Sivu 17 – Hidasta elämää

Omaa herkkyyttään on hyvä oppia kunnioittamaan, mutta sen ei tarvitse määrittää koko arkea

Arkielämäni muuttui uupumiskokemusten myötä – ja hyvä niin. Aloin pitää parempaa huolta itsestäni ja kuunnella kehoani tarkemmalla korvalla. Tarkastelin kriittisesti arvojani ja sitä, miten olin tottunut arvottamaan itseäni suoritusten kautta. Tutustuin herkkään ja taiteelliseen puoleen itsessäni ja opettelin keinoja tuon herkkyyden vaalimiseen. Ymmärsin, että herkkyys on kohdallani myös hermostollinen ominaisuus ja aloin kiinnittää huomiota hermostoni tasapainottamiseen ja riittävään lepoon.

Yllä mainitut oivallukset ovat olleet elämässäni käänteentekeviä. Ne ovat muuttaneet suhtautumistani paitsi itseeni, työhöni ja vapaa-aikaani, myös siihen, mitä pidän elämässäni tärkeänä. Omaan herkkyyteen tutustuminen on tuonut arkeeni lisää sävyjä, läsnäoloa ja syvyyttä. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että se tarina, jota kerroin itselleni herkkyydestä ja uupumuksesta piti sisällään myös rajoittavia uskomuksia.

Taustalla oli pitkään pelko, että uupuisin uudelleen. Että menettäisin kykyni läsnäoloon ja katoaisin takaisin loputtomalta tuntuvaan harmaaseen putkeen. Siksi olin vuosien varrella kuin huomaamatta alkanut kaihtaa kaikkea, mikä keikautti hetkeksi arkeni tasapainon ylikuormituksen puolelle. Pelkäsin pientäkin väsymystä ja koitin suunnitella arkeni aina niin, että minulla oli varmasti tarpeeksi aikaa levätä, elpyä ja palata takaisin niin sanotusti optimaaliseen hermostolliseen olotilaan. Tämä koski niin töitä kuin ihmissuhteita.

Varjelin omaa tilaa kuin hätäriepua. Opettelin pumpuloimaan itseni ja kalenterini, jotta en vahingossakaan palaisi vanhoille uuvuttaville urille. Aiemmin tutusta tehokkaasta ”suorittamisesta” oli tullut minulle kirosana, johon sortuminen sai oloni tuntumaan syylliseltä.

Koska uupumiskokemuksista toipuminen vei vuosia, luultavasti myös tarvitsin elämässäni huomattavasti kevyemmän ajanjakson, jolloin hermostoni sai levätä ja minulla oli tarpeeksi tilaa sisäiselle prosessoinnille. Tämä kaikki oli siis varsin tarpeellista, kunnes aloin jälleen kaivata uudenlaisia ammatillisia haasteita ja rohkeutta tarttua orastaviin unelmiin. Silloin tajusin, että myös tarinani herkkyydestä piti muuttua.

Huomasin tulleeni monessa asiassa araksi, koska en enää automaattisesti luottanut siihen, että jaksaisin ja selviäisin. Kuvittelin, että uupuisin, jos en pystyisi tekemään asioita täysin omassa rytmissäni. Epäilin hermostoni olevan niin yliherkkä, ettei minusta ehkä olisi enää ns. ”tavalliseen työrytmiin”, mitä ikinä se mielessäni tarkoittikaan. Tarina, jota kerroin herkkyydestäni oli alkanut huomaamatta rajoittaa käsitystäni itsestäni, kuten siitä, mihin pystyn ja mihin en.

Vaikka omaa herkkyyttään on hyvä oppia kunnioittamaan, ei sen tarvitse muodostaa koko identiteettiä. Olemme paljon enemmän kuin helposti kuormittuva hermostomme.

Olen kiitollinen siitä, mitä uupumuskokemukset ovat minulle opettaneet ja haluan jatkossakin pitää hyvinvointini arjen prioriteettilistan kärjessä. Vaikka uudet ammatilliset haasteet ovat tuoneet mukanaan stressiä ja aikapainetta, nuo kantapään kautta opitut taidot ja tarkistetut arvot ovat kantaneet. Arjen ajoittain hyvinkin intensiivisestä luonteesta huolimatta olen saanut ilokseni huomata, ettei luova intohimoni ole kadonnut minnekään (vaikka sille ei aina olisikaan yhtä paljon aikaa) eivätkä pelkoni uudesta uupumuksesta ole käyneet toteen.

Tuon ääneen sanominen ei tarkoita, että kannattaisin työelämän vinhasti liikkuvaa oravanpyörää tai pitäisin jatkuvasti kiireisenä olemista arvokkaana – päinvastoin. Olen edelleen sitä mieltä, että systeemimme on pahasti pielessä, ja että työelämällä ja -kulttuurilla olisi paljon opittavaa herkiltä ihmisiltä.

Haluan nostaa oman kokemukseni esiin, sillä koen, että myös herkkyyteen liittyvän minä-puheen kanssa voi mennä överiksi. Tällöin oma identiteetti alkaa pyöriä sen ympärillä, kuinka herkkä on, ja rajoittaa kokemusta itsestämme. Kun oikein monta kertaa uskottelee itselleen, ettei jaksa, pysty tai kykene niin kuin muut, alkaakin huomaamatta toimia sen mukaisesti. Silloin myös se aika, jonka on rajannut oman jaksamisen vaalimiseen, saattaakin hiljalleen alkaa kapeuttaa elämää.

Paradoksaalista kyllä, kun olen luopunut oman jaksamiseni ylikontrolloinnista, olen saanut lisää energiaa. Luottamus itseeni on vahvistunut ja olen löytänyt arkeeni uudenlaista vapautta ja joustavuutta. Hermostoni on edelleen sama, mutta suhtautumiseni herkkyyteen on muuttunut. En anna sen enää määrätä liiaksi arkeani.

Koska herkkyys ilmenee jokaisella meistä eri tavoin ja myös elämäntilanteet vaikuttavat kokemukseemme herkkyydestä, on loppuun hyvä muistuttaa, että tämä teksti on vain yhden herkkähermostollisen näkökulma. Sinun kokemuksesi voi olla täysin erilainen. Silti on hyvä joskus pysähtyä kuuntelemaan, minkälaista tarinaa herkkyydestäsi kerrot itsellesi. Mitkä osat siitä tukevat ja kannattelevat sinua? Mitkä rajoittavat – sopivasti suojellen tai joskus ehkä liikaakin määräten?

Luonnossa lapsi oppii huomaamattaan läsnäolotaitoja, jotka kantavat elämässä pitkälle

Lapsuudesta mieleeni ovat jääneet monet seikkailut ja leikit lähimetsässä. Luonnosta löytyi vaikka mitä tutkittavaa, upeita keppejä ja hienoja kiviä. Tykkäsin myös kerätä käpyjä ja pysähtyä seuraamaan perhosten lentoa.
Eräiden tiettyjen puiden oksien alta pääsi ryömimään hienoon majaan, joka toimi monissa leikeissä kotina ja pesäpaikkana. Maja tuntui turvalliselta, siellä oli mukava olla kaverin kanssa ja joskus yksinkin. Maja oli hyvä paikka pysähtyä tutkimaan mitä mullan alta löytyy tai käydä makoilemaan lehtimatolle kaikessa rauhassa. Maja oli yksi lempipaikoistani, siellä oli rauhallista ja viihtyisää.

Lapsuudessa koetuista luontohetkistä olen saanut paljon eväitä elämään. Sen lisäksi, että luonto on mainio ympäristö leikeille ja tutkimusretkille, se tarjoaa myös mahdollisuuden oppia monia taitoja, jotka kantavat elämässä pitkälle. Tässä esimerkkejä asioista, joiden oppiminen auttaa lasta myöhemmin elämän eri vaiheissa.

Pysähtyminen ja rauhoittuminen

Arjen velvoitteet, hektinen kaupunkielämä ja älylaitteet aistiärsykkeineen kuormittavat sekä aikuisen että lapsen mieltä, kehoa ja aisteja. Luontohetki voi olla tälle kaikelle vastapaino, luonnossa ei tarvitse suorittaa. Kun lapsi oppii löytämään luonnosta paikan pysähtymiselle ja rauhoittumiselle, hän voi hyödyntää sitä myös myöhemmissä elämänvaiheissaan.

Innostuminen ja uteliaisuus

Lapset ovat luonnostaan uteliaita tutkimaan ympäristöään ja suhtautuvat yleensä mielenkiinnolla uusiin asioihin. Aikuinen pitää monia asioita helposti merkityksettöminä ja itsestään selvinä, mutta lapsi hämmästelee pieniä luonnon ihmeitä ja innostuu tutkimaan havaitsemiaan asioita, esimerkiksi pikkuötököitä, kiviä ja keppejä. Utelias suhtautuminen maailmaan voi auttaa lasta myöhemminkin elämässä löytämään uusia näkökulmia ja luovia ratkaisuja kohtaamiinsa haasteisiin.

Omien tunteiden havainnointi

Luonnossa on tilaa olla kaikkine tunteineen. Luontoympäristö, jossa ei ole nopeita aistiärsykkeitä tarjoaa mahdollisuuden havainnoida, miltä itsestä tuntuu. Miltä tuntuu, kun katselee taivaalla liikkuvia pilviä tai muuttomatkalle valmistautuvia lintuja? Luontoympäristö voi auttaa lasta tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan, mistä on hyötyä elämän eri vaiheissa.

Lisää luontoon liittyviä tehtäviä uutuuskirjassani Minun luontoseikkailuni. Kirjan monipuoliset tehtävät ohjaavat tutustumaan luontoon ja pysähtymään hetkeen.

Näin toivuin syömishäiriöstäni – Mikä saa toipumisen halun voittamaan muuttumisen pelon?

Riippuvuuksista irti päästäminen ei ole ollut minulle helppoa. Jos olisi, tuskin olisin käyttänyt niin suuren osan elämästäni niiden kanssa kamppailemiseen. Minulta on vaadittu roppakaupalla kärsimystä ennen kuin olen edes harkinnut suunnan muuttamista ja irti päästämistä.

Miksi jotkut jäävät junnaamaan vuosiksi, vuosikymmeniksi, loppuelämäksi samaan kuoppaan, samoihin tarinoihin. Ja miksi jotkut lähtevät muutoksen tielle?

Onko niin, että vaikka toisaalta on halu muuttua, on myös puoli, joka ei halua muuttua?

Missä kohtaa halu muuttua tulee vahvemmaksi kuin halu pysyä vanhassa?

Muutoshan on aina kivuliasta. Se heittää tuntemattomaan ja epämukaviin tunteisiin.

Milloin olen valmis ottamaan vastaan sen epämukavuuden, joka syntyy, kun en tartu riippuvuuden kohteeseen? Siitähän irti päästämisessä on loppujen lopuksi kysymys.

Näiden kysymysten pohtiminen sai minut muistelemaan taivaltani syömishäiriön kanssa. Se hiipi elämääni niin salakavalasti, etten edes ollut tajunnut, että minulla oli se. Selitin itselleni, että en ole bulimikko, koska oksennan vain silloin tällöin. En tee sitä joka päivä. Klassinen esimerkki riippuvuuteen liittyvästä kieltomekanismista.

Käännekohdassa

Minun kohdallani terapia ja mindfulness eli tietoisuuden taito olivat lopulta niitä ratkaisevia tekijöitä, jotka muuttivat koko elämäni ja riippuvaisen käytökseni suunnan.

Syömishäiriön kanssa olennaisessa osassa oli myös polulleni osunut ihminen, joka näki haitallisen käyttäytymiseni lävitse. Vaikka pystyin vedättämään itseäni, häntä en pystynyt.

Muistan hänen kysyneen, haluanko oikeasti luopua oksentelusta, ahmimisesta ja itsesäälistä. Ensiksi en halunnut. Se oli ookoo. Hän ei tuominnut minua. Minun oli vain myönnettävä itselleni, että halusin haitallista käyttäytymistä enemmän kuin irti päästämistä ja toipumista. Se oli karua, mutta se oli totuus.

Mindfulnessin ja meditaation kautta tietoisuuteni lisääntyi koko ajan. Asioiden näkeminen sellaisina kuin ne ovat ja totuuden myöntäminen olivat avainroolissa, kun aloin vähä vähältä nähdä sen tyhjyyden, joka ahmimis-oksenteluprosessiin liittyi. Kieltämällä ongelmani en voinut nähdä ongelmaa. Sitä kun ei ollut.

En pystynyt enää vedättämään itseäni sen jälkeen, kun aloin lähettää mentorilleni päivittäin listan niistä asioista, joita söin ja join. Aloin nähdä omien valintojeni ketjun ja toksisuuden. En päässyt karkuun minkään selitysten taakse. Olin täysin auki ja haavoittuva. Sitten tuli halu muuttua. Halu päästää irti.

Irti vanhasta, kohti uutta

Retkahduksia tuli muutaman kerran, kun palasin vanhoihin käyttäytymismalleihin. Niissä tilanteissa sätin ja arvostelin itseäni. Koin olevani täysi luuseri. Häpeä ajoi minua syvemmälle haastavuuteen ja retkahdin taas.

Tämän noidankehän katkaisi itsemyötätunto. Tiedostin sen kärsimyksen ja kivun, joka syömishäiriööni liittyi. Aloin suhtautua itseeni lempeämmin eli samalla tavalla kuin olisin suhtautunut hyvään ystävään. Tuskin haukkuisin häntä retkahduksen jälkeen tyhmäksi. Miksi sitten tein niin itselleni? Kun aloin olla itselleni ystävällinen, haastavat tunteet, kuten häpeä, eivät enää lisääntyneet. Paine alkoi laskea.

Aloin huomata myös entistä nopeammin, kuinka itse asiassa automaattiseksi luulemassani ketjussa oli kohtia, missä pystyin valitsemaan. Kysymys oli, mitä halusin valita. Ei-oksentaminen vaati sen, että jouduin kohtaamaan ne haastavat tunteet, jotka se auttoi sysäämään pois. Oli todella tukalaa olla oksentamatta, jos olin ahminut.

Pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän syy-seuraussuhteita. Tajusin, että minun täytyy vähentää sitä taakkaa, joka johtaa retkahdukseen. Eli pienentää syömisen annoksia ja käsitellä (lue: tuntea) haastavat tunteet.

Tapahtui ihme. Kun toin tunteita päivänvaloon, ne leppyivät ja niiden voima pieneni, Kun ei ollut haastavien tunteiden aiheuttamaa painetta, ei tarvinnut hankkiutua siitä eroon oksentamalla. Mikä vapaus!

Viisaampia valintoja

Edelleen silloin tällöin, kun ahmin itseni täyteen, tulee kuin salakavalasti halu oksentaa. En kuitenkaan jää keskustelemaan mielessäni tuon halun kanssa, vaan annan haastavien tunteiden olla läsnä vaikka vain hetken, kunnes tarvittaessa teen jotain, mikä saa ajatukset pois oksentamisesta. Seuraavalla kerralla voin kohdata haastavuutta hieman enemmän. Tietoinen välttely on joskus viisautta.

Tiedän myös sen, että jos annan itselleni luvan oksentaa nyt, seuraavan kerran kynnys luvan antamiseen on matalampi. Mutta jos sinnittelen, seuraava kerta vastustaa kiusausta on helpompi.

Minulla on nykyään valta valita. Minulle se on merkki siitä, että olen toipunut syömishäiriöstä.

Miksi tuntuu niin pahalta, vaikka kaikki on periaatteessa ihan hyvin?

Olo voi olla surkea, vaikka elämässä mikään ei ole erityisen pielessä. Kokemusta voi olla vaikea jäsentää ja pukea sanoiksi, mutta sisimmässä tuntuu siltä, että jokin on huonosti ja ikään kuin hiertää. Usein tilanteeseen liittyy myös kokemus siitä, että kaipaisimme enemmän huomiota, arvostusta ja rakkautta. Psykologi Meg Arroll kirjoittaa tästä kiinnostavasta ilmiöstä kirjassaan Pienet traumat – Henkisten haavojen suuret vaikutukset (Bazar 2024).

Tarvehierarkian näkökulmasta elämän pitäisi olla reilassa, kun on katto pään päällä, ruokaa pöydässä, mukava perhe, ihan ookoo työpaikka ja ihania ystäviä. Mutta entä jos ei yhtään tunnu siltä?

Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden ihmissuhteissa sekä muissa elämän myllerryksissä me kaikki saamme kolhuja ja haavoja, jotka nakertavat hyvinvointiamme. Moni tuntee pikku hiljaa luisuvansa kohti uupumusta, ahdistusta ja huonoa itsetuntoa. Näitä merkkejä ei kannata ohittaa, sillä jos asiaan ei puutu, tuloksena voi olla monenlaisia mielen ja kehon ongelmia.

Arrollin mielestä jokaisen kannattaisi opetella tunnistamaan omat haavansa ja kolhunsa, koska vain ymmärtämällä oman pienten traumojen ainutlaatuisen yhdistelmän ja sen vaikutuksen on mahdollista kääntää elämässä uusi sivu ja kirjoittaa itse oma tarinansa.

Kirjassa Pienet traumat – Henkisten haavojen suuret vaikutukset psykologi Meg Arroll auttaa tunnistamaan omia henkisiä haavojamme, huomaamaan niiden oireita sekä vahvistamaan kykyä selviytyä vaikeuksista ja vastoinkäymisistä oppimamme avulla.

Löydät kirjan Hidasta elämää -verkkopuodista TÄÄLTÄ.

14 tapaa, joilla sinua voidaan manipuloida – osa on hyvin huomaamattomia

Teksti on koostettu ja lainattu tunnettujen psykologien Nina Lyytisen ja Satu Pihlajan kirjoittamasta kirjasta Tunnista manipulointi ja löydä omat rajasi (Atena 2024).

Manipulointi on toisen ohjailua oman edun tavoittelemiseksi. Sinun halutaan toimivan jonkun toiveiden mukaan, ilman että huomaisit sitä itse. Manipulointi on epäreilu vaikuttamisen tapa, koska manipuloija ei sano suoraan, mitä tavoittelee.

Haitalliseen manipulointiin liitetään kolme keskeistä tekijää:

1. Pyritään vaikuttamaan toiseen ihmiseen huijaamis- tai pettämistarkoituksessa.

2. Tavoitellaan omaa etua toisen kustannuksella.

3. Käytetään hyväksi toisen ihmisen heikkouksia.

Tässä 14 tapaa, joita manipuloija voi käyttää

1.Epäsuora puhe

Manipuloija välttää suoraa puhetta ja suoraan kohdistettua viestiä. Sinua saatetaan syyllistää tai painostaa epäsuorasti tai sinun voidaan vihjailla toimineen väärin.

2. Kielteisten tunteiden herättäminen

Manipuloinnin taktiikoihin kuuluu keinoja, joilla herätetään kielteisiä tunteita. Toisen häpäiseminen ja arvosteleminen ovat tehokkaita tapoja saada toinen hiljentymään ja tottelemaan. Syyllistämällä, pelottelemalla tai uhriutumalla voidaan

luoda painetta toimia toivotulla tavalla.

3. Myönteisten tunteiden herättäminen

Imartelemalla sinut voidaan ylentää ja saada tuntemaan olosi arvostetuksi. Manipuloija kohentaa oloasi ylistämällä ystävyyttäsi, kivaa vaatettasi tai tekee jonkin palveluksen. Seuraavassa hetkessä voi olla vaikeaa kieltäytyä hänen pyynnöstään.

4. Eettiseen toimintaan vetoaminen

Manipuloija vetoaa haluusi toimia eettisesti ja jonkin ihanteen mukaisesti.

5. Läheisyyteen vetoaminen

Manipuloija saattaa alkaa rakentaa näennäistä luottamusta houkuttelemalla toista kertomaan omista murheistaan, vaikka todellisuudessa hän ei ole niistä kiinnostunut, vaan hyödyntää saamiaan tietoja oman edun tavoittelussa. Houkuttelussa manipuloija saattaa avautua omista olemattomista häpeänsä aiheista ja kipukohdista, jolloin syntyy valheellinen vaikutelma läheisestä suhteesta.

6. Kiitollisuudenvelan synnyttäminen

Vastavuoroisuus tai vaihtokauppa toimii suostuttelutaktiikkana, koska luontaisesti ihminen haluaa tasavertaisuuden säilyvän vuorovaikutustilanteissa. Jos naapuri tuo vastapaistettuja leivonnaisia kotiovellesi, voi yllättävän lahjan jälkeen tuntua vaikealta kieltäytyä pyynnöstä ulkoiluttaa koiraa myöhemmin.

7. Valheiden kertominen selän takana

Juonittelu ja petollinen käytös piilottavat manipuloinnin, niin ettet edes välttämättä huomaa sitä. Saatat kuulla kiertoteitse, miten joku on kertonut sinusta valheita tai syyttänyt jostakin aiheettomasti kohentaakseen asemaansa tai ajaakseen omaa agendaansa.

8. Avuttomuuteen ja hätään vetoaminen

Avuttomuuden ja hädän hyödyntäminen, kuten manipuloijan osoittama uhriutuminen, houkuttelevat esiin empatiaasi. Jos ystävä vetoaa olevansa yksinäinen, saatat suostua helpommin muuttoavuksi tai seuraksi viikonloppumatkalle. Varsinkin jos kyse on hätätilanteesta, voi kieltäytyminen olla vaikeaa.

9. Henkinen väkivalta

Henkisen väkivallan muodot, kuten kiusaaminen, vihan- ja kiukunpurkaukset, voimakas rajoittaminen, uhkailu ja haukkuminen ovat erityisen painostavia ja kielteisiä manipuloinnin muotoja.

10. Sumuttaminen

Sumuttaminen eli gaslighting on hämmennystä aiheuttava psyykkisen manipuloinnin muoto. Harhauttamalla pyritään kylvämään yksilöön tai valitun ryhmän jäseniin epäilyn siemeniä, jolloin he kyseenalaistavat oman muistinsa, arviointikykynsä ja jopa mielenterveytensä. Sumuttaminen voi näyttäytyä esimerkiksi toisen tunteiden tai kokemusten mitätöintinä.

11. Eristäminen

Ulossulkeminen tai eristäminen liittyy henkiseen väkivaltaan. Manipuloija usein eristää manipuloitavan henkilön hiljalleen tämän ystävistä, perheestä, läheisistä ja muista sosiaalisista yhteisöistä. Hän ei ehkä kiellä suoraan yhteydenpitoa, mutta ärtyy, hermostuu tai reagoi muutoin kielteisesti muiden tapaamisiin. Manipuloija saa näin napattua henkilön entistä tiukemmin valtapiiriinsä. Manipuloitu taas ei saa enää tukea läheisiltään ja on sen jälkeen entistä helpommin manipuloitavissa.

12. Ryhmäpaineen luominen

Ryhmäpaineessa voi olla vaikeaa kieltäytyä tai jäädä ulkopuolelle jostakin. Manipuloija voi hyödyntää sitä, vaikkei tilanteessa olisi muita edes paikalla. Hän saattaa vedota siihen, että kaikki muutkin samassa asemassa tai tilanteessa olevat toimivat tietyllä tavalla. Kaikkein vaikeinta on kieltäytyä ryhmätilanteessa, kun muut läsnäolijat suostuvat johonkin.

13. Keskustelun sabotointi

Keskustelun sabotoinnissa manipuloija luo ilmapiirin niin myrkylliseksi, että lopputulokseen pääseminen on mahdotonta. Hän saattaa valehdella ja vihjailla tai liioitella ja purkaa tunteitaan, jotta ei itse joutuisi vastuuseen toiminnastaan. Hän syyttää muita kieroilusta tai ymmärtää asioita tahallaan väärin, jolloin hänen toimintaansa ei päästä käsittelemään. Puhe on usein joustamatonta ja mustavalkoista. Näin hän saa muut lopettamaan keskustelun.

14. Rankaiseminen ikävällä tunteenpurkauksella

Rankaiseminen kiukulla ja muulla negatiivisen tunteen ilmaisulla saa manipuloitavan toimimaan toivotulla tavalla. Kiukkua tai ärtymystä voidaan käyttää manipuloinnin keinona joko tietoisesti tai tiedostamatta. Negatiivisen tunnekuorman purkaminen ei aina ole avointa. Se voi ilmetä peiteltynä ja kuohua pinnan alla.

Kiukku ja negatiivinen tunnekuorma välittyvät helposti ja saavat ympärillä olevat hiljenemään ja varuilleen. Se saa muut toimimaan manipuloijan mielen mukaan niin, ettei kiukunpurkauksia tulisi jatkossa.

Mitä tehdä, jos huomaat, että sinua yritetään manipuloida?

Tunnetut psykologit Nina Lyytinen ja Satu Pihlaja perehtyvät manipulointiin, sen muotoihin ja sitä vastaan suojautumiseen kirjassaan Tunnista manipulointi ja löydä omat rajasi. Kirja vastaa esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin:

Millaisia tehokeinoja manipuloija käyttää?
Miten manipuloinnilta voi suojautua?
Miten manipuloimme itseämme?
Mitä hyvää manipuloinnissa voi olla?

Voit tutustua kirjaan ja tilata sen itsellesi TÄÄLTÄ.

ADHD-tyyppisten oireiden taustalla voi olla monia syitä – Tämän vuoksi ADHD-diagnoosiin tarvitaan psykiatrista osaamista

Kaupallinen yhteistyö lääkäriasema Recurorin kanssa.

Kirjoittaja Joel Holmén on psykiatrian erikoislääkäri.

Huomaan itselläni monia ADHD:lle tyypillisiä oireita – voisiko minulla olla ADHD? Moni miettii tätä, ja siksi ADHD-tutkimusten kysyntä on suurta. Tämä on johtanut siihen, että diagnooseja tehdään ilman psykiatrista erikoisosaamista. Keskustelua on herättänyt varsinkin uutinen siitä, että osassa Suomea jopa 20% lapsista on saanut ADHD-diagnoosin.

ADHD-tutkimuksiin liittyvä kysyntä on ollut suurta, ja moni toimija sekä julkisella että yksityisellä puolella on pyrkinyt vastaamaan kysyntään luomalla erittäin kevyitä diagnostisia prosessipolkuja. Näissä poluissa psykiatrin rooli on jäänyt marginaaliseksi, joskus jopa olemattomaksi.

Muutos on radikaali, kun otetaan huomioon, että vielä aivan muutama vuosi sitten aikuisten ADHD:n diagnosointi kuului yksinomaan psykiatrian erikoissairaanhoidon tehtäviin. Tuolloin lääkärikunnassa vallitsi yksimielisyys – aikuisten ADHD-diagnostiikka on monimutkaista ja se edellyttää erikoislääkärin, siis psykiatrin teoreettisen ja käytännöllisen erikoisosaamisen.

Valvova viranomainen on pyrkinyt puuttumaan liian kevyeen diagnostiikkaan rajaamalla ADHD-lääkityksen määräämisoikeudet vain psykiatrian ja neurologian erikoislääkäreille. Muut lääkärit saavat nykyisellään uusia lääkityksen vasta, kun lääkitys on vakiintunut. Nähtäväksi jää, miten hyvin näillä toimenpiteillä saadaan villiksi käynyt ADHD-diagnosointi, tai hieman provosoiden, “diagnoositeollisuus” takaisin uomiinsa.

Miksi ADHD-diagnoosi ei selviä yhdellä kyselyllä?

Psykiatrinen diagnostiikka on lähtökohtaisesti ihmisen kokonaistilanteen hahmottamista. Vaikka diagnostinen järjestelmä tarjoaakin kategoriset kriteerit diagnoosin asettamisen rajoiksi, ovat psykiatrit koulutettuja tunnistamaan järjestelmän heikkoudet ja käyttämään yksilöllistä, kokonaistilanteen huomioivaa harkintaa tutkiessaan potilaitaan. Ilman osaamista tällaiseen kokonaisharkintaan tutkimusnäkökulma vääristyy helposti.

Psykiatrian erikoislääkärikoulutuksen kaikkein keskeisintä osaamista on ymmärtää ihmisen ongelman monitahoinen ydin ja osaongelmien väliset takaisinkytkennät. Näin psykiatrilla on parhaat valmiudet tarjota psyykkiseen ongelmaan oikeanlaiset hoidot, oli kyse terapiasta, lääkehoidoista tai neuromodulaatioista.

Psykiatri harjaantuu potilaita tapaamalla ihmisten ongelmien moninaisuuden hahmottamiseen. Muuttuvien elämäntilanteiden, psykologisten tekijöiden ja usein fyysistenkin ongelmien vyyhti on psykiatrin työmaa. Mielestäni psykiatria muistuttaa luonteeltaan paljolti esimerkiksi radiologiaa, jossa satoja tai tuhansia kuvia katsomalla opitaan pikkuhiljaa tunnistamaan tapaukset eri harmaan sävyjen joukosta. Psykiatri operoi harmaan sävyissä ja vain aniharvoin mustan ja valkoisen kentillä.

ADHD-diagnostiikka ei missään tapauksessa tee tässä poikkeusta. Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriössä on kyse monella tapaa ilmentyvästä ilmiöstä, joka nivoutuu vahvasti ihmisen elämäntilanteissa tapahtuneisiin muutoksiin, psykologisiin kuormitustekijöihin ja monituisiin ympäristötekijöiden asettamiin vaatimuksiin. Lisäksi ilmiö pitää hahmottaa kirjona, jossa diagnostisen rajan vetämiselle on kaikkein keskeisintä ihmisen elämässä aiheutuva haitan suuruus suhteessa hoitojen tuottamaan kuormitukseen, eli konkreettinen avun tarve.

Suurin osa meistä kykenee tunnistamaan itsessään ADHD:lle tyypillisiä piirteitä, jotka korostuvat esimerkiksi stressin tai kiireen kasvaessa. Tällöin kokonaiskuvan hahmottaminen nousee aivan keskeiseksi.

Omalla vastaanotollani käy paljon työssäkäyviä, akateemisessa ammatissa toimivia ja myös terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on joskus diagnosoitavissa ADHD ja jotka voivat saada avun elämäänsä hoidon myötä. Monella kuitenkin ulkoisesti ADHD:a muistuttavien oireiden taustalla löytyy jokin muu syy – tyypillisesti jotain, mitä henkilö ei itse ole tullut ajatelleeksi. Tällaisia ovat esimerkiksi estynyt tai vaativa persoonallisuus, jotka voivat ensivaikutelmana näyttää erehdyttävästi ADHD:lta.

Hyvän kuvauksen persoonallisuuden vaikutuksesta omaan keskittymiseen ja kokemukseen voi lukea Recurorin asiakastarinasta TÄSTÄ.

Tällaisia ovat “kevytdiagnoosien” riskit

Ymmärryksen luominen henkilön ongelmasta vaatii kuuntelemista ja tarkkaa arviointia. Suuri kysyntä on kuitenkin puristanut ADHD-tutkimukset niukempiin prosesseihin, joissa muilla ammattilaisilla on yhä suurempi rooli.

Prosesseissa on otettu käyttöön haastattelutyökaluja, jotka ovat sinänsä hyviä, mutta irrallaan alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan. Tällaiset työkalut on suunniteltu lisäapuvälineiksi psykiatreille osana tiedon keräämistä kokonaiskuvaa muodostaessa. Meillä Recurorillakin niitä käytetään oman Recuror Appimme kautta jaettuna, ja ne ovat kelpo apuväline. Niitä ei kuitenkaan missään nimessä pitäisi käyttää suoraa diagnostisten kriteereiden täyttymisen arvointiin, ikään kuin “raksi ruutuun” -menetelmällä.

Yksi tällainen työväline on strukturoitu haastattelu nimeltä DIVA, joka on saanut ylikorostuneen roolin monissa tutkimusprosesseissa. DIVA-haastattelun tehtävä on täydentää tietoa siitä, miten ADHD:n oirekuva on näyttäytynyt ihmisen elämässä. Oikein käytettynä se voi näin toimiakin, mutta tutkimusprosessissa väärin sijoitettuna se pahimmillaan ohjaa diagnoostiikkaa aivan väärään suuntaan.

Keskeistä kun ei ole niinkään se, onko jokin oire esiintynyt, vaan miksi, miten ja missä tilanteessa se on esiintynyt. Psykiatri arvioi tätä kuullessaan potilaansa kertomuksen oireista, sekä tapaa jolla hän oireista kertoo. Psykiatrin erikoisosaamista on osata tarkentaa tilannetta tarvittaessa huomioiden muut mahdolliset tekijät samantyyppisten oireiden ilmentymisessä.

Jos henkilö on täyttänyt DIVAn jo ennen hoitoa tai mikäli hoitaja tekee DIVA-haastattelun ennen psykiatrin arviota, kääntyy potilaan tilanteen purku ylösalaisin tarkoitettuun nähden. Joudutaan tilanteeseen, jossa tutkiva lääkärin on pyrittävä kiinni potilaan ongelman ytimeen ikäänkuin takaperin. Diagnostisen arvion vääristymisen riski kasvaa erityisesti, jos henkilö saapuu vastaanotolle käytyään muualla DIVA-haastattelussa, mielessään “muodollisuus”, jolla haetaan diagnoosi ja lääkkeet.

Tällaisissa tilanteissa kokonaiskuvan muodostaminen on ohitettu täysin, ja silloin on usein syytä palata monta askelta taaksepäin. Tämä ymmärrettävästi turhauttaa potilasta, joka ilman omaa syytään on joutunut tällaiseen edestakaiseen prosessiin.

Ollessani Tyksin neuropsykiatrian osastonylilääkärinä keskustelimme mallista, jossa DIVA-haastattelu olisi sijoitettu hoitopolun alkuun. Tästä oli neuropsykiatrian hoitajilla hyvin ongelmallisia kokemuksia – nämä kokeneet ja hyvän erikoiskoulutuksen saaneet hoitajat olivat yhtä mieltä siitä, että ilman psykiatrin alkuarviota diagnostinen polku lähti usein väärään suuntaan.

Meillä Recurorilla myös tutkimushoitaja voi psykiatrin arvion perusteella käyttää DIVA-haastattelua informaation keräämiseen, mutta tässä keskeistä on se, että psykiatri on arvioinut mitkä osuudet hoitaja voi tehdä, sekä se, että hoitajillamme on vuosien kokemus psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ja muusta psykiatrisesta diagnostiikasta.

Koulutuksensa ja kokemuksensa myötä he ymmärtävät myös, mitkä muut tekijät persoonallisuudessa tai elämäntilanteessa voivat aiheuttaa samantyyppisiä oirekuvia. Recurorin hoitajilla on valmiudet siirtää tällaiset epäselvät tapaukset psykiatrin selvitettäviksi. Monesti teen osan tai koko DIVA:n kokonaan itse, jos tilanteessa on epäselvyyttä. Hoitajamme osallistuvat myös kliinisiin kokouksiimme ja koulutamme heitä asiassa säännöllisesti. On edelleen pidettävä mielessä, että DIVA on vain yksi apuväline helpottamaan diagnostista pohdintaa, eikä useinkaan keskeisin osa diagnostiikkaa.

Diagnostinen arviointi ei pääty ADHD-diagnoosiin

ADHD-diagnoosin arviointi jatkuu myös diagnoosin saamisen jälkeen. Diagnoosipaperin tulostaminen ei ole taikatemppu, joka siirtää psykiatrisen diagnostiikan harmaan sävyistä mustavalkoiseen. Psykiatriassa on harvoin täyttä varmuutta diagnoosista. Diagnoosin osuvuuden ja hoitojen yksilöllisen hyödyttävyyden jälkikäteisarvioinnin tärkeyttä voi tuskin liiaksi korostaa.

Työnämme ei ole tuottaa tehokkaasti diagnooseja, vaan auttaa, ja jos apua ei saa, on syytä miettiä mistä tämä johtuu. Valvova viranomainen on asettanut juuri stimulanttilääkkeille ehdon, jonka puitteissa muu lääkäri saa uusia tämän vasta vakiintuneessa vaiheessa. Lääkehoidon ja muun hoidon toteutumisen yhteydessä psykiatri pystyy arvioimaan, onko alkuperäinen arvio osunut oikeaan. Itse mielelläni seuraan potilaitani vähintään vuoden, jotta saisin riittävän käsityksen siitä, onko alkuperäinen ongelma kyetty hoitamaan ja onko diagnoosi osunut oikeaan. Käypä hoito suosittaa tähän ainakin kolmea kuukautta sopivan lääkityksen löydyttyä.

ADHD ei tee immuuniksi muille psykiatrisille ongelmille. On merkittävä määrä tapauksia, joissa ADHD:n hoitoon tarkoitetut lääkkeet pahentavat näitä muita ongelmia. Koska psyykessä moni tekijä riippuu monesta, ja niiden välillä on yksilöllisiä takaisinkytkentöjä, lääkityksen käyttö vaatii usein seurantaa. Näin on erityisesti alkuvaiheessa, mutta komplikaatioita voi seurata myös myöhemmin.

Nopea diagnoosi ei ole oikotie onneen – Tärkeintä on on löytää ongelman ydin

ADHD on sekä alidiagnosoitu, että ylidiagnosoitu ongelma, jonka hoito voi parhaimmillaan muuttaa ihmisen elämää merkittävästi. ADHD:ta itsellään epäilevät ihmiset ansaitsevat kuitenkin asianmukaisen ja kattavan arvion ongelmatilanteessaan, jotta oikeanlaista apua pystyttäisiin varmasti antamaan – oli kyse sitten ADHD:sta tai jostain muusta. Oikotietä onneen ei valitettavasti ole ja psykiatrin työhön pitää pystyä antamaan riittävä aika ja panostus.

Lääkäriasema Recurorin kautta pääset ADHD-tutkimuksiin nopeasti.

Voit varata ajan TÄSTÄ.

Äidin sanat kulkevat mukana läpi elämän – parhaimmillaan ne auttavat luottamaan elämään, pahimmillaan estävät elämästä

Voimalliset sanat saattavat jäädä ihmisen mieleen pysyvästi. Sanotaan, että se, mitä sanot lapsellesi, on myöhemmin hänen sisäinen äänensä.

Hidasta elämää -kanavissa kysyttiin huhtikuussa, mitkä lapsuudessa kuulemasi sanat ovat kulkeneet mukanasi ja vaikuttaneet elämääsi myöhemminkin. Monet jakoivat kommenteissaan äitiensä lausahduksia. Osa niistä oli suunnattoman surullisia – ja osa onneksi kannustavan kauniita.

Äiti latisti ulkonäköä

Äitini arvioi ulkonäköäni, että et sinä ole kaunis mutta olet mukavan näköinen. Olen uskonut sen ja tyytynyt olemaan vain mukavan näköinen.

Kun sain 13-vuotiaana ekat silmälasit, sanoi äitini, ettei tuohon naamaan mikään sovi.

Äiti ei uskonut minuun

Äiti on sanonut, ettet sinä flikka osaa edes perunoita pestä.

Äiti hoki, ettei minusta tule koskaan mitään.

“Näistä ei ole ikipäivänä minkään tekijäksi”, sanoi äiti. Monista ajattelemattomista sanomisista juuri tämä suorastaan halvaannutti minut. Se oli niin perin juurin mitätöivä ja loukkaava. Tähän ikään mennessä olen kyllä kuitenkin jo tehnyt kaikenlaista kykyjeni mukaan, tieteen, taiteen ja erilaisten työnkuvien saralla, ja kerännyt kiitettäviä todistuksia monenlaisista asioista. Mutta sisimmässäni asuu edelleen se pieni tyttö, joka on pohjattoman epävarma osaamisestaan minkä tahansa uuden tehtävän edessä.

Äitini sanoi aina, että mene pois siitä, sä et osaa mitään eikä sinusta tule mitään. Väärässä oli!

Äiti vakuutti, että olen arvoton

Äitini sanoi: “Sinähän oletkin vain pelkkä vahinko”.

Äidin sanoja lapsuudestani asti: ”Sinulla ei kakara ole paskankaan virkaa tässä maailmassa.”

Äitini sanoi, että olen isäni moka! Ettei mua ole tänne koskaan haluttu.

Kun pyysin jotain, äiti kysyi: ”Miksi sä sen ansaitsisit?”

Äiti on muistanut sanoa, miten olin pettymys ja välttämätön paha, joka pitää vain sietää, ja miten kukaan ei voi minua koskaan rakastaa.

Äiti kielsi tuntemasta tunteitani

Äiti käski “purra hammasta”, jos tuli itku jostain tehtävästä, jota en osannut. Hän kertoi myöhemmin pelkäävänsä, että jos itken ihmisten edessä, minua kiusataan, ja siksi ajatteli, että tunteiden kurissa pitäminen on paras ratkaisu. Tämä lause on jäänyt päähän, ja aikuisiälläkin koulumaailmassa purskahdan itkuun, kun en jotain osaa, ja häpeän siinä hetkessä sitä, kun en osannut purra hammasta.

Opiskelemaan kun lähdin, tuli ehkä pahimmat äidin sanat: ”Älä nyt noin innostu, kun et tiedä miten raskasta se tulee olemaan.”

Äiti mitätöi kaikin tavoin

Äitini osasi tsempata muistuttamalla, että olin lihava, lahna, laiska, huora – mitä näitä muita kauniita sanoja onkaan.

Äiti teki selväksi jo silloin, kun olin pikkutyttö, etten osaa mitään, en tee mitään (en ainakaan oikein), olen ilkeä ja itsekeskeinen, ruma jne… Se on vaikuttanut ihan koko elämän ajan.

Onneksi äidit ovat sanoneet myös paljon kauniita ja kannattelevia sanoja.

Äiti auttoi luottamaan elämään

Äitini: Asioilla on tapana järjestyä.

Äiti sanoo aina vaikeissa paikoissa, että kaikki kääntyy parhain päin, älä ajattele mitään pahaa vaan asiat kyllä onnistuu.

Äitini sanoi, että luotan sinuun ja se on iskostunut päähäni. Yritän aina olla luottamuksen arvoinen.

Äitini sanoi joskus ensimmäisen eroni aikoihin, että “putoan aina jaloilleni”.

Äiti on joskus sanonut, että tietää, että mä pärjään!

Äiti sanoi, että sinä pärjäät elämässä aina. Se on kantanut läpi koko elämän.

Äiti auttoi tuntemaan itseni riittäväksi

Äiti sanoi: ”Kun parhaasi yrität, se riittää.”

Onneksi äiti aina kannusti, että minusta voi tulla mitä vain ja olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Se paikkasi ilkeiden ihmisten tekosia.

Äiti uskoi, että pystyn mihin vain

Äitini on sanonut, että pystyn mihin vain, mitä ikinä haluan tehdä. Elämä ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta se voima jonka tuon sanominen kerta toisensa jälkeen lapsuudessa sai aikaan, on saanut minut nousemaan aina yhden kerran enemmän kuin olen kaatunut.

Äiti kertoi aina ihmisille tarinaa siitä, kuinka olin nelivuotiaana muutettuamme uuteen kerrostaloon lähtenyt kiertämään korttelia ja esitellyt itseni kaikille vastaan tulleille ihmisille. Hän kertoi sitä minusta ylpeänä, ja se on saanut osaltaan aikaan sen, että kasvoin ihmisistä positiivisesti ajattelevaksi aikuiseksi.

Olen monta kertaa miettinyt, että miksi minulla on niin hyvä itsetunto, vaikka olen kohdannut elämässäni aikamoisia haasteita. Pääsyy on varmaan äidin voimakas tuki lapsuudessa. Hänestä olin ihmelapsi Peppilotta Sikuriina, jolle kaikki oli mahdollista.

Lue lisää uskomusten periytymisestä äiti-tytärsuhteissa: Äitihaava – tyttären raskas perintö.

Kuva: Benjamin Manley (Unsplash)

8 unohtumatonta (ja ilmaista!) luontoelämystä lasten kanssa

Kun lähtee lasten kanssa luontoon, saa yllättyä ja ilahtua siitä, miten täysillä he nauttivat luonnosta ja kokevat kaiken. Hilkka ja Hannele Heikkala ovat äiti ja tytär, joille luonto on lempipaikka ja tärkeä voimanlähde. Heidän juuri ilmestynyt tehtäväkirjansa Minun luontoseikkailuni (Bazar 2024) johdattelee yhteiselle tutkimusretkelle luontoon. Kirjasta saa ihania ideoita luontoseikkailuihin kaikkina vuodenaikoina oman lapsen, lapsenlapsen, kummilapsen tai vaikka hoitolapsen kanssa.

Hilkka ja Hannele Heikkala. Kuva: Sampo Korhonen.

Tässä Hilkan ja Hannelen kokemuksia siitä, miksi pienikin lähiluontoretki lapsen kanssa voi olla aivan erityinen elämys teille molemmille.

1. Tarttuva innostus ja ihmettely

Mitä kaikkia pieniä ötököitä maassa liikkuu? Miten muurahainen jaksaa kantaa niin suuria havuja? Millaisia kiviä ja keppejä luonnosta voi löytyä? Kuinka mielenkiintoisen mallisia pilviä taivaalla liikkuukaan!

Aikuinen voi antaa lapsen kulkea luonnossa edellään ja seurata, mihin kaikkeen lapsen huomio kiinnittyy. Ja miten ihmeelliseltä luonnon pienet asiat lapsesta tuntuvatkaan! Aikuinen pitää usein helposti monia asioita merkityksettöminä ja itsestään selvinä, mutta lapsen seurassa voi päästä kokemaan tuttuja asioita uudelleen kuin ensimmäistä kertaa.

2. Pysähdyksiä pienten ihmeiden äärelle

Aikuisella on usein paljon tehtävää ja suoritettavaa arjessa ja kotona. Luontohetki poissa omasta kodista ja pihasta voi olla tälle vastapaino, tila ja aika vain olla. Luontoseikkailulla ei tarvitse täyttää tiskikonetta, haravoida pihaa tai hoitaa asioita. Hassuttelu ja suorittamisesta irti päästäminen tekee hyvää aikuisellekin.

Voisitko ottaa mallia lapsesta, laskeutua vaikka lapsen kanssa sammalmättäälle makaamaan tai tutkimaan maassa kiemurtelevia matoja? Lapset ovat hyviä opettamaan, että elämää ei kannata ottaa liian vakavasti.

3. Mahdollisuus rauhoittua

Hektinen kaupunkielämä ja älylaitteet sekä niiden mukanaan tuomat aistiärsykkeet kuormittavat lasten ja aikuisten mieltä, kehoa ja aisteja. Luonnossa stressi tutkitusti vähenee, mieli rauhoittuu ja lihasjännitykset helpottavat.

4. Läsnäoloa kaikkien aistien kautta

Luonto on hyvä paikka harjoitella läsnäoloa hetkessä. Pysähtymisen ja rauhoittumisen myötä löytyy mahdollisuus olla nyt ja tässä, ei menneissä tapahtumissa tai tulevissa asioissa. Luonnossa on mahdollisuus tutkia ympäristöä käyttäen eri aisteja ja keskittyen aistimuksiin.

Miltä tuuli tuntuu kasvoilla? Miltä askeleet kuulostavat erilaisilla alustoilla? Miltä sammal tuntuu? Miltä syötävät marjat maistuvat? Millaisia ääniä syntyy, kun koputtaa kovaan tai pehmeämpään pintaan (esim. kiveen tai maahan)?

5. Uusia ideoita ja näkökulmia

Luonnossa ”leikkikaluille”, kuten kepeille, risuille ja kiville ei ole valmista käyttötarkoitusta, vaan lapsi saa käyttää mielikuvitustaan. Mielikuvituksen käyttäminen rikastuttaa lapsen maailmaa.

Aikuinen voi luonnossa ottaa tauon arjesta. Luonnossa liikkuessa mieli saa vaellella ja rauhoittua ja sitä kautta syntyy tilaa uusille ideoille ja luovuudelle. Luonnon ihmeitä tarkastellessa voivat omat haasteet asettua helpommin käsiteltäviin mittasuhteisiin, ja niihin voi löytää uudenlaisia näkökulmia. Saatat huomata, että mieltä vaivaavat asiat eivät luonnossa oleilun jälkeen tunnukaan enää niin suurilta.

6. Tutustumista tunteisiin ja omaan sisäiseen maailmaan

Luonnossa on tilaa olla oma itsensä kaikkine tunteineen. Luontoympäristö, jossa ei ole nopeita aistiärsykkeitä, tarjoaa mahdollisuuden tutustua omaan sisäiseen maailmaan. Millaisia tunteita minussa herää luonnossa? Muuttuvatko tunteeni luontohetken aikana?

7. Tärkeä yhteys lapseen

Kun lähdetään luontoon, voidaan jättää älypuhelimet sivuun ja keskittyä käsillä olevaan hetkeen, luonnon tarkkailuun ja yhdessäoloon. Luontohetki voi olla arvokasta yhdessä vietettyä aikaa. Aina ei tarvita yhä suurempaa ja hienompaa elämystä: lapsen mielestä eväsretki luontoon ei ole koskaan liian lähellä kotia.

Aikuisen on hyvä huomata, että lapselle aikuisen läsnäolo on tärkeämpää kuin erityinen evästelykokemus tai hienosti järjestetty elämys. Lapsi innostuu helposti näkemästään ja kokemastaan luonnossa. Aikuinen voi olla mahdollistamassa kiireettömän ajan yhdessä pysähtymällä tutkimaan ja pohtimaan asioita lapsen kanssa.

8. Vahvistuva luontosuhde

Kun luontoon tutustuu ja siellä viettää aikaa, alkaa huomata luonnon merkityksen hyvinvoinnin ja koko elämän kannalta. Luonnossa oppii ymmärtämään, että emme ole ihmisinä erillisiä luonnosta ja tarvitsemme luontoa monin eri tavoin. Tämä on totta jo perusasioista lähtien, esimerkiksi puut tuottavat tarvitsemaamme happea. Kun vietämme aikaa luonnossa, arvostus ja kunnioitus luontoa kohtaan lisääntyy.

Lisää ideoita, tehtäviä, havainnoitavaa sekä yhdessä pohdittavia kysymyksiä luontoseikkailuihin ja yhteisiin hetkiin lapsen kanssa kaikkina vuodenaikoina löydät ihastuttavasta tehtäväkirjasta Minun luontoseikkailuni.

💛 Ihana lahjaidea kesäloman alkuun! 💛

ADHD-ihminen kokee kipua ja syyllisyyttä siitä, ettei häntä ymmärretä – Hyljeksityksi joutuminen tekee kipeää iästä riippumatta

Te, joiden elämässä (suvussa, tuttavapiirissä tai työpaikalla) on ADHD-piirteinen ihminen, olette saattaneet todeta hänen tapansa käsitellä asioita hyvin erilaiseksi kuin ns. neurotyypillisen ihmisen. Ehkä tyypillisimpiä haasteita aiheuttavat ADHD-ihmisen vaikeus keskittyä kuuntelemaan, ellei aihe ole erityisen tärkeä hänelle, liian pitkä ja polveileva puhe, jota muut eivät jaksa seurata sekä liiallinen impulsiivisuus, eli esim. vaikeus pysähtyä sen äärelle, mitä oikeasti on viisasta sanoa toisille. ADHD-ihmisille hyvin tyypillistä on myös vahva oikeudentaju, mikä saattaa vaikuttaa ihmissuhteiden laatuun.

ADHD-ihmisen aivot toimivat joko liian hitaasti tai liian nopeasti. Ajoittain voi olla kuullun tai luetun ymmärtämisen vaikeutta, toisinaan ajatus kulkee jo kilometrin edellä muita, minkä vuoksi muiden on vaikea ymmärtää, mitä ADHD-ihminen yrittää asiallaan lopulta ilmaista.

Kun ADHD-ihminen on kasvanut lapsesta asti sellaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä, jossa häntä ei ole monistakaan syistä ymmärretty, vuorovaikutuksen lukot siirtyvät väistämättä aikuisuuteen moninaisiksi sosiaalisiksi ongelmiksi.

Lapsuudessa et voi vielä ymmärtää erilaisuuttasi etkä varsinkaan sitä, miksi sinua arvostellaan tai jopa rangaistaan siitä, millainen olet omana itsenäsi. Et myöskään voi ikäsi puolesta vielä ymmärtää, mikä elämässä on normaalia ja mikä epänormaalia ihmisten välillä, niinpä saatat alkaa pitää normaalina sitä, miten sinua kohdellaan.

Solubiologi Bruce Lipton on on sanonut, että alle 6-vuotiaana aivomme imevät kuin sieni kaikki asiat itsestämme totuutena – näistä syntyykin vuosien saatossa pysyviä uskomuksia siitä, millainen olen, mitä ansaitsen ja mikä on paikkani.

Nuoruudessa, kun olet todennäköisesti pyrkinyt selviytymään elämässä yrittämällä olla samanlainen kuin muut, itsetuntosi ja -luottamuksesi karisevat entisestään. Sinua pidetään outolintuna; jos joskus uskallat olla oma itsesi, ilmaista ja puhua itseäsi kiinnostavista asioista, sinua katsotaan kuin kummajaista, sinulle käännetään selkä ja vaihdetaan puheenaihetta muiden kanssa. Et kuulu joukkoon, se tulee sinulle pomminvarmasti selväksi.

Viimeistään nuorena tilanne voi tyypillisesti polarisoitua joko niin, että ADHD-nuori alkaa kapinoida tai niin, että hän alkaa sopeutua, miellyttää ja maskata, jotta häntä ei hylättäisi osana omaa sosiaalista piiriä. Usein nämä näkymättömät lapset jäävät täysin huomiotta, silti he kärsivät tilanteesta, johon he ovat oppineet sopeutumaan. He saattavat ahdistua ja masentua ja kärsiä erilaisista syömishäiriöistä.

Aikuisiän haasteet

Aikuisuudessa tulee vastaan monenlaisia ihmissuhde- ja työyhteisöongelmia, varsinkin jos erityisen neuropiirteisyyden laatu ei ole itsellä tiedossa.

Pidät itseäsi ainoana ongelmien aiheuttajana ja siten saatat syyllistyä ja alkaa ottaa vastuullesi myös sellaisia asioita, jotka eivät lähtökohtaisesti sinulle edes kuulu. Kun muut huomaavat tämän, he saattavat alkaa pitää sinua yhteisön “mustana lampaana”, jota on helppo syyttää ihan kaikesta. Ja näinhän sinä itsekin uskot, ihan lapsesta asti kestäneen “aivopesun” sekä lukemattomien samoin toistuvien kokemustesi johdosta. Uuvut vähitellen tämän valtavan, sekä ulkoa että sisältä tulevan taakan alle.

Tämä tarina on liiankin tuttua kohtaamieni nepsyihmisten elämässä, myös omassani – jokaisella toki hieman eri tavoin ilmaantuen. Näiden tarinoiden “aliteksti” pitää sisällään usein valtavaa sisäistä kipua ja vaikeita tunteita: syyllisyyttä, häpeää, surua, pelkoa, itsevihaa, hämmennystä, turtuneisuutta, kelpaamattomuutta, riittämättömyyttä.

Onneksi moni itseään ymmärtämään oppinut on pystynyt nousemaan entistä vahvempana sieltä syvästä suosta, jossa on joutunut rämpimään kenties jo vuosikymmenten ajan. Monia on helpottanut diagnoosin saaminen – toisilla ei ole välttämättä diagnoosiin tarvetta, jos oma neuropiirteisyys on sitä laatua, että se ei hankaloita arjen toiminta- ja työkykyä liikaa, kunhan itseymmärrystä on tullut lisää.

Minulle itselleni on ollut tärkeää ymmärtää hermostoni erityisyys ja ainutlaatuisuus ja tämän osalta minua on auttanut ehkä eniten se, kun 7 vuotta sitten kävin toiminnallisen neurotieteen hermostotesteissä, joissa minulle avautuivat aidot, synnynnäiset vahvuuteni, joita olin siihen asti pitänyt vain huonoina piirteinäni, kun olin lähinnä vertaillut itseäni muihin. Tällöin en edes vielä tiennyt, että nämä piirteet olivat myös ADHD-piirteitäni.

Mikäli sinulla on ADHD tai selviä nepsypiirteitä, ja tämän kirjoituksen aihe on omasta elämästäsi tuttua, kokeile seuraavaa:

Mieti, voisitko pienin askelin sallia itsellesi lisää myötätuntoa, kun ymmärrät paremmin omien neuropiirteittesi merkityksen menneissä elämäsi tapahtumissa. Aina kun koet kipua, syyllisyyttä, häpeää, riittämättömyyttä tai muita itseäsi lamaannuttavia tunteita, sano itsellesi hiljaa kymmenen kertaa: “Annan itselleni anteeksi”.

Jos voit toistaa tätä “rituaalia” säännöllisesti, esim. joka ilta nukkumaan mennessäsi, kehosi ja mielesi alkavat viikko viikolta vapautua kokemastasi aivopesusta, jolloin aivoillesi ja kehollesi avautuu mahdollisuus kokea jotain aivan uutta.

Muistathan, että sinä olet tärkeä ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olet! Ansaitset hyvää! Sinulla on oikeus olla sinä ja kasvaa yhä syvällisemmin itseäsi ymmärtäväksi ihmiseksi. Elämä toivookin sinulta juuri sitä <3

Harjoituksen lähde: Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD (Bazar Kustannus & Hidasta elämää 2024)

Artikkelikuva: Depositphotos

Mistä manipuloinnin tunnistaa? – Huomaa itsessäsi nämä 3 tunnetta

Menitkö lupautumaan johonkin, mihin et oikeastaan olisi halunnut? Hämmästyit ehkä itsekin, että suostuit, vaikka etukäteen ajattelit pitäväsi rajoistasi kiinni. Tuliko taas huono fiilis, kun joku vuodatti omat murheensa sinulle, eikä edes kysynyt sinun kuulumisiasi? Olet ehkä joutunut manipuloinnin kohteeksi! Tässä blogissa kerron, miten manipuloinnin voisi tunnistaa.

Syyllisyyden tunne

Eräs tyypillisimpiä syitä myöntyä manipuloijan toiveisiin on syyllisyyden tunne. Oikeastaan haluamme niin kovasti välttää syyllisyyden tunnetta, että ennakoimme sitä jo etukäteen. Suostumme, koska muuten tulisi huono omatunto, kun ei auttanut työkaveria tai jotakuta läheistä. Tuntuu siis siltä, ettei voi kieltäytyä. Jos huomaat suostuvasi syyllisyyden vuoksi, pysähdy huomioimaan tunnetta. Tunteen mukaan ei kuitenkaan tarvitse toimia, vaan sen voi kyseenalaistaa.

Joskus manipuloija osaa hyödyntää herkästi syyllistyvää henkilöä. Hän sanoo, ettei kukaan muu voi auttaa, jolloin kieltäytyminen on todella vaikeaa. Tämä ei tietenkään ole totta, vaan ehkä vain manipuloijan tulkinta tilanteesta. Se ei välttämättä ole kovin suunnitelmallista toimintaa, vaan manipuloijakin toimii omien tunteidensa pohjalta. Hän ei välttämättä edes tiedosta, miten herkästi syyllisyyden tunne herää. Hän saattaa kuvitella, että toinen kieltäytyy, jos hänelle ei sovi.

Hädän ja kiireen tuntu

Huonot päätökset tehdään yleensä kiireessä. Kun apua tai tukea pyydetään ”hätätilanteessa” tai tarvitaan vastaus kysymykseen ”nyt heti”, ei jää aikaa harkita. Kiireessä suostuu helposti sellaiseen, josta muutoin kieltäytyisi. Samaa keinoa hyödynnetään mainoksissa ja myyjien tarjouksissa. Tilaisuus on nyt ja kannattaa tarttua siihen, tai muuten se menee ohi. Ihmisen vaille jäämisen pelko on helppo herättää, ja tuntuisi tyhmältä ohittaa hieno mahdollisuus.

Työelämässäkin meidät saadaan tarttumaan hienoon projektiin, koska tilaisuus on nyt kohdalla. Hetken harkitsemalla ja kalenteria katsomalla voisi oivaltaa, että nyt olisi parempi hiljentää tahtia. Jos harkinta-aikaa ei oteta, vastaus on todennäköisemmin myöntyminen. Toisaalta manipuloija saattaa hyödyntää myös omaa hätäänsä. Aina se ei ole aitoa, mutta toisen hätä herättää meissä voimakasta empatiaa. Tottakai autan, kun toisella on noin vaikea tilanne! Hätä tarttuu, eikä tilannetta tule ajateltua sen tarkemmin. Hädän tunne on kuitenkin mahdollinen manipuloinnin hälytyskello.

Tunne siitä, että olet erityinen

Manipulointi onnistuu myös vetämällä myönteisten tunteiden tunnenaruista. Hän saattaa hakeutua lähipiiriisi, kaveerata ja tehdä itseään tykö. Jaatte yksityisiä asioita, joka saa äskettäin alkaneen kaveruuden tuntumaan hyvin läheiseltä. Imartelu saa olon tuntumaan erityiseltä. Se on kuitenkin myös yksi merkki, josta manipuloinnin voi tunnistaa. Läheisyyden varjolla on helpompi pyytää apua ja palveluksia. On vaikeaa kieltäytyä, koska kyllähän kaveria tai ystävää kuuluu auttaa.

Työpaikalla taas huomataan sinun erityisosaamisesi, jota nyt kipeästi tarvittaisiin. Tässä tehtävässä juuri sinulla on onnistumisen mahdollisuudet. Sinua pyydetään mukaan, koska olet niin taitava. Kehumisesta tulee hyvä mieli, ja näin tulee myönnyttyä, vaikkei olisi aikaa entisiinkään hommiin. Jos taitosi huomataan vain silloin, kun sinulta halutaan jotakin, se voi olla merkki manipuloinnista.

Haluatko oppia tunnistamaan manipulointia paremmin? Löydät siihen keinoja uudesta Nina Lyytisen ja Satu Pihlajan tietokirjasta Tunnista manipulointi ja löydä omat rajasi.

5 keinoa välttää riita, kun tunnelma kiristyy – Jo yksi valinta voi mullistaa tilanteen

Helena Åhman on Turun yliopiston kauppakorkeakoulun työelämäprofessori, työpsykologiasta väitellyt tohtori ja KM (luokanopettaja), jonka kymmenes kirja on Tunnerohkeus – Suoraan puhumisen ja vastarinnan kohtaamisen taito (Otava 2024). Åhman on voittanut kolme kertaa Suomen Ekonomien kirjallisuuspalkinnon Suomen parhaasta bisneskirjasta, ja hänet on palkittu neljä kertaa yhtenä Suomen parhaista puhujista. Åhman on opiskellut neuvottelutaitoja Harvardissa, sovittelua Lontoossa, toiminut vapaaehtoisena kriisikeskuspäivystyksessä ja hakenut lisäoppia muun muassa panttivankineuvottelijoilta ja astronauteilta.

Kaupallinen yhteistyö Otavan kanssa.

Kohtaatko toiset ihmiset vastarintaa lisäten vai lähestytkö tunteita, ja siten myös toista ihmistä, rohkeasti mutta rakentavasti? Tämä on valinta, jonka teemme päivittäin ja joka voi ratkaista monta erimielisyyttä – vieläpä niin, että molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä.

Kaipaamme kipeästi tunnerohkeutta – kykyä kohdata kaikki tunteet ja tilanteet suoraan. Välillä tuntuu olevan hankala erottaa se, että suoruus ja huono käytös ovat kaksi eri asiaa. Siksi jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan toisia kunnioittavan tunnerohkean suoruuden puolestapuhujaksi, ei asettumaan toisten ylä- tai alapuolelle.

Jos haluaisit onnistua paremmin erimielisyyttä ja riitoja aiheuttavissa tilanteissa, tarkastele taitoasi kohdata erilaiset tunteet ja tilanteet seuraavien kysymysten kautta:

1. Miten viritän mieleni tunnepitoisiin kohtaamisiin?

Eräässä tutkimuksessa osalle osallistujista annettiin ennen vaativaa keskustelua aiheeseen liittyvä mustavalkoista vastakkainasettelua painottava artikkeli ja osalle artikkeli, jossa keskustelun aihetta pohdittiin monipuolisesti eri näkökulmista. Mielen virittäminen tekstillä ennen keskustelua vaikutti keskustelun kulkuun ja tunteisiin sen jälkeen.

Ne, jotka lukivat vastakkainasettelua korostavan tekstin, kokivat enemmän negatiivisuutta, kysyivät vähemmän kysymyksiä ja olivat keskustelun jälkeen tyytymättömämpiä. Ne, jotka lukivat monipuolisesti eri näkökulmia valottavan tekstin, esittivät enemmän kysymyksiä, heillä oli laadukkaampia ideoita ja he olivat tyytyväisempiä keskustelun jälkeen.

Mielen virittäminen on siis tärkeä osa valmistautumista vaativaan tunnepitoiseen tilanteeseen. Juuri ennen haastavaa kohtaamista, nosta mieleesi jokin asia, jota arvostat keskustelukumppanissasi. Tämä vaikuttaa eleisiisi, ilmeisiisi, äänensävyysi. Vaativissa tilanteissa pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys.

2. Huomaanko katsoa kauempaa?

Ihmissuhteissa turhiin kiistoihin saattaa mennä tolkuttomasti aikaa. Ne aiheuttavat inhimillistä kärsimystä ja pahimmillaan vaarantavat jopa koko planeettamme tulevaisuuden.

Uusimpaan kirjaani tapasin seitsemän astronauttia – he eivät työpaikallaan pääse karkuun vaativia tunnepitoisia keskusteluja. Kanadalainen astronautti Robert Thirsk kertoi, miten kansainvälinen avaruusasema kulkee joka 90. minuutti maapallon ympäri, sen nopeus on lähes 18 000 mailia tunnissa. Ensimmäistä kertaa avaruudessa ollessaan hän katsoi joka kierroksella kotimaansa suurkaupunkeja. Jonkin ajan kuluttua tämä menetti merkityksensä, avaruudesta ei näe maiden rajoja. Siellä oivaltaa pallomme pienuuden, miten olemme kaikki täällä yhdessä.

Kaukaa katsomalla näkyy myös monien riitojen typeryys, poliittisen debatin pienuus, turha energianhukka. Etäämmältä katsominen voi auttaa, vaikkei mene avaruuteen asti. Harvardin klassinen neuvottelutaidon keino on mennä tunneparvekkeelle. Kuvittele mielessäsi meneväsi parvekkeelle ja katso tilannetta vähän kauempaa. Pysähdy, käännä katseesi sisäänpäin omiin tunteisiisi, ja katso sitten taas tilannetta etäämmältä. Tämän jälkeen kysy mielessäsi, minkä neuvon voisit antaa itsellesi.

Jo tämä valinta katsoa tilannetta hetken ajan kauempaa ja olla reagoimatta heti vaativassa tilanteessa voi mullistaa yhden ihmisen maailman. Kun yksi ihminen muuttaa toimintaansa, koko tilanteen dynamiikka muuttuu.

3. Saako tunteista puhua?

On tärkeää käydä keskustelua myös ilman tuottavuustavoitetta. Turun yliopiston kauppakorkeakoulussa Eeva Nummi osoitti tämän 2024 julkaistussa väitöskirjassaan. Hänen tutkimuksensa osoitti lisäksi, että tunteiden kohtaamisella on merkitystä myös siinä, miten ihmiset sitoutuvat organisaation strategiaan ja miten muutoksissa onnistutaan.

Aalto-yliopistossa ja Jyväskylän yliopistossa tutkittiin psykologi Jarkko Rantasen ja työelämän tunnetaitoihin ja tunnejohtamiseen erikoistuneen Emergyn kehittämän ohjelman vaikutusta. Kehittämisohjelma pyrki tukemaan organisaation jäseniä, sekä henkilöstöä että johtoa, tunteiden aktiivisessa tunnistamisessa, kohtaamisessa ja hyödyntämisessä ja ottamaan ne osaksi organisaation normaaleja käytäntöjä.

Todettiin, että mitä myönteisemmin ihmiset kokevat kaikenlaisten tunteiden huomioinnin ja mitä rakentavammin tunteista keskustellaan, sitä vahvemmin työpaikoilla koetaan, että organisaation strategia näkyy työpaikan arjen puheissa ja teoissa. Jos tunteet tiedostetaan, ymmärretään ja otetaan huomioon, sitä paremmin työhön, muutoksiin ja strategian toteuttamiseen sitoudutaan ja sitä enemmän koetaan merkityksellisyyttä.

Yrityksissä halutaan tuloksia, mutta tulokset tulevat usein eri kautta kuin oletamme.

4. Käytänkö vastaanottavaa kieltä?

Olen vuosien varrella puhunut paljon taidosta mennä toisen kanssa psykologisesti samalle puolelle olematta samaa mieltä. Juuri sitä on vastaanottavaisuus.

Tuhansia ihmisiä pyydettiin arvioimaan erimielisten ihmisten kommenteista, mikä tuntuu vastaanottavaiselta. Vastausten perusteella huomattiin, että vaativissa keskusteluissa, neuvotteluissa ja konflikteissa onnistuu sitä paremmin mitä enemmän niissä käytetään kieltä, joka ei tyrmää toisen sanomaa.

Tällaista vastaanottavaa kieltä ovat esimerkiksi ilmaukset ”näen myös…”, ”ehkä…”, ”voi myös olla…”. Huomattiin, että esimerkiksi tabuasioiden kohtaaminen rohkeasti, utelias suhtautuminen vastakkaisiin näkökulmiin ja toisen halventamisen välttäminen ennustavat vahvasti
konfliktin lopputulosta ja auttavat luomaan kuulluksi tulemisen tunnetta. Mikä parasta, ne ovat myös opittavissa olevia asioita.

Pyri siis ensin ottamaan vastaan toisen viesti, sen jälkeen omasi menee paremmin perille. Jos tekee mieli tuomita toinen, päätä ennen tuomitsemista kysyä 1-2 lisäkysymystä. Tämä voi muuttaa koko tilanteen.

5. Kunnioitanko sitä, että toinen pakittaa hiukan?

Olin valokuvauskurssilla hevosten keskellä. Tehtävänä oli saada hevonen siirtymään taaksepäin sanomatta mitään. Ohjeena oli: näytä mitä haluat ilman sanoja ja ilman turhautumista, syyllisyyttä, vihaa, ujoutta. Yksi askel riittää.

Ihmisten kanssa on hyvä muistaa sama. Kun toinen reagoi edes hiukan toivomaasi suuntaan, anna hänelle hengähdystauko. Ja jos toinen jo liikkuu, älä työnnä. Väitetään, että hevonen ”laskee askeleensa”, se ei ota ylimääräisiä askeleita. Mitä enemmän yrität kontrolloida toisia, sitä kauemmas he astuvat.

Joskus toinen pitää saada ottamaan askel taaksepäin myös työelämässä. Muistan olleeni jonkin ryhmän kanssa tilanteessa, jossa aluksi kerroin äänensävylläni, että täällä johdan minä. Heti kun toinen ottaa askeleen taakse, ottaa minut vakavasti, hellitän.

Se virhe, jonka sekä minä että moni muu on tehnyt neuvotteluissa, on olla hellittämättä edes vähän, olla antamatta tilaa, koska toinen peruutti vain yhden askeleen. Kun toinen reagoi, kunnioita sitä. Jos tässä vaiheessa painat lisää, tilanne todennäköisesti huononee.

Haastan jokaisen tekemään oman osansa erimielisyyksien kohtaamisen taidossa. Valmiiksi emme tule, mutta meidän on aika oppia olemaan paremmin eri mieltä. Se voi mullistaa maailman!

Näin selviydyt vaikeista keskusteluista ja ehkäiset repiviä riitoja

Miten käydä vaikeita keskusteluita ja tiukkoja neuvotteluita sekä kohdata samalla kaikenlaiset konfliktit ja tunteet rohkeasti? Helena Åhmanin kirja Tunnerohkeus – Suoraan puhumisen ja vastarinnan kohtaamisen taito antaa tutkittuja ja käytännössä testattuja vinkkejä niin työelämään kuin arjen eri tilanteisiin viihdyttävien ja koskettavien tarinoiden, valokuvien ja muusikko Tommi Läntisen rock-lyriikoiden kera.

Kirjassa kulkevat rinnakkain tutkimukset, kirjailijan omat kokemukset ja hänen tapaamiensa astronauttien, huippuyliopistojen professorien, yritysjohtajien, koulu- ja rauhanvälitysmaailman asiantuntijoiden ajatukset. Kirjailija yhdistää salapoliisimatkansa vaativien vuorovaikutustilanteiden ytimeen kiehtoviksi tarinoiksi ja helposti omaksuttaviksi työkaluiksi.

Kirja antaa vastaukset myös kolmeen tunnerohkeudesta kertovaan kysymykseen:

1) Mikä on tärkeää, kun kohtaat vastarintaa ja vastakkaisia näkemyksiä, ja miten voit välttää tyypillisimmät virheet?

2) Miksi on hyödyllistä puhua suoraan ja miten se tehdään oikein? Suoraan puhumisen taito ei ehkä ole sitä, mitä yleisesti luullaan.

3) Miten pärjätä häiritsevien tunteiden kanssa ja neutraloida niitä? Milloin epämukavista tunteista ei missään nimessä pidä päästää irti?

Voit tutustua kirjaan ja tilata sen itsellesi TÄÄLLÄ.

Tuntuuko maailman meno kovalta ja toivottomalta? – Nyt on aika pitää kiinni toivosta, optimismista ja inhimillisyydestä

Mikäli on viime vuosina seurannut mediaa ja tunnustellut yhteiskunnallista ilmapiiriä, on ollut vaikea välttää ajoittaista toivottomuuden tunnetta ja kokemusta näköalattomuudesta. Ensin meitä koetteli maailmanlaajuinen pandemia, joka vaihtui kuin salamaniskusta jatkuvaan reaaliaikaiseen sotauutisointiin ja toisenlaiseen poikkeustilaan. Yhtäkkiä hengityssuojaimien ja käsidesipullojen sijaan alettiinkin haikailla ammuksia, hävittäjiä ja panssarivaunuja.

Lisäksi kaiken yllä leijuu edelleen kenties kaikkea tätäkin kohtalokkaampi uhka, ilmastonmuutos, jonka mukaan on jo nimetty ahdistuksen muotokin. Synkkää listaa voisi jatkaa vielä esimerkiksi jatkuvalla taloudellisella epävarmuudella, leikkauksilla, inflaatiolla, mielenterveyskriisillä ja muilla hilpeillä puheenaiheilla.

Olisikin outoa, mikäli nämä maan- ja maailmanlaajuiset uhat eivät millään lailla vaikuttaisi tunnehorisonttiimme ja kokemusmaailmaamme.

Kovina aikoina on kuitenkin riski, että kuin varkain myös arvomaailmamme ja asenteemme kovenevat. Kun on epävarma olo, pelottaa ja vähän väsyttää, on empatiakykymme rajallinen. Kun vielä poliitikot jakavat niukkuutta, ovat kroonisesti huolissaan ja hallitus näkee vaikeassa elämäntilanteessa olevat ihmiset lähinnä leikattavana kulueränä, puhaltaa kylmä tuuli, joka herkästi vie mukanaan ne toiveikkaammat näkökulmat.

Silti nyt, jos koskaan tarvitsemme toivoa, empatiaa, lämpöä ja inhimillisyyttä. Tarvitsemme rakkautta ja välittämistä. Tarvitsemme kovan vastapainoksi kaikkea pehmeää, jotta me jaksamme. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sinisilmäisyyttä tai silmien sulkemista synkkien pilvien edessä. Tämä näkökulma versoo kuitenkin pelon sijaan toivosta. Pelko harvoin synnyttää hyvää ympärilleen, mutta pienikin toivon säde voi kurottaa kohti yhteyttä.

Tässä ajassa on kovin helppoa viljellä sotatermejä, vaipua synkkyyteen, varautua avautumisen sijaan ja keskittyä toisten syyttelyyn. Todellista rohkeutta vaatii kuitenkin pitää kiinni toivosta, optimismista ja inhimillisistä arvoista. Pitää kiinni siitä mikä ihmisessä on kaikkein kauneinta. Kyky rakastaa, kyky huolehtia, kyky hoivata. Kyky rakentaa tulevaisuutta.

Viime aikoina olen usein palannut edesmenneen pääministerimme Mauno Koiviston sanoihin, ”ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” Tähän lauseeseen on hyvä nojata ja valita tänäänkin toivo toivottomuuden sijaan.