Maallamme on traumaattinen historia, vain pari sukupolvea ennen meitä eläneet ihmiset ovat kokeneet sodan kauhut. Voi vain kuvitella miltä tuntuu asettua tilanteeseen, jossa sinun tulee olla valmis tappaa tai kuolla. Vierellä haavoittuu ja menehtyy läheisiä. Kotonakaan ei ollut helppoa. Omaiset pelkäsivät rintamalla olevien läheistensä puolesta ja joutuivat elämään jatkuvan menettämisen pelon kanssa samalla kun huolehdittiin lapsista, eläimistä ja muista tärkeistä arjen asioista. Meidän isovanhempamme ovat eläneet tämän ajan läpi.
Tätä kirjoittaessani käydään Venäjän ja Ukrainan sodan ensimmäisiä päiviä. Se herättää valtavaa myötätuntoa ja halua auttaa. Samalla se muistuttaa omasta kipeästä historiastamme. Mietin usein omaa äitiniäitiä Elsaa, joka kuoli äitini ollessa 21-vuotias ja minun ollessani yksivuotias. Hänen miehensä Kalle kaatui Kuhmossa jatkosodan viimeisten päivien aikana ja Elsa jäi leskeksi neljän tytön kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin syntyi äitini, jolla Elsa antoi suuressa viisaudessaan nimeksi Sisko. Voi vain kuvitella kuinka vaikeaa neljän muun tyttären oli ymmärtää tai hyväksyä pienen sisaren syntymä perheeseen, jossa ei ollut isää. Ei tilanne varmaan ollut Elsalle muutenkaan helppo, vaikka avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ei varmasti ollut harvinaisuus vuonna 1949 Kainuussa. Elsa huolehti naapuriavun turvin perheestään ja muutamasta eläimestään. Toppila-nimisessä pienessä torpassa oli tupa ja yksi huone. Pihalla oli lisäksi pieni aitta ja navetta. Vesi kannettiin lähteeltä sisään ja saunaan. Lampovaaran helmassa sijaitsevassa Tenämä-järvessä uitiin ja siitä saatiin kalaa. Elämä oli niukkaa, ja niin oli tunteidenkin osoittaminenkin, vaikka niitä varmasti oli paljon. Ei varmaan ihme, että äitini läheisimmät suhteet lapsena olivat talon eläimiin. Lehmät, kissat, lampaat ja kanat toivot iloa ja läheisyyden kokemuksia äidin elämään. Yhä tänään äitini elämässä eläimillä on tärkeä osa ja niiden hoitaminen rytmittää hänen arkeaan. Hän osoittaa vuolaasti rakkauttaan kissoilleen hoitaen niitä lempeästi. Hän myös toimii eläinten hyvinvoinnin eteen laajemminkin. Osallistuu mielenosoituksiin ja lähettää postia ministereille eläinten oikeuksista. Vaihtelee vegaanisten herkkujen reseptejä kavereidensa kanssa. Ihailen äitiäni paljon, hän on ollut aina hieno esikuva minulle. Ukrainan sodankin keskellä hän muistaa myös eläimiä.
Suuret ikäluokat kasvoivat aikuisiksi sodan jättämässä pitkässä varjossa. Heistä valtaosa on välttelevästi kiinnittyneitä. Se on ymmärrettävää, koska heidän vanhempansa eivät osanneet tai pystyneet osoittamaan välittämistä sillä tavoin kuin lapselle olisi tärkeää. Nämä mallit siirtyvät eteenpäin kasvatuksen ja kokemusten kautta. On sanottu, että tunnevajeen tunnelukko on suomalaisille yleisin. Tunnevajeella tarkoitetaan kokemusta siitä, etteivät omat tarpeet täyty suhteessa. Ihminen kokee jäävänsä paitsi sitä mitä kaipaa. Ikävä kyllä, tunnevaje luo hyvät olosuhteet itseään toteuttavalle ennusteelle (kuten toki myös muut tunnelukot). Kun ihminen alistuu ajatukselle, ettei hän ole tarpeeksi arvokas tai ettei hänen tarpeillaan ole väliä, hän alkaa käyttäytyä juuri niin, että näin tapahtuu. Kun ihminen taas ylikompensoi omaa tunnelukkoaan, hän voi alkaa käyttäytyä aivan toisin kuin tunnelukko kehottaa. 1970-luvun seksuaalinen vallankumous lienee joltain osin reaktiota tähän.
Miksi sitten tunteiden käsittely on ollut meille vaikeaa? Sodan lisäksi osansa on todennäköisesti ollut uskonnolla, kansallisella mentaliteetilla ja tietämättömyydellä. Traumatisoituminen, köyhyys ja osattomuus ovat vahvistaneet varmasti omalla osallaan tilannetta. Me olemme myös tottuneet isoon omaan tilaan, jossa olemme saaneet olla rauhassa ylenmääräisiltä sosiaalisilta suhteilta ja niissähän meillä olisi valtavan hyvä mahdollisuus juuri oppia ja kasvaa. Tunteista siis ei ole ollut sopivaa puhua ja ne on ehkä jopa koettu vaarallisiksi. Sitä ne eivät missään nimessä kuitenkaan ole. Tunteet auttavat meitä menemään vaikeiden aikojen ja muutosten läpi. Ne luovat meille väyliä uuteen suuntaan. Meidän tehtävämme on antaa niiden hoitaa tehtävänsä.
Kun nyt joudumme seuraamaan vierestä Euroopassa käytävää sotaa, on tärkeää että toimimme kukin kykyjemme mukaan rauhan edistämisen eteen. Se antaa toivoa ja tunteen siitä, että voimme vaikuttaa asioihin. Lamaantuminen on huonoin selviytymiskeino kriisin keskellä. Älä jää yksin, jos koet jähmettyväsi pelon keskellä, koska sinä et ole yksin. me olemme tässä yhdessä.
Mitä voit tehdä paranteeksesi maailmaa ja omaa vointiasi Ukrainan tilanteen keskellä?
Lahjoita rahaa suurille ja luotetuille hyväntekeväisyysjärjestöille, jos voit.
Jaa some-kanavillasi oikeaa ja ajanmukaista tietoa.
Vaikuta mielenosoituksissa.
Mieti, voisitko tarjota majoitusta Ukraainan pakolaisille.
Seuraa järjestöjen tarjoamia toimintamahdollisuuksia.
Pidä toivoa yllä.
Huolehdi hyvinvoinnistasi, jotta jaksat päivän kerrallaan.
Kirjoitin kirjani Luopumisen kauneus – kirja hellittämisestä ja hyväksymisestä sinulle, joka kaipaat apua ahdistuksen tunteiden kanssa.
