Hidasta elämää -sivusto on tuottanut vuosien ajan toiminnallisia hyvinvointikortteja Suomessa. Nyt Stress Less Cards -korttipakka on noussut Best Selleriksi Iso-Britannian Amazonissa.
Tällä viikolla Stress Less Cards -korttipakka nousi Iso-Britannian Amazonissa myydyimmäksi tuotteeksi stressikategoriassa. Suomessakin Stressinhallintakortit ovat olleet hitti jo useamman vuoden ajan.
”Stressinhallintakorttien idea on yksinkertainen: Pakka sisältää 50 erilaista stressitasoja laskevaa harjoitusta. Pakka sekoitetaan, ja sieltä nostetaan yksi harjoitus kerrallaan. Kortteja käyttämällä alkaa vähitellen oppia harjoituksia, ja niitä voi palauttaa mieleen tilanteessa, kun stressitasot alkavat nousta – vaikka kesken palaverin. Tärkeintä korteissa on kuitenkin se, että ne auttavat pysähtymään itsen äärelle ja voi oppia, kuinka voi itse myös säädellä kiihtymisiä niin, että tasapaino elämässä säilyy”, kertoo Hidasta elämää -nettibrändin toinen luoja ja Stressinhallintakorttien sekä Stress Less Cardsien tekijä Sanna Wikström.
Toiminnallisia kortteja on myyty nyt Suomessa, Iso-Britanniassa ja USA:ssa yhteensä noin 50 000 pakkaa. Kortteja käyttävät paitsi yksityiset ihmiset mutta niitä hyödynnetään laajalti myös psykoterapiassa, psykologien ja terapeuttien vastaanotoilla, työterveydessä, sairaaloiden eri osastoilla, kouluissa ja työpaikoilla. Palautteet korteista ovat olleet kiitollisia.
”Haluamme luoda tuotteita, jotka auttavat pienellä panostuksella ja pienellä vaivalla oman hyvinvoinnin äärelle. Kortit toimivat siinä loistavasti: ne ovat riittävän pieniä mukana kuljetettavaksi ja ne auttavat fokusoimaan niihin asioihin, jotka lisäävät henkistä hyvinvointia ja hyvää oloa”, Wikström sanoo ja jatkaa: ”Joskus pienillä asioilla voi olla elämänlaadun kannalta suuri vaikutus.”
Hidasta elämää -korttiperheen tuotteita löytyy tällä hetkellä Suomessa Hidasta elämää -verkkopuodin lisäksi Suomalaisista kirjakaupoista kautta maan. Korttiperheeseen kuuluvat: Stressinhallintakortit, Voimauttavat kysymykset, Hidasta elämää -kuvakortit, Unelmakortit sekä Voimaa paranemiseen -kortit. UK:n ja USA:n Amazonista löytyy Stress Less Cardsit ja piakkoin myös Empowering Questions -kortit (Voimauttavat kysymykset).
Korttiperheen lisäksi Hidasta elämää on tehnyt hyvinvointikirjoja yhdessä Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa vuoden 2017 alusta saakka. Tänä vuonna kirjoja on ilmestynyt kymmenen. Lisäksi Hidasta elämää tekee yhteistyötuotteita Karton, Forsmanin ja Biomedin kanssa.
Uusi haastava tehtävä – olet innoissasi. Ajatukset ja ideat lentävät. Teet paljon töitä. Stressin ja väsymyksen tunteesta huolimatta tunnet itsesi aika lailla pirteäksi ja hyväntuuliseksi. Olet hyvän stressin vaikutuksen alaisena. Se vie meitä eteenpäin, antaa hyvän olon tunteen ja itsevarmuutta. Mutta entäpä silloin, jos alat tuntea olevasi stressantunut liiankin usein?
Pitkittynyt stressi ja suolisto
Nykypäivänä suuri osa meistä kärsii haitallisesta, kroonistuneesta stressistä. Valitettavasti myös suolisto on varsin altis ”hermostumiselle”. Vatsa ja suolisto kuitenkin reagoivat pitkäkestoiseen stressiin eri tavoin eri ihmisillä. Kun jännittää, niin toisilla mahaa kipristelee ja päätä särkee. Kun ahdistaa tai masentaa, suolisto ei toimi lainkaan tai sitten se toimii kivuliaasti ja jatkuvasti. Pahimmillaan ummetus ja ripuli vaihtelevat. Suolisto reagoi monilla myös lyhytkestoiseen stressiin: ennen tenttiä tai työpaikkahaastattelua saatat tuntea perhosia vatsassasi, toisilla taas tuskalliset krampit hankaloittavat oloa.
Mitä stressin aikana suolistossa tapahtuu?
Suolisto reagoi mielemme tiloihin jatkuvasti, mutta mitä pitkittyneen stressin aikana suolistossa oikein tapahtuu? Paljon. Ensinnäkin veren virtaus mahaan ja suolistoon vähenee. Syljen eritys suussa heikkenee ja suu kuivuu. Mahalaukun toiminnot hidastuvat oleellisesti. Ruoansulatukselle elintärkeiden entsyymien ja ruoansulatusnesteiden eritys vähenee ja ravintoaineiden imeytyminen huononee. Samoin ohutsuolen peristalttinen liike (niin kutsuttu matamisliike) hidastuu.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa ”rautalankaversiona”? Sitä, että stressi sotkee suoliston elintärkeän toiminnan. Kärsit helpommin närästyksestä, suolistokrampeista ja -kivuista, turvotuksesta, ummetuksesta ja ripulista. Myös suoliston tärkeä limakalvo voi vaurioitua ja jopa ”vuotaa”. Tämä taas vaikuttaa muun muassa vastustuskykyyn. Saat helpommin esimerkiksi flunssia ja poskiontelotulehduksia.
Ja koska ruoansulatus on häiriintynyt ja ravintoaineiden imeytyminen heikentynyt, sinulla voi olla monien elimistön hyvinvoinnille välttämättömien ravintoaineiden puutoksia tai vajeita. Nämä puutokset voivat näkyä infektioalttiuden lisäksi esimerkiksi väsymyksenä, iho-ongelmina, keskittymisvaikeuksina ja toistuvina päänsärkyinä. Ja suoliston mikrobit huutavat apua – myös ne stressaantuvat. Hädissään ne tuottavat stressiproteiineja ja yrittävät pysytellä hengissä. Stressi voi siis koitua myös suolistobakteeriemme kohtaloksi.
Suolisto tarvitsee apua
Mitä on tehtävissä? Ensinnäkin meidän on keploteltava itsemme ulos stressitilanteesta. Stressi voi pahimmillaan sotkea koko elimistön toiminnan. Suolisto-ongelmien ja vastustuskyvyn heikkenemisen lisäksi sokeriaineenvaihdunta häiriintyy stressin aikana, verenpaine nousee ja kilpirauhanen kiukuttelee. Myös nais- ja mieshormonien määrät vähenevät ja melatoniinin eritys voi hiipua (nukkuminen on katkonaista).
Meistä jokaisella on oma toimintatapamme stressin aikana. Ikävä kyllä ne ovat usein terveydelle haitallisia (esim. alkoholia, tupakkaa ja TV:n katselua). Jo pelkästään liikunta, kävely, saunominen, kylpy tai lempi musiikki voivat tuoda helpotusta, puhumattakaan hengitys- tai rentoutumisharjoituksista.
Joka tapauksessa suolisto – tuo terveyden moottori – tarvitsee apua pitkittyneessä stressissä. Suolisto on kuin vanha hippi: se kaipaa rauhaa ja rakkautta. Sekä hyvää, terveellistä ja helposti sulavaa ruokaa, jolla tervehdytetään suoliston tenniskentän kokoinen, terveydelle ääritärkeä limakalvo ja tasapainotetaan suolistossa asuva, elämälle välttämätön mikrobistomme.
Pöpöjen on käytettävä sitä ruokaa mitä me syömme – oli lopputulos ihmiselle itselleen vahingollinen tai ei. Tee ruoastasi stressin aikana mahdollisimman helposti sulavaa. Syö marjat pirtelöinä, vihannekset keittoina, muhennoksina tai höyrytettyinä. Nauti helposti sulavia valkuaisaineita kuten pähkinöitä ja siemeniä, linssejä tai kalaa. Voit liottaa pähkinät ja siemenet ennen käyttöä ja lisätä näin niiden sulavuutta. Nauti päivittäin joka ruoalla myös kylmäpuristettuja öljyjä. Juo vettä riittävästi ruoka-aikojen ulkopuolella.
Ja pyri olemaan pingottamatta. Rentoudu mahdollisimman usein saunassa tai ammeessa. Etene pienin askelin. Suolisto kiittää ja terveys kohenee.
Kirjoittaja Heidi Wirgentius on porvoolainen eläinlääkäri ja taiteilija.
Eläimillä on kyky antaa meidän kokea tällä hetkellä muuten jo niin harvinaista, täysin pyyteetöntä rakkautta ja ne ovat täällä käytännössä usein apunamme, tukenamme ja oppainamme. Eläinten elämä on kuitenkin paljon lyhyempi kuin meidän ja jokaiselle meistä tulee vastaan myös se rakkaasta eläimestä luopumisen hetki.
Luopuminen voi olla yllättävänkin vaikeaa ja rankkaa, ja erityisesti surun hetkellä on hyvä muistaa se, miten viisaasti eläimet itse elämään suhtautuvat. Ne kyllä muistavat kokemuksia menneisyydestä ja osaavat tietyllä tavalla ajatella tulevaa, mutta hetkeäkään ne eivät murehdi kummastakaan, vaan elävät juuri tässä ja nyt. Ne eivät koskaan osaa kaivata elämättä jäänyttä elämää, tai surra sitä, että se olisivat voineet elää toisella tavalla, tai pidempään. Oleellista on vain ja ainoastaan se, miltä elämä tuntuu juuri nyt. Tottakai eläimestä täytyy pitää huolta, sairauksia tulee hoitaa ja eläintä lääkitä järkevissä määrin, mutta elämän pitkittäminen itsessään ei ole eläimelle tärkeää.
Ja siinä on meille ihmisille valtava oppiläksy; osaisimmepa katsella elämää ja suhtautua siihen eläinten lailla. Elää hetkessä ja hyväksyä vastustamatta sen, että kaikelle on aikansa; jopa asioista suurimmille; syntymälle, elämälle ja kuolemalle.
Eläinten omistajana ymmärrän hyvin luopumisen vaikeuden, eikä eläinlääkärinäkään lopetustilanne ole minulle mikään tunteita herättämätön rutiinitoimenpide. Näissä tilanteissa joutuu aina tietyllä tavalla pysähtymään ja kohtaamaan itsensä, omat sisimmät arvonsa ja miettimään myös eläinten pidon ja elämän päättämisen oikeutusta. Arvostan suuresti kaikkea elämää, silti eläimiä lopettaessani en koe olevani pahantekijä, vaan useimmiten päivastoin; auttaja.
Eläimet antavat meille niin paljon ja elävät täysin meidän armoillamme ja olemme niille vähintään sen velkaa, että niiden elämä on, loppuun asti, vapaa kärsimyksestä.
Eläimistä luopumisen kohdalla yksi suurimmista vaikeuksista on siinä, että meidän tulee usein tehdä päätös eläimen lopettamisesta itse. Jokainen varmasti toivoo, että eläinystävä nukkuisi itsestään rauhassa pois, näin kuitenkin tapahtuu käytännössä hyvin harvoin. Sairas eläin kyllä jossain vaiheessa kuolee itsestäänkin, mutta harvoin rauhassa, ilman kärsimystä.
Eläinten kohdalla tämä ei kuitenkaan onneksi ole välttämätöntä, vaan meillä on mahdollisuus eutanasiaan. Silti siihen milloin on oikea aika lähteä, ei ole yksiselitteistä vastausta ja moni tätä kysymystä epätoivoisesti pyöritteleekin, päivä toisensa perään. Itse katson oikeaksi päästää eläimet pois siinä vaiheessa, kun niiden elämänlaatu ei ole enää hyvää.
Eläimille ei ole oikein, jos ne eivät pysty elämään lajinmukaista elämää, tai niillä on jatkuvia kipuja, joita ei saa enää hallittua. Jos ne sairastavat parantumattomasti ja menevät huonoon kuntoon, tai jos niiden elämän pitkittäminen vaatisi toimenpiteitä, jotka eivät enää ole järkeviä. Luopuminen on vaikeaa ja lopettamispäätökseen liittyy niin paljon tunteita, että usein kannattaa luottaa myös ulkopuolisen arvioon, oman eläimen tilaa on mahdotonta arvioida totuudenmukaisesti ja meillä on sisäinen tarve nähdä tilanne usein paremmaksi kuin se onkaan. Ja yleensä aina paras vaihtoehto on päästää eläin pois mieluummin ennemmin kuin liian myöhään.
Koskaan en ole törmännyt ihmiseen, joka tuntisi surua tai syyllisyyttä siitä, että teki lopetuspäätöksen ”liian aikaisin”, mutta hyvin moni kantaa ikuisesti taakkaa siitä, että jonkun eläimensä kohdalla odotti liian pitkälle.
Omia eläinystäviäni muistelen murheen sijasta lämmöllä ja kiitollisuudella. Luopuminen on saattanut sillä hetkellä tuntua raskaalta, mutta hyväksyn sen, että jokainen on ollut täällä omaa tarkoitustaan täyttämässä ja kun aika tulee on vain epäitsekkäästi uskallettava päästää irti. Oman hyvin erityisen hevoseni Veikon lopetin pari vuotta sitten, kun havaitsin, että lukuisten jalkavaivojen takia se ei pihatto-oloissa enää pysynyt laumansa mukana. Hyvin vaikea päätös, etenkään kun hevonen ei ollut vielä kovin vanha ja oli päästänsä täysin pirteä.
Oma luopumisen tuskani oli valtava, niin mielelläni olisin hevosen vielä pitänyt, ja olisihan se varmasti pienemmässä tarhassa pihankoristeena ”pärjännyt” ihan hyvin. Mutta olisiko se ollut elämisen arvoista elämää hevoselle? Mielestäni ei, etenkin kun kliinisesti tiesin nivelrikon aiheuttavan jatkuvaa kipua, mutta kivun voimakkuutta oli aina positiivisesti korvat tötteröllä olevalta hevoselta mahdoton arvioida. Ja edelleenkin, vaikka hevosta ajoittain kovasti kaipaankin, en tuota päätöstä kadu hetkeäkään. Veikko toi elämääni niin paljon iloa, että itselleni varmuus siitä, että sen on nyt hyvä olla on valtava helpotus.
Lopetuspäätöksen tekeminen voi tuntua hyvin vaikealta, mutta poikkeuksetta olen havainnut tuskan olevan suurimmillaan ennen kuolemaa, heti sen jälkeen helpottaa. Tunteet nousevat toki voimakkaina pintaan, mutta ne nousevat tavalla, joka mahdollistaa niiden käsittelyn; menettämisen pelko poistuu ja surun pääsee suremaan pois. Eläimen kuolema herättää voimakkaita tunteita, ihan samalla tavoin kuin läheisen ihmisen kuolema, tai muu suuri tragedia elämässä. Suru on surua, siihen ei ole mitään oikeaa tai väärää muotoa, ja monesti se helpottaa yllättävänkin nopeasti, jos sille antaa luvan tulla ja mennä.
Surun lisäksi saattaa usein herätä muita, yllättäviäkin tunteita ja itseään kannattaa kuunnella herkästi ja hyväksyvästi ja tarvittaessa hakea apua ystäviltä tai ammattilaisilta. Voimakkaatkin reaktiot ovat täysin normaaleja ja hyväksyttäviä ja usein johtuvat myös siitä, että pintaan nousee myös vanhoja, aikanaan käsittelemättä jääneitä tunteita. Tavallaan eläimet tässäkin tietyllä tavalla tarjoavat apunsa, vain pintaan nostetut tunteet pystyy käsittelemään ja siinä missä piilevät tunteet aiheuttavat tiedostamattamme paljon haittaa elämässämme, tuo tunteiden hyväksyminen ja niistä irti päästäminen suuren vapauden.
Yleisestikin itselläni on vahva usko siihen, että kaikella on tarkoituksensa, myös jokaisella elämänkaarella, joskus pitkällä, joskus lyhyellä. Eläinystävämme elävät kaikkinensa meidän näkökulmastamme harmittavan vähän aikaa ja luopumisen tuskan edessä voi syvempää tarkoitusta olla vaikeaa nähdä, saati sitten hyväksyä. Mutta kuten jokainen kohtaamamme ihminen, myös eläimet ovat täällä meitä opettamassa, elämästä, mutta ennen kaikkea meistä itsestämme.
Ehkäpä eläimet elävät niin vähän aikaa juurikin siksi, jotta oppisimme hyväksymään luopumisen ja elämään kiinnittymättä liiaksi ulkopuolisiin asioihin, olivat ne sitten kuinka rakkaita hyvänsä. Koska helposti me elämme kiinnittyen vahvasti toisiin ihmisiin, eläimiin tai materiaan, uskoen niiden tuovan onnen ja tarkoituksen elämäämme, kyseenalaistaen oman pärjäämisemme ilman niitä.
Kuitenkin heti kun pystyy päästämään irti; elämään nauttien itsemme ulkopuolisista asioista, mutta hyväksyen niiden väliaikaisuuden ja oivaltaen onnen löytyvän meistä jokaisesta sisältämme, on löytänyt avaimen todelliseen rauhaan ja kaikin tavoin tasapainoiseen elämään. Enkä kiinnittymättömyydellä tarkoita, ettei eläimiin saisi kiintyä, päinvastoin! Tarkoitus on iloita niiden kanssa elämisestä, rakastaa niitä avoimin sydämin ja ottaa kiitollisena vastaan jokainen yhdessä vietetty hetki. Ja sitten aikaan, sitä etukäteen murehtimatta hyväksyä luopuminen, käsitellä pintaan nousevat tunteet ja surra suru pois.
Elämä jatkuu, aina.
Voimia kaikille vaikean päätöksen edessä oleville ♥
Monet hyvinvointisisällöt fokusoivat siihen, kuinka jaksaisimme arjessa paremmin ja stressittömämmin. Ne pyrkivät tuomaan helpotusta kiireiseen elämään ja paineiden keskelle – mikä on sinänsä mahtavaa – mutta usein sama juoksentelun, kelpaamisen ja itsensä kehittämisen paine jatkuu.
Stressaantua voi siitäkin, että pitäisi olla tiedostavampi, rohkeampi, levollisempi ja itseään rakastava
Ehdotan, että painetaan koko homma nyt paussille. Voimaantuminen ja itsesi kanssa ystävystyminen tapahtuu sinua, ei maailmaa varten. Itsensä rakastaminen on olennaista siksi, että sinulla olisi parempi olla, eikä siksi, että voisit antaa toisille vielä enemmän. Tietysti rakkaus lisää rakkautta. Kun sinulla on hyvä olla, jaat sitä toisten kanssa.
Erityisesti naisilla, ison kuvan katselijoilla, on usein paljon painetta pitää elämän langat käsissään. Pakettihan romahtaa, jos ei huolehdi kaikesta ja ole kaikille kaikkea. Pelko siitä voi olla niin suuri, ettei uskalla pysähtyä priorisoimaan. Voi olla fiilis, että jos mä tässä nyt alan tykkäämään ja hellimään, en saa mitään tehtyä tai en ole uskottava ja fiksu. Ikään kuin mielen takamailla painaisi tunne jostakin missiosta, joka pitää ensin hoitaa.
Pelon tai suorittamisen takana on häpeää ja itsearvostuksen puutetta: minun pitää ansaita hyvä. Ohikiitävän hetken voi relata, kunnes taas pitää painaa. Pyyhälletään elämän kilpajuoksua ja etsitään keinoja jaksaa paremmin. Tämä itsensä piinaaminen tai ylipäänsä hurja elämässä laukkaaminen perustuu uskomukseen, että minun pitäisi olla vielä enemmän ja parempi – ei suinkaan lempeä itselleni. Ikään kuin lempeys sulkisi pois sen, että hoidamme hienosti ja rakennamme asioita. Ikään kuin voisimme olla kerrallaan vain yhtä asiaa: lempeitä, rakastavia, fiksuja, älykkäitä, tykkijohtajia, menestyviä. Se on egon lokerointia. Olemme kaikki kaikenlaista ja pointti on, että saamme ollakin.
Se, ettei ympäröivä maailma välttämättä tue itsesi hyväksi toimimista ei tarkoita, että se olisi oikeassa. On hyvä pysähtyä fiilistelemään omia arvojaan ja tutkia, ovatko ne synkassa nykyisen elämän kanssa – onko minulla elämän kokonaisuudessa hyvä olla. Uskallanko olla mitä olen? Tiedänkö, mitä olen ja haluaisin olla? Miltä haluaisin, että minusta tuntuu?
Oman hyvinvointinsa puolelle pitää asettautua itse. Lempeys itseä kohtaan on konkreettisesti sitä, että alat 1. havaita, mikä estää huolehtimasta itsestäsi 2. kuulostelet, mikä sinulle on tärkeää 3. sisäistät miksi on olennaista huolehtia itsestäsi – ja ryhdyt toimintaan. Sen valitseminen, mihin nyt energiani keskitän ja kuinka sydäntäni ravitsen, on syvää itsekunnioitusta.
Myötämielisyys itselle on ystävällisyyttä, lempeyttä ja sydämen voimaa
Tarvitaan halu voida hyvin itsensä kanssa – ja vastuullista päättäväisyyttä toimia itsensä puolesta. Jos tähän asti on täyttänyt kalenteriaan maanisesti tai laiffannut toisia varten, lempeys voi olla aluksi haastava konsepti. Tai sen tutkiminen, mikä sinulle on totta ja elätkö sydämesi mukaan. Isotkin muutokset elämässä lähtevät yllättävän pienistä asioista. Pulmasi eivät ehkä olekaan niin valtavia kuin olet ajatellut.
Et ole täällä kenenkään tiellä etkä ketään varten, vaikka olisit oppinut ajattelemaan niin
Yleensä tiedämme, mikä meitä auttaisi voimaan paremmin. Monesti ne ovat asioita, joita niin kaipaisimme elämäämme. Pulmana on usein, että emme tohdi tai muka ehdi. Eli olemme priorisoineet muuhun kuin itsestämme huolehtimiseen. Kaikki osaavat huolehtia itsestään: luulo siitä, ettei osaa, on pelkoa joka kumpuaa arvottomuuden tunteesta. Jos havaitset itsessäsi tällaista pelkoa, voisitko laittaa tunteen hetkeksi hattuhyllylle? Anna sen vain olla siellä. Sitä ei tarvitse juuri nyt käsitellä mitenkään. Saat haluta itsellesi enemmän hyvää oloa.
Jos elämässään on pihalla oleva olo tai voi jatkuvasti huonosti, sysää todennäköisesti joitakin puolia itsestään sivuun. Tila kuulostella eri puoliasi ja sitä, kuinka ne voisivat tulla elämässäsi näkyväksi syntyy, kun alat huolehtia itsestäsi enemmän ja priorisoida siihen, että voit hyvin. Moni haluaa löytää elämäntehtävänsä tai saada enemmän rohkeutta, mutta jatkaa edelleen tarpeidensa sivuuttamista ja arjen suorittamista. Elämän ilo, draivi, uskallus ja hyvinvointi alkavat siitä, että ottaa itselleen arvostavaa aikaa.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
Erityisherkät ovat aina yksilöitä, joihin vaikuttaa mm. persoona, temperamenttityyli, menneet kokemukset – unohtamatta syvempää olemusta, sisintä.
Alla olevat esimerkit ovat erityisherkälle tyypillisiä lahjoja. Ajattelen, että nämä piirteet ovat kuin kolikon kaksi puolta: ne sisältävät lahjan lisäksi haasteensa. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuitenkin pääasiassa lahjoihin.
1. Empaattisuus
Erityisherkät ovat usein luonnostaan empaattisia, osaavat asettua toisen asemaan ja huomioida toisten tunteita. Empaattisen ihmisen kanssa on hyväksytty olo. Tulee tunne että uskaltaa kertoa asioista, jotka ovat arkojakin. Empaattinen ihminen on usein ystävällinen ja muut huomioiva.
Empaattisuus voi mennä erityisherkällä yli, jolloin hän yli-ymmärtää ja eikä vedä rajojaan. Empaattinen ihminen kaipaa yhtälailla empatiaa. Jos sinulla on empaattinen ystävä, nauti lämmöstä ja myötätunnosta. Ja muistuta välillä ystävääsi, että hänkin saa olla tarvitseva, eri mieltä ja laittaa itsensä etusijalle.
2. Syvyys
Erityisherkkää kiinnostaa syvät keskustelut ja aito yhteys. Heitä harvoin kiinnostaa jutella pitkään asioista, jotka eivät mene pintaa syvemmälle.
Syvyys voi olla raskasta, mutta se voi olla myös hyvin totuudellista ja kaunista. Ihmissuhteissa syvyys tuo perspektiiviä, nöyryyttä ja usein myös sitoutuneisuutta.
Syvyyden vastapainoksi on hyvä muistaa keveys ja se loppumaton analyysi ei ole välttämättä syvyyttä vaan jopa syvien tunteiden välttämistä. Syvyyden lahja tuo ihmissuhteisiin merkityksellisyyttä ja jaettua ihmisyyttä.
3. Aitous
Erityisherkät ovat usein allergisia näennäisyyksille ja he haluavat olla aitoja, omia itsejään. Samalla tämä kaipuu aitouteen voi pelottaa: Hyväksytäänkö minut sellaisena kun olen?
Jos ei ole vielä tehnyt rauhaa herkkyytensä kanssa, kokee helposti olevansa viallinen tai ulkopuolinen. Herkkyyden hyväksymisen myötä oma olemisen tapa alkaakin tuntua itselle oikealta ja sopivalta.
Erityisherkkä tunnistaa helposti onko toinen aito vai ei. Jos ei ole, erityisherkälle menee helposti suojat ja pakki päälle. Aidon ihmisen kanssa oleminen tuntuu sallivalta, kiehtovaltakin. Se voi olla hyvin inspiroivaa ja rohkaisevaa.
Yleinen keskustelu käy kuumana siitä mikä ruoka on meille hyvästä ja mikä ei. Tulilinjalla ovat usein maito tai viljat. Kuulen toisinaan myös väitteen, että ulkomainen vilja tai maito sopii meille paremmin kuin suomalainen. Suomalainen lajike antaa oireita ja ulkomaalainen ei. Ja ehkä näin tosiaan jonkun kohdalla onkin? Mutta mistä nämä ajatukset saavat alkunsa? Kokemukseni mukaan ne syntyvät suurimmaksi osaksi ihmisten lomamatkoilla.
Olen vuosien varrella kuullut samanlaisia tarinoita myös suomimatkailusta. Mökillä voi syödä aivan mitä vain makkarasta ja oluesta aina lihapiirakkaan saakka – eikä tunnu missään. Kun sitten palataan töihin, on pakki taas sekaisin. Ehkä kyse ei siis olekaan kaikkien kohdalla yksinomaan yksittäisen ruoka-aineen pahuudesta tai hyvyydestä.
Huomasit varmasti vertailun työn ja loman välillä. Toisilla tämä voi tarkoittaa samaa kuin stressi ja rentoutuminen. Voisiko siis olla niin, että stressi muuttaa kehomme toimintaa saaden meidät reagoimaan voimakkaammin joillekin ruoka-aineille.
Stressi ja suoliston sekavuus
Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka jatkuva stressi voi sekoittaa suoliston supistumis- ja rentoutumisrytmiä. Tämä voi johtaa esimerkiksi ummetuksen ja ripulin vaihteluun. Etenkin stressin alussa voi vatsa mennä aivan kuralle. Jos tämä reaktio osuu esimerkiksi aamun kiireeseen voit ihmetellä, että mitähän sitä nyt tuli aamupalaksi syötyä. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ollut itse syödystä ruoasta vaan juuri stressistä.
Stressi ja suoliston herkkyys
Stressi, oli se sitten fyysistä tai henkistä, voi altistaa suoliston yliherkkyydelle. Etenkin krooninen stressi voi lisätä suoliston tulehduksellisuutta, läpäisevyyttä, muuttaa immunitoimintaa sekä herkistää suoliston hermopäätteitä niin, että ne reagoivat herkemmin suoliston rasitukseen – esimerkiksi ruokaan. Näyttäisi sille, että yhtenä herkistävänä tekijänä olisi stressin aikana erittyvä kortikoliberiini hormoni. Kortikoliberiini taas voi lisätä syöttösolujen aktivaatiota. Eli aivan samojen solujen aktivaatiota, jotka ovat mukana ruoka-aineallergioissa sekä suoliston yliherkkyyden kehittymisessä. Eläinkokeissa onkin huomattu stressin voivan vaikuttaa samoihin mekanismeihin, jotka ovat yhteydessä allergioihin. Muutokset näissä mekanismeissa saattavat lisätä riskiä suoliston ruoka-aineille reagoimiseen 1, 2. Ei siis ole yllättävää, jos pitkäaikaisen stressin yhteydessä ilmaantuu myös ruokaintoleranssille tyyppillisiä oireita. Tilannetta saattaa pahentaa entuudestaan stressin heikentämä mahahappojen erittyminen. Tämä voi johtaa ruoka-aineiden epätäydelliseen pilkkoutumiseen sekä mahdolliseen suoliston reagoimiseen.
”ÄRTYVÄ MIELI, ÄRTYVÄ SUOLI”
Ärsyyntyvän suolen esimerkki
Suoliston herkistymisen oireiluna voivat olla esimerkiksi vatsan turvotus, kipuilu, ummetus tai ripuli. Näitä stressiin liittyviä oireiluja voi olla erityisesti ihmisillä, jotka kärsivät ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS). Vaikka IBS aiheuttajaa ei täysin tiedetä, ajatellaan sen syntyvän monimutkaisen hermoston, hormonien sekä immuunitoiminnan yhteisvaikutuksesta. Stressin aiheuttamien muutosten katsotaan olevan tärkeä tekijä IBS:n synnyssä sekä sen oireilun pahentumisessa 3,4. Asiaa voidaan kuvailla hyvin lausahduksella – ärtyvä mieli, ärtyvä suoli. IBS on hyvä esimerkki siitä kuinka ongelmat suolistossa eivät aina jää pelkästään suoliston kiusaksi. Suoliston hermoston herkistyminen voi johtaa kehon kipuiluun ilman selkeää syytä muualla vartalossa.
IBS:stä kärsii maailmanlaajuisesti noin 10–20% ihmisistä, eli iso osa väestöstä. Eikä tämä ole yllättävää, sillä joidenkin arvioiden mukaan lääkäreillä käynneistä 75–90% liittyy stressiin. Koska yksi ärtyvän suolen oireyhtymää suuresti kiusaava tekijä on stressi, on osa tutkijoista sitä mieltä, että sen hoidossa pitäisi ensisijaisesti kiinnittää huomiota stressin hallintaan.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että me kaikki reagoimme stressiin eri tavalla. Muun muassa tästä johtuen kehon reaktiot esimerkiksi ruokaan voivat olla myös hyvin erilaisia. Toiset meistä reagoivat ruoka-aineisiin helpommin ja toiset taas ei juuri ollenkaan.
MUUTAMA VINKKI
Testaa & Selvitä. Koska suoliston oikkuilu voi johtua monesta asiasta (eikä vain stressistä) selvitä yhdessä ammatilaisen kanssa onko kyse allergiasta, yliherkkyydestä tai jostain muusta kuten keliakiasta tai suoliston bakteerikannan liikakasvusta. Niin sanottuja hälyttäviä merkkejä ovat esimerkiksi yllättävä painonpudotus, yöllinen ripuli, anemia, veri ulosteessa tai mikäli ikää suoliston oireiden alkaessa on yli 50 vuotta.
Vähennä stressiä. Esimerkiksi ulkoile, syö hyvin, vietä aikaa ystävien kanssa, nuku riittävästi, älä yritä olla täydellinen ja fokusoidu vain elämäsi tärkeimpiin asioihin.
Ruokavalio. Jos suunnittelet rajoittavaa ruokavaliota, tee se kokeneen ammattilaisen kanssa. Näin se on yleensä helpompaa.
Toivottavasti teksti sai sinut miettimään voisiko ruoka-aineeseen liittyvä ongelma johtua jostain ihan muusta (ainakin osittain) kuin itse ruoka-aineesta – esimerkiksi stressistä.
Ajattelin viikko sitten virkkaamista. Yhtäkkiä minulla oli sylissäni kaksi kassillista villalankoja.”Tässä on, sun suosikkivärejä.” Ajatukseni muuttuvat todeksi yhä nopeampaa tahtia.
Miten toiveiden toteuttaminen ja manifestointi oikeasti onnistuu? Perinteinen tapa on tiukka visualisointi ja keskittyminen. Fokus siihen mitä haluat, niin sitä saat!
Tätä minäkin vuosikausia yritin. Välillä kyllä onnistuinkin, mutta jestas miten kuluttavaa se oli. Ja samaan aikaan taisin missata monta mahdollisuutta, kun tuijotin vain sitä tarkkaan räätälöityä tavoitetta, jonka mieleni oli onnistunut luomaan.
Lopulta päästin irti tiukoista toiveista ja aloin keskittyä siihen, että raivaan pois uskomukset toiveideni tieltä. Ei vain tietoisten toiveiden, vaan kaikkien mahdollisten toiveiden – niidenkin, joita en oikeasti hoksaisi edes toivoa. Aloin mutustella sitä ajatusta, että olen ihmeiden arvoinen.
Minulle voi tapahtua suurempia ihmeitä kuin osaisin edes unelmoida – ilman, että minun tarvitsee nähdä kauheasti vaivaa.
Kuulostaa ällöttävän helpolta, mutta näin myös alkoi tapahtua. Uskomustyö sinänsä ei välttämättä ole helppoa ja kevyttä, mutta sen lopputuloksena elämä muuttuu jatkuvasti kevyemmäksi. Jokainen kerroista vanhoista uskomuksista purkautumista on askel kohti vapaampaa elämää.
Taikaelämää-podcastissa jaan tarinoita siitä, miten villalangat saapuivat luokseni ja miten toivomani kirja ilmestyi ovelleni. Sukella unelmien maailmaan, kuuntele ja inspiroidu!
Kuuntelin hiljattain Loch Kellyn haastattelun, jossa hän lausui seuraavan havahduttavan lausahduksen: ”Syy kärsimykseesi ei ole se, kuka olet”. Tämä virke pitää sisällään paljon – tutkitaanpa sitä tarkemmin.
Jokainen kokee elämässään kärsimystä, ja joskus se voi jäädä pysyväksi osaksi ihmisen kokemusta. Kun koemme kärsimystä, siihen voi liittyä esimerkiksi surua, emotionaalista ja kehollista kipua, luopumisen tuskaa, vihaa ja katkeruutta. Jos nämä tunteet jylläävät kehomielessä pitkään, ne saattavat olla osatekijöinä jopa sairauksien synnyssä.
Kärsimykseen jääminen tarkoittaa mielestäni sitä, että eristäydymme aidosta minästä, siitä keitä me syvimmiltämme olemme. Traumaattiset kokemukset, ihmissuhdekonfliktit tai esimerkiksi erilaiset onnettomuudet voivat olla niin kovia kolauksia minuudelle, että se hetkellisesti haavoittuu, särkyy. Kun haavoitumme, pyrimme automaattisesti suojelemaan herkkää ydintämme.
Alamme kehittää parhaita mahdollisia selviytymiskeinoja. Saatamme alkaa suojella herkkää ydintämme vihalla tai ohjaamalla katkeruuden tunteemme toisia kohtaan, jotta kukaan ei huomaisi haavoittunutta osaamme. Mitä pidempään toimimme näiden suojelevien keinojen pohjalta, sitä vähemmän itse lopulta tiedostamme, mistä siinä kaikessa on kyse. Syntyy kärsimystä.
Onkin todella tärkeää ymmärtää, että kärsimyksen hyvä tarkoitus on pyrkimys selviytyä vaikeista elämänvaiheista. Tästä seuraa se, että jos yritämme irrottautua kärsimyksestä kohtaamatta kärsimykseen liittyneitä tunteita, kärsimyksestä irti päästäminen on lopulta mahdotonta. Vaikka saatamme suojella ydintämme jopa itseltämme, aito minä on kuitenkin olemassa ja se odottaa kohtaamistamme.
Mitä jos seuraavan kerran kärsimystä kokiessamme uskaltautuisimme kohtaamaan tunteemme ja lopulta aidon ytimemme, minuutemme? Se voi tapahtua vaikka näin:
Tunnusta kärsimyksen alla olevat tunteesi itsellesi, tunnista ne kehossa ja salli itsesi tuntea nämä tunteet sellaisena kuin ne ovat. Kun hyväksyt tunteesi, otat niistä vastuun.
Tutki sitten sitä, mitä herkkää osaasi kärsimys on tullut suojelemaan? Saatat tuntea tämän osasi jopa kehollisena tuntemuksena ja paikkana jossain päin kehoa. Jos mahdollista, luo mielikuva tästä herkästä, aidosta ytimestäsi. Jos se olisi jonkin värinen, mitä väriä siinä olisi? Voitko aistia siinä jonkinlaisen muodon?
Kysy herkältä osaltasi, mitä se kaipaisi? Kaipaisiko ydin vaikkapa vain sitä, että tunnistaisit tämän aidon, autenttisen osasi? Kaipaisiko se ymmärrystä, hyväksyntää, rakkautta?
Kysy sitten itseltäsi, mitä sinä kaipaat? Ymmärrystä, hyväksyntää, rakkautta vai jotakin muuta?
Lopuksi, kysy itseltäsi, tarvitseeko tämä herkkä, aito ytimesi enää kärsimystä suojelijaksi? Hyväksy se vastaus, jonka sait.
Yhteys ytimesi ja sinun välillä on aina ollut olemassa. Se mitä aito ytimesi kaipaa, on todennäköisesti myös oma kaipauksesi. Kun alat yhä useammin nähdä kärsimystunteittesi taakse, pääset joka kerta kontaktiin ytimesi kanssa. Ja mitä enemmän vietät aikaa ytimesi kanssa, sitä enemmän olet tämä ydin, aito minä.
Voisitko rakastaa myös kärsimystäsi ja siihen liittyviä tunteita? Ne ovat silti osa sinua, ja kohtaamalla kaikki puolesi hyväksyvästi, elät jo aidon minäsi ”energiassa”. Aito minä nimittäin elää aina ehdottoman hyväksynnän ja rakkauden tilassa, ja tämän tilan sinäkin ansaitset. Ja mikä onkaan ihmeellistä, se on jo sinussa.
Artikkelikuva: Anne Toivonen (Instagram: anne_toivonen)
Olen 37-vuotias nainen, ja olen haaveillut äitiydestä oikeastaan aina. Tai pikemminkin: olen aina nähnyt äitiyden osana tulevaisuuttani, koska rakastan lapsia. Haaveissani näin, kuinka löytäisin elämäni miehen ja kuinka äitiys tapahtuisi sielunkumppanini kanssa luontevasti.
Elämä on kuitenkin mennyt ihan eri reittejä. Minulla on takanani useita parisuhteita, joissa äitiys ei tullut ajankohtaiseksi suhteen toimimattomuuden vuoksi tai jostain muusta syystä. Minulle on aina ollut selvää, että rakkaudellinen ja terve parisuhde on itselleni tärkeintä ja äitiys tulisi osaksi tuota kokonaisuutta. Silti jokainen toimimatonkin parisuhde on opettanut minua rakastamaan itseäni yhtä syvemmin. Yhtäkään en siis vaihtaisi pois.
Ja tässä sitä mennään, keski-ikää lähestyen, eikä äitiydestä ole tietoakaan. Elän ihanassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, mutta vielä ei ole lasten aika. Ehkä se tulee nykyisen kumppanini kanssa, ehkä ei.
Lasten kaipuu on tosi monen pulma ja synnyttää valtavia suruja, huolia ja epävarmuuksia. Suomessa myös suhtaudutaan hedelmällisyysikään vähän eri tavoin kuin monissa muissa maissa. Täällä torutaan ja varoitellaan myöhäisiä ensisynnyttäjiä, vaikka ensisynnyttäjien keski-ikä on myöhäistynyt viime vuosikymmeninä. Asia herättää syviä tunteita, hämmennystä, pettymyksiä ja epäonnistumisen oloja. Tiedän monia, jotka ovat päätyneet äitiyteen aikamoisen ahdistuksen kautta: on toimittava, ennen kuin on liian myöhäistä. Ymmärrän tämän hyvin. Uskon, että usein tuon tarpeen alla on suorastaan sielullinen kutsu tulla biologiseksi vanhemmaksi.
Itse olen tullut tällaiseen tulokseen omien prosessieni myötä: käypä elämässä mitä hyvänsä, haluan elää itseni kanssa rakkaudellisesti. Riippumatta siitä mitä tapahtuu – äitiyttä tai ei. Olen myös tarkastellut äitiyshaavettani syvästi, päästellyt irti erinäisistä uskomuksistani ja oletuksistani elämän ja onnen suhteen. Mitä äitiydessä olen pohjimmiltaan kaivannut? Tarvitsenko välttämättä juuri tätä kokemusta (onneeni)? Millaisista asioista levollisuuteni ja rakkauden oloni ylipäänsä riippuu?
Olen asia ja askel kerrallaan joutunut ja saanut päästää elämässäni irti ulkopuolisista kiinnikkeistä, joiden varassa olen uskonut rakkauden tai täyttymyksen olevan. Se, mikä minua on haastanut on myös eniten vapauttanut. Olen riittävä ja rakastettava juuri näin. Juuri oikeat asiat tapahtuvat polullani, kipeätkin. En myöskään halua tehdä elämässäni mitään ratkaisuja ulkopuolisten näkemysten tai paineiden alla tai niiden vuoksi. En ylipäänsä halua ”ratkoa” elämääni vaan elää sitä hetkestä toiseen. Se ei poissulje pidemmän tähtäimen visioita, vaan pitää joustavana ja läsnäolevana tässä päivässä. Haluan elää sen mukaan, mihin oma sydämeni kutsuu, vaikka se olisi miten epänormatiivista. Minun elämäni on minua varten. En puske elämässäni asioita tapahtumaan, vaan toimin intuitiivisesti ja yhteydessä itseeni ja tunteisiini.
Elämää ei tarvitse ratkaista
Olen valmis myös päästämään irti aiemmista unelmistani ja ajatuksistani; kun minä kasvan ja muutun, suuntani vaihtuu aina silloin tällöin. Kaikki unelmat eivät alunperin ole välttämättä olleet edes omiani, vaan ulkoapäin omaksuttuja elämisen malleja. Juuri nyt olen onnellinen, että tunnistan oman sydämeni ja sieluni äänen ja elän niitä kunnioittaen. Voin hyvin nähdä, että minusta tulee äiti ja yhtä lailla voin visioida itselleni toisenkin polun.
Tiedän jetsulleen, kuinka mikä tahansa ratkaisematon (iso) asia elämässä voi tuottaa halua ymmärtää ja löytää konkreettisia ratkaisukeinoja. Näitä haastavia asioita saa surra ja niistä saa olla huonona, masentuakin. Mutta elämässä saa myös kasvaa, uusiutua ja nousta jaloilleen haasteiden ja jälkeen ja niiden kautta. Kipeimmissä haavoissa piilevät syvimmät voimavaramme ja kyky löytää rakkautta, myötätuntoa ja lempeyttä itseämme ja toisia kohtaan juuri tällaisenaan.
Koska tiedän, kuinka asioiden mentaalinen pyörittäminen ja puskeminen vie levollisuuttani eikä tuota sellaista rakkaudellista oloa jonka elämäni pohjavireeksi olen valinnut, en enää juurikaan suostu mentaalimyllyihin. Niitä joskus tapahtuu ja se on ok, mutta enää en yritä ratkaista mitään. Se ei tarkoita asioiden kieltämistä – päin vastoin. Kun suostuu mielen tasolta kehoon ja tunteisiin läsnäolevaksi voi kohdata ne tunteet ja tarpeet, joihin mentaalimylly ei yletä. Vain silloin voi voimautua ja jatkaa matkaa sydän entistä avoimempana.
Olen hyväksynyt elämässäni sen, että äitiys joko tapahtuu tai ei tapahdu. Äitiyden energia voi ilmetä elämässäni monin tavoin; kenties ei ole minun polulleni olennaista, että minusta tulee biologinen äiti.
Totta kai hyväksymisen prosessiin kuuluvat myös surut ja myrskyt. Olen käynyt äitiysasiaan liittyen jo vuosia monenlaisia tunteita läpi ja olen avoin sille, että niitä tulee jatkossakin. Se on minulle osa täyttä, rikasta elämää eikä este onnelleni. Minulle yksi onnen avaimista on olla rehellinen itselleni ihan kaikissa kokemuksissa ja tunteissani ja sallia itselleni niin valo kuin varjot. Haluan elää kokonaisena, kokonaista elämää sellaisena kuin se ilmaantuu. Voin käydä läpi aina mitä minussa milloinkin nousee – ahdistusta ja levottomuuttakin. Suostun elämälle sellaisena kuin se on. ”Luotan sydämen ääneen, luotan rohkeuteen”, kuten vanhassa biisissä lauletaan.
Keskustelin biologisesta kellosta ja siitä, mitä rakkaus ja eheys ovat Radio Aallon Jenni Alexandrovan kanssa. Voit kuunnella keskustelumme täältä.
Lämpimästi tervetuloa löytämään voimaasi, luottamusta, selkeyttä ja uusia suuntia valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com
Kirjoittaja Toni Koivunen on 37-vuotias bioanalyytikko, joka on kiinnostunut hyvästä elämästä ja paremmasta ajattelusta, niin filosofisella, kuin käytännön tasolla.
Mitä pitää tapahtua, jotta voit todeta – tänään oli hyvä päivä. Perusarki siihen harvoin riittää. Usein vaaditaan, että onnistutaan poikkeuksellisen hyvin tai sattuu jotain odottamatonta positiivista. Miksi rima pitää asettaa niin korkealle? Mitä jos sallisimme itsellemme sen palkinnon, että kehuisimme ja olisimme kiitollisia päivästä, vaikkei se räjäyttänyt tajuntaamme dopamiinitsunamilla?
Voisiko arki olla nautinnollisempaa ja onnellisempaa, jos olisimme kiitollisia niistä arjen pienistä näkymättömistä onnistumisista, joita rutiineiksi kutsumme?
Elämässä kannattaa tähdätä korkealle ja kulkea kohti unelmiansa sinnikkäästi. On hyvä vaatia itseltään paljon, mutta on hyvä olla kiitollinen vähästä. Monesti ihminen on ankarin itsellensä ja ruoskii mielensä vereslihalle pienestäkin virheestä. Edistääkö se asioita, vähentääkö raippa virheitä tai kehitytkö syytösten alla nopeammin, tuskin.
Mitäs jos olisit armollisempi itsellesi, voisiko sillä päästä parempiin tuloksiin? Miten neuvoisit lastasi tai ystävääsi toimimaan vastoinkäymisen kohdatessa ja voisiko se toimia myös sinun kohdallasi?
Armollisuudessa mieli on kevyt ja olo paranee nopeasti, pelko traumatisoi jääden kylään kummittelemaan. Armo sallii ja tukee kasvussa, sekä kannustaa turvallisesti kokeilemaan uudestaan. Armo on rakkautta, on hyvä rakastaa myös itseään. Ilman rakkautta itseään kohtaan, ei voi koskaan aidosti rakastaa toista ja missä me olisimme ilman toista ihmistä, kaltaistamme.
Jos ehdollistamme onnemme ja nostamme riman korkealle, onnellisuus vähenee. Me emme voi vaikuttaa juuri tilanteisiin, joihin joudumme, mutta me voimme valita kuinka niissä toimimme. Onnellisuus on valintoja. Valintoja arkisissa hetkissä toisten kanssa, kiitänkö vai tiuskinko, autanko vai katsonko vierestä? Tutkimusten mukaan ihmisen onnellisuutta lisää parhaiten toisten auttaminen. Onnellisuutta ei saa purkista, se syntyy tekojen sivutuotteena.
Me olemme riippuvaisia toisistamme ja olemme täällä toisiamme varten, annetaan sen näkyä toiminnassa.
Mikä voisi olla turhempaa, kuin onnen ja hyvän pihtaaminen itseltä ja muilta. Ilo ei käytössä kulu, vaan vahvistuu ja voimistuu, eteenkin ryhmässä. Oletko nähnyt kuinka naurujoogassa apea mörökölli avautuu, hirnuu selällään ja räkättää vedet silmässä niin, ettei happea tahdo saada. Hymy tarttuu ja ryhmä toimii vahvistimena.
Tänäänkin oli hyvä päivä, koska suuria vastoinkäymisiä ei tapahtunut, olen terve ja katsoin toisia hetken pitempään silmiin ja hymyilin. Puhuin itselleni kauniisti ja kannustin itseäni. Hyvään ei tarvita aina paljoa, lähinnä asennetta ja minä olen päättänyt, että näen hyvää jokaisessa ihmisessä ja päivässä.
Kuulen sivukorvalla, kun viereisessä pöydässä kolmekymppiset pukumiehet puhuvat intuitiosta. Keskustelu on innostunutta ja siinä kuvaillaan intuition kieltä eli erilaisia tuntemuksia ja mielikuvia.
Mieheni on ollut kaljalla kavereiden kanssa ja tulee kotiin. Kysyn, oliko hyviä keskusteluita. Puhuivat kuulemma tunteista.
Samalla perinteinen suomalainen mieskuvasto juureutuu suo, kuokka ja Jussi -tyyppiseen sodan jälkeiseen Suomeen, joka elää edelleen hiljaisena miesten selviytymistarinassa – mutta ennen kaikkea pakatussa tunnemaailmassa.
Olemme tulleet aikaan, jossa miesten(kin) sisällä vuosisatoja kasvanut tunne pyrkii ulos. Tunne ei pelkästään pärsky tai sihise, se ei pelkästään kipinöi kuokan osuessa kiveen, vaan se pyrkii ulos koko suomalaisen miehen olemuksesta. Tunne huutaa: haluan tulla tunnetuksi, sanotuksi ja ymmärretyksi!
Välillä se näkyy huumorinkukkasena, joka saattaa äityä kainalopieruhuumoriksi – kun miehen on vaikea ottaa vastaan sitä todellista tunnetta, joka on nousemassa. Niinpä tunne pukee ylleen vitsin, jotta voisimme kaikki yhdessä nauraa jollekin muulle, ja voisimme yhdessä kaikki katsoa toisaalle – ilon kautta.
Yhä uudelleen ja uudelleen luen miesten kirjoituksia ja katson miesten esiintymisiä, joissa se jokin, mikä jää sanoittamatta, puetaan huumoriksi tai jätetään kuiskaukseksi rivien väliin. Huumori on loistava tapa tulla jonkin äärelle. On kuitenkin suurta rohkeutta jättää murjaisematta ja sitten sanoa, miltä oikeasti tuntuu. Tuota rohkeutta on alkanut syntyä miehissä yhä enemmän. Ja minä rakastan tuota rohkeutta.
Tunne huutaa: haluan tulla tunnetuksi, sanotuksi ja ymmärretyksi!
Sitten meillä on länsinaapurin tarjoama lattepappa-mieskuvasto, joka on hyvin kaukana suo, kuokka ja Jussi -juuristamme. Katsomme hämmentyneenä sivullemme sivistyneiden, hyvin pukeutuvien naapureiden elämää ja ihmettelemme, mitä siellä oikein tapahtuu. Tuohonko meidänkin pitäisi pyrkiä?
Sivulle vilkuilun sijaan suomalainen mies voi syntyä uudelleen niille juurilleen, joista elämä on hänessä syntynyt. Tässä ajassa on leveä kaista lattepapan ja kainalopieruäijän välissä. Siellä on paljon tilaa. Tuolle kaistalle mahtuu valtava määrä miehiä, joiden voima vapautuu tunteiden kohtaamisella, niiden sanoittamisella ja jakamisella. Eikä sen päälle tarvitse töräyttää tai naukkailla lattea. Riittää, että valitsee olla kaikessa syvyydessään sitä, mitä on. Rehellisesti – myös itselleen. Samalla vapautamme tulevan sukupolven elämään syvempää ja täyteläisempää elämää.
Jokaisessa suomalaisessa miehessä on kokonainen tunteiden valtakunta ja voima ja hyvyys. Sen on nyt aika päästä vapaaksi!
Menestys aiheuttaa monille naisille häpeää. Häpeää siitä, että olen vääränlainen ja röyhkeä – että julkean astua esiin ja olla näkyvä, vaikka pitäisi olla näkymätön. Että kehtaan ottaa paikkani, vaikka pitäisi pysyä sivussa. Että häpeämättömästi tuon esiin osaamistani, vaikka pitäisi olla hiljaa.
Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa tutkittaville esitettiin kaksi tekstiä, joissa kuvattiin johtajan toimintaa. Tekstit olivat muuten aivan samat, mutta toisessa personapronominina oli he ja toisessa she. Tutkittavia pyydettiin antamaan arvionsa tekstin henkilöistä. He-tekstin henkilö arvioitiin määrätietoiseksi, jämäkäksi, kunnianhimoiseksi ja päteväksi. She-tekstin henkilöä puolestaan kuvattiin akaksi tai ämmäksi.
Naisen pitäisi siis pärjätä, mutta ei liikaa. Pitäisi menestyä, mutta ei olla määrätietoinen eikä liian pätevä. Ottaa paikkansa yhteiskunnassa ja työelämässä, mutta ei liian näkyvästi. Tuoda osaamisensa esiin, mutta ymmärtää vetäytyä oikealla hetkellä. Ja jos nainen ei tätä ymmärrä, saa hän tuntea sen vähättelynä, kateutena, piikittelynä, epäuskona, alaspainamisena. Naiset, joiden kanssa olen keskustellut, kertovat tunnistaneensa tämän erityisesti siinä vaiheessa, kun ovat ryhtymässä johonkin itselleen uuteen.
Tämä estää tehokkaasti naisia toteuttamasta itseään, astumasta eturiviin. Häpeä estää naisia ottamasta kantaa, tuomasta esiin näkemyksiään ja saamasta aikaan muutosta. Se estää naisia kukoistamasta ja osallistumasta yhteiskuntaan ja bisneselämään täysillä. Häpeään sidottu ei edes yritä, ettei vain riko kirjoittamattomia sääntöjä. Hän ei mainosta osaamistaan, koska pelkää näkyväksi tulemista. Ja luovuttaa ennen kuin on edes aloittanut, jottei olisi liian julkea.
Jokainen nainen, joka murtaa tämän häpeän verhon toimii esimerkkinä muille. Tämän häpeän kuilun ylittäminen vaatii itsekunnioitusta ja -arvostusta, rohkeutta, sitkeyttä sekä uskoa omiin ideoihin ja ajatuksiin. Parhaimmillaan hyvä tukiverkosto kannustaa ja auttaa uskomaan omiin kykyihinsä. Ja jokainen joka tukee tällaista naista, on itsekin osallinen tästä menestyksestä.
