Luin viihteen vuoksi erästä astrologiaan liittyvää keskustelufoorumia tovi sitten. Huomioni kiinnitti kommentti, jossa joku elämässään paljon vastoinkäymisiä kokenut, nytkin koettelevasti sairastava piti palopuheen siitä kuinka kärsimys jalostaa ihmisen myötätuntoa. Ja kuinka omien kärsimysten kautta osaa arvostaa syvyyttä ja kaikkea kaunista.
Ajattelen itsekin niin. Mutta kommentissa kuulsi läpi jokin muukin, jonka myös tunnistin itsessäni. Olen myös aiemmin ollut katkera siitä, miten jotkut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla, että eivät mitenkään voi samastua syviä sävyjä nähneiden väriskaaloihin.
Nykyään ajattelen myötätunnosta paljon muutakin. Uskon, että olen jollain tiedostamattomalla tavalla ollut vähän koukussa sellaiseen marttyyriuteen, jossa olen kärsinyt paljon kärsimysten olemassaolon vuoksi. Silloin huomionsa kiinnittää siihen mikä on dramaattista, epäoikeudenmukaista ja traagista. Se on ollut omanlaisensa sokea piste. Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä.
Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä
Mutta elämässään voi myös jäädä kiinni sellaiseen tarinaan, jossa katsoo lähinnä sitä, mikä kaikki on mennyt päin mäntyä. Ja kun tarinaan jää kiinni, toistaa kokemuksissaan samaa levyä ihan loputtomasti. Vetää puoleensa sitä, mihin huomionsa kiinnittää. Silloin on tarinan vanki ja odottaa, että tarina päättyy kun jokin ulkopuolelta tulee ja pelastaa, tai kun itse jonakin päivänä on ”kyllin hyvä”, jotta ei enää tarvitse kärsiä siitä, ettei mikään oma rakkausjuttu koskaan onnistu, että sairastaa aina, että rahat on loppu, että kukaan ei näe tai arvosta.
(Uhrius on selviytymiskeino siinä missä muutkin. Uhriuden selviytymiskeinon tunnistaa mm. usein toistuvasta itsesäälistä, voimattomuudesta, katkeruudesta tai siitä, että tietyt tilanteet ja kokemukset elämässä toistuvat uudestaan ja uudestaan jättäen kitkerän jälkimaun. Tunteesta, että aina multa lähtee matto jalkojen alta. Uhrius on joskus ylimielistäkin: halua auttaa, opettaa ja ojentaa: ”minä tiedän kärsimysteni vuoksi niin paljon enemmän”.)
Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä
Taannoin en ole ihan voinut ymmärtää kun minulle on sanottu, että olen jollain tavalla koukussa uhriuteeni. Että jotakin saan niistä samoista shittijutuista, joita elämässäni alitajuisesti toistan eli vedän puoleeni. Selviytymiskeinoni ei varsinaisesti ole ollut uhrius, mutta vielä muutama vuosi sitten astrofoorumia lukiessani en olisi pitänyt kärsimyksestä paasaavan kommenttia minään.
Sitten aloin toden teolla katsella rehellisesti, missä kaikessa uskoin, että kärsimys on jotenkin ”parempaa” kuin hyvän vastaanottaminen ja iiseys. Missä kaikessa itsepintaisesti pidin kiinni arvottomuudesta ja uskomuksesta, että en saa nauttia ja iloita. Missä kaikessa uskoin, että voin paremmin auttaa toisia jos tunnen kärsimyksen hyvin. Missä kaikessa en suostunut opettelemaan vastaanottamista ja itseni arvostamista (ne eivät tule ulko- vaan sisäpuolelta). Hommahan on melkoista salapoliisityötä; uskomuksemme ilmenevät niin älyttömän alitajuisesti – eihän kukaan järjellä ajateltuna halua takertua kärsimykseen. Eihän kukaan halua voida huonosti.
Kysyy ihan valtavasti myötätuntoa itseä kohtaan tunnistaa, missä kohdissa itsessä on uhriutta
Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä. Tämä voi kuulostaa ihan kamalalta, mutta puhun nyt ennen kaikkea itsestäni, havainnosta oman sisäisyyteni suhteen: kärsimystarinat tekevät ihmisestä myös itsekkään. Ihminen saattaa ajatella, että koska mä oon käynyt niin raffeja juttuja läpi, noi muut ei voi ihan ymmärtää – mutta minä sen sijaan ymmärrän kaikkia. Alitajuisella tavalla odottaa kärsimyksistään jotain suurta palkkiota. Itselleen kurjassa tapauksessa marttyyri kilttinä auttaa toisia ja ajattelee, että jotain hyvää mullekin kuuluisi, mutta ei itse asiassa ole avoin vastaanottamaan koska elää niin voimakkaasti kärsimyksen tietoisuudessa. Sitten, kun tapahtuu jotain hyvää, se on suuri ihme. Usein uhriuteen koukuttunut sabotoi alitajuisesti hyvätkin jutut, koska ne eivät mätsää siihen sisäiseen stooriin, jota itsestään ja elämästä huomaamattaan toistaa. Elämä pyörii sen ympärillä, kuinka huonosti voin.
Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti
Ei siinä ole mitään vikaa. Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti. Siksi uhrius on selviytymiskeino: se on syntynyt tosi varhain ja syystä. Mutta uhriutta ei tarvitse eikä voi ratkaista. Halu ratkaista on usein vähän sama kuin saman tarinan puhtaaksi kirjoittaminen uudelleen ja uudelleen sen sijaan, että heittäisi jo muistiinpanot tuleen. Sen sijaan itseään ja elämäänsä tarvitsee katsoa myötätunnolla ja päättää, haluaako katsoa loppuelämänsä risukasaa vai niitä rakoja, joista valo tulee sisään. Se on meille kaikille iso valinta – toiset ovat varmasti saaneet eväitä enemmän synkkyyteen, toiset valoon, mutta aikuinen saa päättää lopulta itse. Koskaan ei ole myöhäistä.
Ja siksi sanon jälleen: ei tarvitse tulla paremmaksi ihmiseksi. Ei haavojaan tarvitse eheyttää. ”Eheyttämistyöskentely” on joskus kärsimysenergian ylläpitämistä. Eheytymiseen tarvitaan myös kepeyttä, iloa, helppoutta ja rakkautta. Vastaanottamisen opettelua on se, että sallii itselleen hyvää ihan pienissä asioissa silloinkin kun tuntuu pahalta. Se on sitä, että vastaanottaa surunsa siitä mitä on ollut tai mitä on. Ja voimaantuu.
Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti – kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta
Kysyy todella paljon myötätuntoa itseä kohtaan tunnistaa oma uhriutensa ja alkaa valita uudelleen. Myötätunnon opettelu itseä kohtaan on meille kaikille tuhannen taalan valinta. Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti – kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta. Ei heittäydy kynnysmatoksi (enää), asettaa (uudet) rajat vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään, ei tee kompromissia omasta totuudestaan. Valitsee sitä mitä itse tarvitsee ja mikä omaa elämää rakentaa. Myötätuntoon tarvitaan myös sellaista sydäntä avaavaa ja ilahduttavaa, mitä ei referoida menneisyyden kärsimyksiin. Myötätunto on vastaanottamista, ei pelkkää antamista ja kärsimyksistä ammentamista. Myötätunto on transformaatiota: voikin alkaa nähdä itseään ja elämäänsä ihan uusista kulmista.
Minä olen löytänyt minut kaikkien kokemusteni kautta. Olen löytänyt voimani löytämällä sen, missä olen ollut voimaantumaton. En ole kukaan sanomaan mitään siitä, millaisia kokemuksia jonkun toisen sielu tarvitsee. Minä olen tarvinnut joka ikisen oman kokemukseni.
“Auttamistyön” ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään
Myötätunnossa itseäni kohtaan olen löytänyt jotain horjumatonta. En enää hylkää itseäni siksi, että ymmärrän tai tunnen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Aiemmin hoivasin ja autoin omalla kustannuksellani – eli toimin marttyyriudesta ja uhriudesta käsin. En määritellyt arvoani kaikkein tärkeimmäksi. Luulin voivani pelastaa tai fiksata toisen – luulin suorastaan, että se on tehtäväni. En enää usko, että toisen ihmisen elämän tai maailman pitäisi olla muuta kuin se on – varsinkaan mikään minun näkemykseni mukainen versio siitä mikä on reilua, ihanaa, rakkaudellista. “Auttamistyön” ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään. Uskon, että kun olen itse vastaanottamisen tilassa olen omassa voimassani, yhteydessä hyvin luonnolliseen hyvinvoinnin olotilaani, ytimeeni. Kun ammennan itse, voin virrattaa itseni kautta.
Jokainen parantaa itse itsensä. Ja kun niin käy, alkaa hyvä todella kiertää.
Kuva: Unsplash /Alexandre Chambon
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
