen, sitä enemmän pelkään toisen kokevan minut ikävänä. Sitä enemmän laitan itseni sivuun ja keskityn siihen, mitä meidän välillämme (kuvitelmissani) tapahtuu. Jossain kohtaa toiminta näyttää alkaneen muistuttaa hädissään olevan lapsen toimintaa. Kaiken tuon seurauksena näen toiminnassani myös aggressiivisia, pelokkaita ja syyttäviä piirteitä. Olen edelleen koiranpentu, vahvasti tarvitseva sellainen, mutta sen takana on selvästi myös vihainen ja jännittynyt rotikka, valmiina hyökkäämään. Nämähän ovat selkeitä merkkejä läheisriippuvuudesta sekä haasteista kiintymiseen liittyen.
Tuota filminauhaa katsoessani esitän itselleni kysymyksen; mitähän tuollaisessa tilanteessa voisi tehdä toisin? Pohjalla tuntuu olevan pelko siitä, että toinen hylkää ja tästä seuraa moninainen tapahtumaketju aina itsensä sivuuttamisesta pahanolon toisen päälle kaatamiseen.
1. En hylkää minua
Pelon, jännityksen ja huolen tunnistaminen sekä salliminen on jo paljon. Kun tiedän, että minua pelottaa, voin pysähtyä tuon asian äärelle ja olla vanhempana sille pienelle minussa, joka pelkää. Voin käydä keskustelua itseni kanssa kirjoittamalla tai puhumalla. Mikäli olen tarpeeksi kypsä siihen, voin käydä asiasta keskustelua myös ystävän tai kumppanini kanssa. Tämä edellyttää kykyä tunnistaa ja kannatella myös itse omaa kokemustaan.
2. En etsi kaipaamaani tukea ulkopuolelta
Vaikka tietoiseen kanssakäymiseen perustuva ihmissuhde voi olla erinomainen paikka hoitaa omia haavojaan, on tärkeää oppia ymmärtämään, että minä itse ja elämä olemme se, joka kantaa meitä – silloinkin kun tuo elämä on läsnä toisena ihmisenä. Että voimme paljastaa haavamme ja tulla itsemme sekä sen läsnäolevan tilan näkemäksi, jossa kaikki tapahtuu. Kun opimme kannattelemaan itseämme paremmin, toiselle kertominen ja itselle kertominen muuttuvat samaksi asiaksi. Emme enää toista lapsi-vanhempi -asetelmaa niissä, vaan keskustelemassa on kaksi itsenäistä ja avointa ihmistä.
3. En syöksy oman arvoni romuttavaan kierteeseen
Ihmisen arvo ei pohjimmiltaan ole kiinni siitä, mitä teemme tai mitä saamme aikaiseksi. Kuitenkin, jos tiedämme sisällämme, että jokin inspiroi meitä ja on meille tärkeää, sen sivuuttaminen toistumiseen vaikuttaa vahvasti siihen, miten koemme itsemme. Jos tiedän, että en anna sitä, mitä minulla on annettavaa, en ole se mies tai nainen, joka tiedän kykeneväni olemaan, tai teen kompromisseja omia arvojani vastaan, rikon itseäni vastaan BIG TIME.
4. Laitan itseni terveellä tavalla muun edelle
Omat harrastuksemme, itsetutkimuksemme, yhteys itseen ja korkeimpaan sekä ajamamme arvot tai asiat (tai mitä ikinä itse sisällyttäisitkään tähän listaan). Kaikille näille on tärkeää antaa tilaa. Osa meistä joutuu aktiivisesti pitämään huolta siitä, että pysymme kosketuksissa itsemme kanssa ja meillä on aikaa tärkeille asioille. Voi olla tarpeen käyttää omaa tahdonvoimaa ja raivata kalenterista jokaiselle päivälle omaa aikaa.
Minun kohdallani tahdonvoiman käyttö on toisinaan herättänyt pelkoa siitä, että toinen lähtee pois, jos en ole paikalla, tai toimin itseäni kuunnellen. Tällaisessa tilanteessa on hyvä osata olla kuulevana korvana sisäiselle lapselleen. Samalla on tärkeää oppia toimimaan lasta kuunnellen, mutta kuitenkin aikuisen viisaudella toimien. Aikuinen sisällämme tietää, että ihminen, joka ei halua parastamme, ei ole oikea kumppanimme.
Minun kohdallani hyödyllinen asiat seurattavaksi on ollut myös se, että en suojatakseni omaa aikaani ja itsenäisyyttäni seulkeudu toiselta. Jos tahdonvoimani on jäykkää, sulkeutunutta ja kykenemätön huomioimaan sen kummemmin omiani kuin toistenkaan tunteita, on hyvä pysähtyä hengittämään. Tällainen tahdonvoiman käyttö on puskemista, jonka tulokset ovat usein huonoja. Taustalla on omalla kohdallani ollut se, että tahtoni on läheisessä ihmissuhteessa taipuvainen romahtamaan ja tuolta heikkoudelta suojautuakseni psyykeni puskee pelot ja heikkouden syrjään kovan ja puristuneen kuoren taakse. Luon siis itselleni tahdon, korvatakseni heikkouden omassa tahdossa ja sisäisessä tuessa.
5. Kun etäännyn itsestäni, etäännyn myös kumppanistani
Omassa filminauhassani näen selvästi sen, kuinka minusta katoaa kaikki sisältö sen myötä, kun alan laittamaan kiinnostukseni, haluni ja toiveeni syrjään. Ajan myötä tämä kerryttää sisälleni turhautumista, joka täytyy myös piilottaa, koska se pilaisi sen turvallisen asetelman, jota alitajuntani yrittää toteuttaa.
Kaiken tämän seurauksena en enää ole kontaktissa siihen, mitä kaikkea minussa tapahtuu. Näen ja tunnen itseni hyvin tyhjänä kaikessa vuorovaikutuksessa noissa hetkissä. Paluu läheisyyteen toisen kanssa käy sen kautta, että saan kontaktin siihen, mitä minussa tapahtuu ja jaan sen toiselle ihmiselle. Hups, olemme jälleen yhteydessä, kun taas hetki sitten, yrittäessäni vaalia yhteyttä, ajauduimme etäämmälle toisistamme.
Koska olen toisia auttavan ihmisen asemassa, sisälläni asuva tuomari sanoo, että eihän minun pitäisi näitä perusasioita enää miettiä. Mutta juuri nämä perusasiat ja syvällä olevat taipumukset, ovat niitä, joista on hyödyllistä olla rehellinen ja siten tuoda ne päivänvaloon. Mitä avoimempia olemme keskeneräisyydessämme, sitä vahvemmilla olemme.
Päätän kirjoitukseni siihen, että tärkein asia, jonka olen itselleni antanut niin ihmissuhteita, työmenestystä, onnellisuutta kuin kehittymistä ajatellen, on se, että pyrin pitämään huolen siitä, että pysähdyn joka päivä useita kertoja sen äärelle mitä minussa tapahtuu. Saatan puhua itsekseni, kirjoittaa minulle, laulaa ja soittaa, mennä rauhalliselle kävelylle, pysähtyä hengittämään tai katsella maisemaa. Kun huomaan tekeväni asiassa kompromisseja, pyrin kertomaan sen rehellisesti itselleni, sillä sen kautta astun jälleen lähemmäksi minua.
Herätyskellon soidessa havahdun pirteänä uuteen päivään. Suukko vieressä makaavalle rakkaalle ja lenkkivaatteet päälle. Palatessani aamulenkiltä, kuulen keittiöstä iloisia huudahduksia. Puolisoni on tehnyt lapsillemme raakapuuroa aamupalaksi kera itse poimimiemme marjojen ja hedelmien. Istun upouudelle mademoiselle -tuolille ja huokaan onnesta samalla, kun lapset kipuavat nauraen syliini. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut.
Näin autuasta vanhemmuus ei kuitenkaan aina ole. On mahdollista, että saan kokea väsymystä, jota en ole tiennyt olevan olemassakaan. Parisuhde rakoilee ja on melko todennäköistä, että eroamme ensimmäisen kahden vuoden aikana lapsen syntymästä. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole, puhumattakaan omasta ajasta. Olen äiti, en enää minä itse tai kumppani miehelleni. Vauva itkee jatkuvasti ja minusta tulee varjo nykyisestä itsestäni.
Olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmat ovat yli-ihmisiä. Siltä ainakin tuntuu, kun seuraan muita vanhempia ja mediaa. Paineet vanhemmuuteen ovat suuret ja pohdin, onko minusta äidiksi. Olen kuitenkin päättänyt, että asioiden listaamisen sijaan luotan siihen, että asiat menevät omalla painollaan. Uskon, että muuten asioista, joita minun täytyy saavuttaa ennen vanhemmuutta ja joita täydellinen vanhemmuus vaatii, ei tule loppua. Olen riittävän hyvä vanhempi juuri tällaisena.
Tahtoisin antaa jokaiselle vanhemmalle ja vanhemmuutta suunnittelevalle roppakaupalla armollisuutta näiden seuraavien pohdiskelemieni asioiden kautta.
Parisuhde
Siinä yhteisessä matkassa, kun saatatte uuden elämän maailmaan, on paljon lähentäviä ja taianomaisia asioita. Mikä voittaisikaan oman lapsen ensihymyä? Ja toisin kuin luullaan, parisuhdeajan ei tarvitse loppua siihen, kun vauva syntyy. Toista voi huomioida pienin elein arjessa. Vauvalle on hyväksi, että vanhemmat ottavat edelleen mahdollisuuksien mukaan aikaa toisilleen. Ja sitten taas toisaalta – parisuhteen seuraava kuoppa on aina arvoitus. Se, kuinka syväksi kuoppa osoittautuu, ei välttämättä ole käsissäsi. Ota siis myös vastoinkäymiset armollisena vastaan.
Oma aika ja unelmat
Ei ole itsekästä ottaa aikaa itselleen. Hikitreeni kuntosalilla, pieni hetki meditoiden tai puhelu ystävän kanssa vauvan nukkuessa antavat sinulle energiaa vauva-arkeen. Muistathan, että voit toteuttaa unelmiasi ja omia juttujasi myös lapsen synnyttyä. Anna lupa itsellesi huomioida myös itsesi. Voit edelleen matkustella tai menestyä urallasi. Mitä paremmin sinä voit, sitä paremmin lapsesi voi.
Oikea aika
Oikea aika lapselle on, kun molemmat vanhemmat ovat valmistuneet ja vakituisessa työpaikassa. Vai onko? Aina elämää ei voi eikä tarvitse suunnitella. Oikea aika lapselle voi olla myös silloin, kun työtä ei ole tai vanhemmat ovat vielä opiskelijoita. Vauva ei tarvitse kaikkia viimeisimpiä hienouksia ja korkeasti koulutettuja vanhempia. Tärkeintä on rakkaus.
Oppaat
Neuvoja raskauteen valmistautumiseen, sen ajaksi ja kasvatukseen on paljon ja vielä enemmän. Muiden vinkit voivat auttaa epävarmuudessa, jota ensimmäistä kertaa vanhemmaksi tuleva ehkä kokee. Poimi niistä parhaat itsellesi ja tee, kuten sinusta tuntuu oikealta. Luota siihen, että olet riittävä vanhempi omalle lapsellesi juuri tuollaisena. Muista kohtuus kaikessa ja luota itseesi. Sinä olet riittävä juuri tuollaisena.
Olen oppinut kertomaan lapsille satuja, vaikka en lainkaan pitänyt itseäni satutätinä. Huomasin, että kun vain aloittaa, niin mielikuvitus alkaa luoda tarinaa ja yhdistellä elementtejä lapsena kuulemistaan saduista. Pitää päästää irti henkisestä käsijarrusta. Kun itse keksii, voi itse päättää, mitä tarina opettaa, millaista maailmankuvaa se luo ja miten se päättyy. Samalla saa itsekin enemmän irti luonnossa liikkumisesta, kun sinne kuvittelee satu- ja henkiolentoja.
Olin alkanut jossain vaiheessa vähätellä satuja ja tarinoita, vain tieteellisellä tiedolla on monelle merkitystä. Nyt olen alkanut ajatella, etteivät nämä kaksi asiaa olekaan niin toistensa vastakohtia. Tieteessä tunnistetaan, että kyseessä ovat aina paradigmat, joihin uskotaan, kunnes tulee uutta tietoa. Tieteellinen tieto ei lähtökohtaisesti ole tarkoitettu lopulliseksi totuudeksi.
Mitä tahansa vuosikymmentä katsomme taaksepäin, siellä on ajatuksia, joita nyt pidämme hulluina, ja näin tulee käymään myös meidän vuosisadallemme.
Historia ja uskonnot ovat yksittäisten vaikutusvaltaisten henkilöiden kertomaa tarinaa. En vähättele suuria tapahtumia, joita on historiassa nähty ja uskon myös henkisyyteen, mutta se, miten nämä asiat oikeasti ovat tapahtuneet, ei luultavasti välity tarkasti meidän aikaamme.
Kokisimme asiat toisin, jos olisimme itse paikanpäällä todistamassa löytöretkiä, sotia, valloituksia ja Jeesuksen tai Buddhan elämää, kuin, että luemme niistä jonkun toisen kirjoittaman kokemuksen.
Kristoffer Kolumbus ei oikeasti löytänyt Amerikkaa ensimmäisenä ihmisenä tai edes eurooppalaisena, vaan alkuasukkaat pelastivat hänet eksyneenä saarelta ja viikingit olivat jo purjehtineet Amerikkaan ennen häntä.
Kuinkahan monta muuta asiaa historiankirjoissa on vähän sinne päin?
Kaikkeen pitäisi suhtautua avoimesti niin, että asia on näin, kunnes toisin todistetaan mutta on aivan mahdollista, että todellisuus on jotakin muutakin.
Charles Darwinin evoluutioteoriasta on jäänyt mieleen lajien selviytymistaistelu. Kun hänen teoksiaan on tutkittu uudelleen (lähde), on huomattu, että hän puhuu paljon lajien välisestä yhteistyöstä, rakkauden merkityksestä ja ihmiselle tyypillisestä moraalin kehittymisestä. Hän mainitsee ”survival of the fittest” kaksi kertaa ja rakkauden 95 kertaa. Hän mainitsee itsekkyyden 12 kertaa ja moraalisen herkkyyden 92 kertaa, kilpailun 9 kertaa ja yhteisöllisyyden ja avunannon 24 kertaa. Mielestä ja aivoista hän kirjoittaa 200 kertaa. Jos jälkipolvet olisivat tuoneet hänen ajatuksensa esille hieman eri tavalla, voisi se vaikuttaa koko ymmärrykseemme lajien välisestä kehityksestä ja historiasta. Hän on ehkä ollut niin aikaansa edellä, että monien aikalaisten on ollut mahdoton sisäistää hänen ajatuksiaan.
Politiikassa törmää jatkuvasti tiedon todenperäisyyden ongelmaan, kun media nostaa esille jonkin näkökulman tai lausahduksen, mutta kokonaiskuvaa ei pyritäkään kertomaan, koska se ei ole niin viihdyttävää ja monimutkaisten asioiden hahmottaminen vie enemmän aikaa. Median ylilyönteihin voi suhtautua vaikka huumorilla aina kun pystyy, jotta ne eivät ainakaan kannusta vihapuheeseen.
Kun me muutamme suhtautumistamme, emme provosoidu, puhumme asioista ilman tunnelatausta ja nostamme esille hyviä asioita, tavat tehdä mediaakin muuttuvat.
Tarinan ja toden maailmaa ei usein pysty erottamaan toisistaan. Maailma muuttuu koko ajan, nykypäivästä tulee tarinaa, ja satoja vuosia vanhoja ”totuuksia” kerrotaan joskus satuina. Ylirationalisoitunut ihminen menettää jotain kaunista ja iloa tuottavaa.
Joskus voi olla hyvä antaa itselleen lupa upota satujen, musiikin, taiteen ja lasten parantavaan maailmaan, koska ne ovat osa hyvää elämää.
Vanhassa taolaisessa tarinassa kerrotaan, kuinka luonnossa kulkeva mies kohtaa pelottavan tiikerin. Hän pakenee tiikeriä, kunnes ajautuu jyrkänteen reunalle. Jyrkänteellä kasvavista köynnöskasveista kiinni pitäen mies onnistuu hivuttautumaan rinnettä alaspäin. Katsoessaan alas hän huomaa jyrkänteen pohjalla toisen tiikerin. Samassa kaksi rottaa kulkee rinnettä pitkin ja alkaa jyrsiä köynnöstä, josta mies roikkuu. Mies yrittää huitoa rottia pois, muttei tunnu onnistuvan. Juuri silloin hän havaitsee täyteläisen vadelman kasvavan aivan lähettyvillä. Toisella kädellä köynnöksestä riippuen ja toisella kädellä kurkottaen, hän onnistuu nappaamaan vadelman. Se maistuu taivaallisen hyvältä.
Jyrkänteen yläpuoli on metafora miehen menneisyydestä, kokemuksista ja muistoista. Se edustaa myös kaikkea sellaista vaikeaksi koettua, josta kiinni pitäminen voi tuoda ahdistusta ja masennusta elämään. Tiikeri huipulla estää muuttamasta mitään menneisyydestä. Sen voi vain jättää taaksensa.
Jyrkänteen pohja on tulevaisuus, kaikki unelmat ja pelot, tavoitteet ja mahdolliset epäonnistumiset. Tämä on mystistä ja epävarmaa. Tiikeri alhaalla muistuttaa vaarasta, joka syntyy liiasta tulevan huolehtimisesta ja pyrkimyksestä kontrolloida, mikä estää olemasta rento. Luottamuksen puute tulevaisuuteen katkaisee helposti yhteyden tähän hetkeen, eikä energiaa saa silloin suunnattua siihen, mihin haluaisi.
Köynnös, josta mies pitää kiinni, kuvastaa aineellista maailmaa, johon tukeudumme tiukasti selviytymisen vaistoillamme. Köynnöstä jyrsivät rotat tuovat mukanaan ajan kulumisen, tavallaan fyysisen elämän heikkenemisen ja kuoleman vääjäämättömän lähestymisen.
Vadelma on vallitsevan hetken suurenmoinen kauneus. Se on aina läsnä niille, jotka kykenevät ja haluavat kokea sen. Marjan poimiminen on hetkessä pysymistä. Taolaisia mindfulness-tyyppisiä harjoituksia on ollut yli kahden tuhannen vuoden ajan. Niitä on nimitetty mm. sisäiseksi havainnonniksi tai sisäiseksi katseluksi. Taolaisen ajattelun mukaan etenkin mieli itse luo elämän ongelmalliseksi ja haastavaksi, tietoisuus ja läsnä oleva todellisuus itsessään ovat kirkkaita ja puhtaita. Harjoitukset lisäävät olemassaolon arvostusta ja katkaisevat vastakkainasettelua itsen ja muun sekä menneen, tulevan ja tämän hetken välillä.
Tunnettu kiinalainen käsite wu wei (teoton toiminta) kuvaa tietoisuutta, joka on välittömässä yhteydessä maailmaan ja jota subjektiivinen mieli eivätkä kehon tarpeet ohjaa. Sisäistä katselua harjoittamalla kiire tai muu arkinen, tunteita kuormittava asia ei estä kosketusta vallitsevaan hetkeen. Tämä vähentää ennen pitkää menneen pohtimista sekä tulevaisuuteen kohdistuvaa epäilyä. Taolaisuuden parissa kunnioitetaan wu wei:tä myös, jotta elämä olisi riittävän spontaania, vailla tiukkoja rajoituksia siitä kuinka toimia.
Tällaiset pienet vertauskuvalliset tarinat ovat aina toimineet opetuksen välineinä vanhoissa perinteissä. Yleensä haastavinta ihmisille on jalostaa älyllisesti opitut viisaudet osaksi arkielämää. Tämän tarinan perimmäinen ajatus lienee siinä, kun mies roikkuu toisella kädellä köynnöksessä ja kurottaa toisella kohti marjaa, hän ylläpitää tasapainoa molemmilla käsillään. Hän pitää tukevasti kiinni ja päästää samalla irti tavoittaakseen hetken. Kurkottaminen on tutkimista ja uteliaisuutta, sellaista elämänvirtaa, mikä vie aina vähän tutun ulkopuolelle. Se antaa mahdollisuuden nauttia uudesta. Voimansa se saa vallitsevan tilanteen hyväksymisestä ja tuntemattoman sallimisesta.
Vielä viitisen vuotta sitten, noin kahdeksannen ammatinvaihdoksen kynnyksellä pelästyin olevani jotenkin viallinen. Viisikymmenlukulaisen ehdottomana hyveenähän on pidetty opitun tai opiskellun ammatin pitkäjänteistä ja tunnollista harjoittamista hamaan eläkeikään saakka. Minä en siihen pystynyt. Ammatit, maat ja asuinpaikat vaihtuivat. Ja kyllä, muutama mieskin.
Viallisuusepäilyni keskelle tuli mieleeni hetki parinkymmenen vuoden takaa. Kaunis kesäkuun iltapäivä väliaikaisasuntoni pienellä parvekkeella. Olin juuri ripustanut hammaslääkäritakkini naulaan, muuttanut takaisin Suomeen, eronnut ja päättänyt ryhtyä iskelmälaulajaksi. Tuntui hyvälle, keveälle ja onnelliselle. Niin hyvälle, että kopsautin kenkieni kannat sotilaallisen juhlallisesti yhteen ja lupasin isoon ääneen itselleni, kesälle ja koko parvekkeelta avautuvalle maailmalle, etten koskaan tekisi mitään, mikä kasvattaisi kiviä vatsaan.
Sittemmin olen oivaltanut eläneeni juuri sellaista elämää, kuin minun on pitänytkin. Rohkeaa, itseni näköistä, merkityksellistä ja enimmäkseen hyvältä tuntuvaa. Rikasta.
Rakastan sitä, mitä teen ja teen sitä, mitä rakastan. Olenko siis etuoikeutettu, kun saan niin tehdä?
Näin kuulee usein sanottavan ja näin on tullut itsekin ajateltua. Mitä hittoa! Etuoikeutettu kun SAAN tehdä.
Kuka tai mikä tuon SAA- tai EI SAA -luvan antaa, tai on antamatta? Mitkä ovat perusteet ja kriteerit, joilla kyseinen lupa myönnetään. Ja myönnetäänkö se vain harvoille ja valituille?
Onhan tutkittua, että vain noin viisi prosenttia ihmisistä tekee sitä, mitä haluaisi. Tutkimuksia tukee myös saattohoitaja Bronnie Waronin lista asioista, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat eniten. Ylivoimainen listavoittaja on oma elämätön elämä. Se, ettei ihminen ole tehnyt sitä mitä sydämestään olisi halunnut. Surullista.
Onko nyt sitten niin, että kaikista ihmisistä vain viidelle prosentille myönnetään tuo ”rakkaustekemisen” lupa? Vai voisiko olla, että lupaviranomainen istuukin meidän jokaisen omien aivojen pääkonttorissa etuoikeutta jakamassa?
Odottaako ihminen koko elämänsä lupaa joltain ja jostain itsensä ulkopuolelta? Kun lupa ei tipahda, niin elämä hurahtaa muiden uskomusten, rajoitusten, odotusten, toiveiden ja miellyttämisen verkoissa. Sätkynukkena. Pääkonttorin virastohyypiö on kukistanut diktatuurisin vallankäytön välinein vaivihkaa ja salakavalasti ihmisen oman sydämen pyhän ja kauniin, elämää arvostavan kutsumuksen.
Vai onko kyse valitsemattomuudesta? Itsen näköisen elämän eläminen vaatii ihmiseltä vastuun ottamista omista valinnoista ja päätöksistä. Itsenjohtamisesta. Pelottavaa. Valitsemattomuuden varjoissa ei tuota vastuuta tarvitse ottaa. Voi antautua ulkoa johdettavaksi. Huonosta ja elämättömästä elämästään voi sitten syyttää sitä ”Jotain Muuta”. Valitettavasti valitsemattomuus vasta vaaroja täynnä onkin – pettymistä, kyynistymistä, katkeroitumista, sairastumista…
Rikas elämä on matka, jolle kannattaa lähteä.
Se on matka, jolle lähteminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Matka, joka on jokaisen matkaajan itsensä näköinen. Matka, jonka jokaisella askeleella on tarkoitus.
Matkanteko ei ole edes kovin vaikeaa, kun vain rohkenee tutustua itseensä, tunnistaa itselleen merkitykselliset ja arvokkaat asiat ja miettii, mitä on valmis tekemään, ettei tarvitsisi kohdata katumusta kuolinvuoteellaan. Kun oppii kuuntelemaan itseään ja tiedostamaan, milloin on tekemässä jotain, mikä ei ole lähtöisin omasta itsestä, omasta tahdosta, omasta sydämestä. Mikä ei tunnu hyvälle. Kun on myös kyltymättömän utelias.
Kukaan ei voi kulkea askeltakaan toisen puolesta. Itse pitää.
Mutta ei yksin. Matkalle voi pyytää rinnallakulkijoita, ajatuskumppaneita, oppaita, tukijoukkoja, valmentajia…
Sydänten rohkaisijoita ei voi olla koskaan liikaa. Haluan olla yksi heistä. Haluan auttaa valmennettavaani löytämään itsessään etenkin itseltään vielä piilossa olevia kyteviä kipinöitä – palavia haluja, uskomattomia kykyjä, intohimon roihuja ja väkeviä kutsumuksia. Auttaa häntä elämään kutsumuksensa todeksi. Niin että elämä olisi enemmän.
Mä haluun katsoo, mistä täs mun elämäs on kyse,
etten vain kyde, kyde, kyde,
mä haluun, et mun silmissä palaa,
ja joka ainoo hetki on oikee
ja et rakkaus tekee onnesta soikeen.
Jenny Lehtinen on YleX:ltä ja Marja Hintikka Livestä tuttu toimittaja, Yleisradion Vaakakapina-hankkeen kapinajohtaja ja entinen ikilaihduttaja. Vaakakapina puhuu kehopositiivisuuden ja armollisemman elämänmuutoksen puolesta haastaen kaikki mukaan painonhallinnan vallankumoukseen vuoden 2017 aikana.
Omaa kehoa voi ja saa rakastaa, olipa se millainen tahansa. Jokainen ansaitsee asiallista kohtelua riippumatta siitä, paljonko painaa – kilot eivät määritä muuta kuin kehon painon.
Olen sitä mieltä, että liian monilta ihmisiltä on viety valta omaan vartaloonsa. Ulkopuoliset tahot ja kenties lapsesta asti kuultu arvostelu ovat tehneet sen, että omaa kehoa inhotaan, ja sen myötä koko minäkuva on romuttunut. Omaa kehoa vertaillaan median tarjoamaan kuvastoon ja sen luomiin mielikuviin. Ajatellaan, että lihava on ruma, tyhmä ja itse aiheuttanut alennustilansa. Lihava on sairas ja kuluttaa yhteiskunnan rahat. Ja jos et vielä ole lihava, niin varo, ettet kohta ole!
Minä haluan antaa ihmisille vallan takaisin omaan vartaloonsa: Sinä et ole ruma. Et arvoton. Sinä et ole kävelevä terveysriski. Sinä olet ihminen, jolla on oikeus määritellä oma vartalosi juuri siten kuin haluat. Sinä saat olla terve, kaunis, urheilullinen, ahkera, seksikäs, mitä ikinä haluat. Sinulla on myös oikeus saada osaksesi asiallista kohtelua kaikkialla riippumatta siitä, paljonko painat.
Ylipainoisuus ja kehonkuvan ongelmat eivät ole yksilön heikkoudesta johtuvaa epäonnistumista, vaan moninaisten yksilöllisten, kulttuuristen ja sosiaalisten syiden summa. Ja kun se tunnustetaan ja tunnistetaan, ihmiset voivat saada oikeasti apua ongelmiinsa.
On viisi asiaa, joiden minä haluan vuonna 2017 muuttuvan:
1. Lopetetaan laihduttaminen
Laihduttaminen ei takaa onnea. Päinvastoin, mitä tiukempi laihdutuskuuri, sen todennäköisimmin se pitkällä aikavälillä lisää sekä painoa että huonontaa henkistä hyvinvointia. Laihtuminen on kuitenkin myyty meille avaimena onneen, ja sen takia painoa pudottamalla yritetään ratkaista oman elämän ongelmia.
Homma vaan ei mene niin. Mitä pidempään ylipainoisuus tai kehonkuvan ongelmat ovat jatkuneet, sen todennäköisempää on, että niiden ongelmien ratkaisuun tarvitaan aivan muita työkaluja kuin saliohjelmia ja ruokavaliota. Henkisen hyvinvoinnin työkaluja.
2. Etsitään rakkaus ja hyväksyntä omaa kehoa kohtaan
“Mulla on tänään taas niin läski ruma ällötys-päivä”. Ihan sama onko kiloja 50 vai 150, tuo tunne on monelle tuttu. Jos jotain me osaamme, niin vihata omaa kehoamme ja heijastaa sen kautta kaikki negatiiviset tuntemuksemme. Jos meitä hävettää, ahdistaa, surettaa ja stressaa, se kovin usein heijastuu siihen, miten ajattelemme kehostamme. Tai toisin päin: jos kehomme ei täytä oikeasti tai mielikuvissamme niitä ihanteita, joita sille on median ja yhteiskunnan ja kenties oman itsemmekin taholta laitettu, se leimaa meitä ihmisenä kokonaan.
Niin ei kuitenkaan tarvitse olla. Omaa kehoa voi ja saa rakastaa, olipa se millainen tahansa. Kilot eivät määritä muuta kuin kehosi painon.
Lukuisat keskustelut eripainoisten ihmisten kanssa osoittavat, että terveydenhuollon suhtautuminen ylipainoon on liian usein enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
“Sulla on tota painoa kertynyt, kannattaisi vähän laihduttaa” Ja siihen perään esittely jo viiden prosentin painonpudotuksen hyödyistä. Mutta tuleeko ammattilainen kysyneeksi ylipainoiselta kuinka monta kertaa tämä on jo yrittänyt enemmän tai vähemmän tuloksekkaasti laihduttaa? Painosta huomauttelu johtaa epätoivoisiin laihdutusyrityksiin, jotka pitkällä aikavälillä usein vain lisäävät painoa.
Entä kuinka järkevää on kehottaa ihmistä laihduttamaan, jos tämä on terve, mutta painoa on liikaa? Voiko ihmisen antaa olla rauhassa, jos olennaiset mittarit, kuten veriarvot, ovat kunnossa, vaikka BMI ei ihanteeseen asettuisikaan?
Voisiko terveydenhuolto olla ensimmäinen taho, jossa luovuttaisiin ajattelusta, että ylipaino on yksilön omaa epäonnistumista? Entä jos alettaisiin etsimään oikeasti toimivia apukeinoja ja tapoja auttaa ihmisiä?
4. Nostetaan mediassa esille kaiken kokoiset vartalot ilman kauhistelua
“Vau, raskauskilot pois kahdessa päivässä!” ”He ovat muuttuneet hirviöiksi, katso kuvat!” Ensimmäisen otsikon alla tietysti esitellään pikkuvauvan pyykkilautavatsaista äitiä, jälkimmäisessä lihonutta maailmantähteä. Kyllä, klikkauksia satelee, mutta mitä tällainen uutisointi jatkuvalla syötöllä tekee meidän kaikkien ihmiskuvalle?
Onko jokainen hinnalla millä hyvänsä laihduttanut ”onnistuja”? Ja jokainen lihominen syy kauhistella? Ja toisaalta taas jeesustella, kun taas yksi teinitähti on luisunut anoreksiaan? Mahtuisiko mukaan enemmän sisältöä, jossa ihmisen arvoa tai kauneutta ei mitata vain kilojen kautta?
5. Tuodaan liikunta- ja terveyspalvelut aidosti kaikkien ulottuville
Periaatteessa ovet liikuntapaikkoihin ovat avoinna kaikille fyysisesti, mutta ovatko ne avoinna myös henkisesti? Näkyykö liikuntapaikkojen kuvastoissa juuri koskaan muita kuin äärimmilleen treenattuja kehoja? Onko minkä kokoisen tahansa helppo tulla mukaan ja saada osakseen asiallista kohtelua ilman turhia olettamia tai huomautuksia?
Liikunnan ilot ja hyöty kuuluvat jokaiselle, mutta edelleen merkittävästi ylipainoinen ihminen kokee usein henkisen kynnyksen mukaan lähtemiseen liian korkeaksi. Voisiko sitä kynnystä tästä eteenpäin yhdessä madaltaa?
Tämä on minun manifestini vuodelle 2017. Tammikuussa mikään ei ala, paitsi korkeintaan elämä, jos se on kutistunut laihduttamisen ja kehonkuvan ongelmien takia yhdeksi onnistumisten ja epäonnistumisten kehäksi.
Mistään ei tarvitse luopua, vaan elämään saa päinvastoin ottaa mukaan niitä asioita, jotka tekevät itselle hyvää. Ei lopeteta elämästä nauttimista, vaan mieluummin lopetetaan jatkuva kalorien kyttääminen ja kehon mittaaminen. Kun elämästä kuorii pois ulkoa asetetut pakot, alkaa taas aidosti kuulla, millaiseksi haluaa oman elämänsä rakentaa.
”Työnnän lapsia ulos ovesta, kolme reppua kädessä, on kauhea kiire ja puhelin soi. Siinä kiireen sumussa ajattelen, että olen supertehokas, kun vastaan puhelimeen. Seuraavassa hetkessä olen astunut jäiselle portaalle ja olen mukkelismakkelis maassa”, selittää entinen pankinjohtaja, nykyinen stressivalmentaja ja Stressikupla-kirjan kirjoittaja Miia Huitti.
Suomessa sattuu vuosittain yli miljoona tapaturmaa, ja tapaturmat ovat neljänneksi yleisin kuolinsyy. Näissä tilastoissa olemme Euroopan kärkiluokkaa. Suurin osa tapaturmista sattuu kotona, ja iso syyllinen vahingoissa on kiire. Tuo arjen tuttu peikko.
”Kun on kiireinen, selviytyminen on tärkeintä. Mieli juoksee sekaisin tulevassa ja menneessä: ’sitku saan lapset päiväkotiin’ tai ’tulikohan kurahousut mukaan’. Se, että mieli laukkaa omissa maailmoissaan on vaarallisinta – seuraavassa hetkessä sitten keräilen tavaroita ja itseni portaiden alapäästä ja tajuan, mitä olisi voinut käydä”, Miia Huitti sanoo.
Eräs lapsiperhe raportoi Facebookissa pommiin nukkumisesta ja siitä, kun kurahousut unohtuivat kotiin. Isä päätti heittää ajan säästämiseksi kurahousut parvekkeelta alas. Lopputuloksena oli se, että kurahousut killuivat puun latvassa.
Tutkimusprofessori Timo Partonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta toteaa, että kiire aiheuttaa käytöksen tasolla hätäilyä, huolimattomuutta ja alttiutta virheille. Kun kiireessä kurahousut killuvat puussa, kiireen tuntu vain lisääntyy entisestään. ”Lapsiperheissä todellinen kiire on hyvin tyypillistä: pitää ehtiä moneen paikkaan ja työ- ja hoitomatkat voivat olla pitkiäkin. Mutta kannattaa kuitenkin muistaa, että tuo kiire kestää vain muutaman vuoden.”
Huitti kehottaa miettimään kiireen keskellä läpi neljä kysymystä:
1. Onko tämä kiire totta?
2. Oletko ihan varma, että se on totta vai onko se toimintamalli?
3. Mitä minussa (kehossa, mielessä, käyttäytymisessä) tapahtuu, kun olen kiiretilanteessa?
4. Mitä jos minulla ei olisikaan tällaista toimintamallia kiireessä?
Kiirekäyttäytyminen ja sen myötä stressi voi jäädä olemisen tavaksi, toimintamalliksi, vaikka aina ei olisikaan kiire. Jos tekee koko ajan montaa asiaa yhtä aikaa ja mieli ja keho käyvät kierroksilla, voi olla vaikea rauhoittua ja pysähtyä silloin, kun se (yhtäkkiä) onkin mahdollista. Esimerkiksi lisääntynyt laitteiden käyttö lisää kiireen tuntua elämässä: Japanista kuuluu huhuja, että siellä puhelinten pitää olla vedenkestäviä, koska puhelimet otetaan mukaan suihkuun. Ensin saattaa huvittaa, mutta sen jälkeen kauhistuttaa. Jos selaa samalla Facebookia, kun tekee ruokaa, aivot ovat multitasking-tilassa. Siitä ei välttämättä ole enää pitkä matka luuri kainalossa suihkuun.
”Kun näköaisti sidotaan toisaalle, olemme alttiita myös tapaturmille. Esimerkiksi portaissa on haastavaa katsoa samalla puhelinta ja astua tarkasti”, Partonen sanoo. Kadulla törmätään tolppiin ja toisiin ihmisiin, kun katse on puhelimessa. Kotona perheriidan saattaa saada aikaan siitä, että lego oli lattialla – mutta missä oli sillä hetkellä astujan huomio?
Huitti kehottaa kiireen tunteen vallitessa valitsemaan tavoitteeksi päämäärän sijaan oman tilan: ”Jos tavoite on ulkoinen – vaikka jokin suoritus – stressi laajenee ja pakka alkaa hajoilla. Jos taas pyrkii pysymään rauhallisena ja luottavaisena, energiaa säästyy enemmän itse tekemiseen. Mikä taas helpottaa kiirettä.”
Tutkimusprofessori Partonen suosittelee tyytymään siihen, että tekee yhden asian kerrallaan: ”Kun tekee ruokaa, tekee ruokaa. Kun vaihtaa lamppua, vaihtaa lamppua. Kun käy suihkussa, käy suihkussa. Kun kävelee portaita, kävelee portaita.”
Jos näin yksinkertainen elämä kuulostaa tylsältä, metodia voi kutsua vaikka arjen mullistavaksi Mindfulnessiksi: mitä ikinä teetkin, tee se tietoisesti ja keskittyneesti.
Yksi ihmisenä kasvamisen suurimmista haasteista on ollut oppia sanomaan kyllä ja ei oikealla hetkellä.
Aiemmin sanoin kyllä vähän kaikelle, mitä luulin, että minun täytyy tehdä. Sanoin aina kyllä ystäville, koska pelkäsin muuten jääväni porukan ulkopuolelle. Sanoin kyllä myös ihmisille, joiden seurassa voin huonosti. Luulin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa.
Samaan aikaan sanoin ei monelle sellaiselle asialle, josta salaa haaveilin. Tai olisin haaveillut, jos olisin osannut antaa itselleni luvan siihen. Mutta pienestä pitäen olin oppinut, että mistään kovin ihmeellisestä on elämässä turha haaveilla – siksi mieleni rakensi minun ja haaveitteni väliin korkeat muurit. Sanoin automaattisesti monelle ihanalle asialle ei.
Lopulta henkinen kuorma kasvoi liian suureksi kantaa. Velvollisuudet tunkivat iholle ja ihon alle, elämä oli täynnä ahdistusta. En osannut pitää mitään kauempana minusta – paitsi korkeintaan sen, mitä todella halusin.
Kun opettelin sanomaan ei, esiin nousivat pelot. Mitä tapahtuu, kun kieltäydyn? Menetänkö samalla kaiken? Kun alkaa asettaa itselleen rajoja, se koettelee myös muita. Millaisia tunteita heissä herää, kun sinä et enää suostukaan? Muista, että se on heidän paikkansa kasvaa.
Kun opettelin sanomaan kyllä, esiin nousivat rajoittavat uskomukset. Minäkö muka pystyisin? Uskallanko, osaanko? Entä jos epäonnistun? Lisää pelkoja pulppuili pintaan.
Egoni epätoivoisia huutoja ei kuitenkaan ollut pakko kuunnella. Annoin haavojen nousta pintaan, mutta en antanut itseni uskoa, että ne olisivat pysyviä. Kuitenkin nämä vaiheet tarvittiin, jotta aloin löytää tieni kohti ydintä: kuka minä pohjimmiltani olen.
Piti uskaltaa koetella muita, jotta he näkevät voimani ja tietävät, mihin asti minua voi haastaa. Piti uskaltaa koetella itseään, jotta näen oman voimani itse ja ymmärrän, miten suunnattoman pitkälle voin itse haastaa itseäni. Muiden suuntaan löytyivät terveet rajat, mutta maailman suuntaan löytyi rajattomuus.
Muiden suuntaan löytyivät terveet rajat, mutta maailman suuntaan löytyi rajattomuus.
Uskallatko sanoa kyllä itsellesi ja unelmillesi? Osaatko sanoa ei arkiselle hälinälle ja vaalia luovuuttasi? Kasva kirjoittajaksi -etäretriitti (la 14.8., tallenteet saatavilla) auttaa pohtimaan näitä kysymyksiä. Tule mukaan kohtaamaan sisäinen kriitikkosi ja houkuttelemaan esiin luova unelmasi – tämän päivän harjoituksissa et voi epäonnistua! Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan täällä.
