
Olen loistava rakentamaan pääni sisällä toinen toistaan uhkaavampia skenaarioita. Pelkään epäonnistumista enemmän kuin uskon onnistumiseen. Olen hyvä keksimään erilaisia vaihtoehtoja sille, mikä kaikki voisi mennä pieleen.
Kuulostaako tutulta?
Sisälläni asuu erityisesti kolme sisäistä ”ääntä”, jotka kilpailevat ilmatilasta ja pyrkivät lietsomaan paniikkia ja epäonnistumisen kokemuksia. Suorittaja, sisäinen kriitikko ja pieni lapsi. Suorittajalle mikään ei ole riittävästi. Sisäiselle kriitikolle mikään ei ole riittävän hyvää. Pieni lapsi taas kuuntelee kahta edellä mainittua, pelkää ja kokee olonsa turvattomaksi.
Näiden kolmen kaverin kanssa kamppaileminen ei ole kivaa, mutta se on meille ihmisille luonnollista ja valitettavasti myös hyvin lajityypillistä käyttäytymistä. Esi-isiemme ja -äitiemme ottaessa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan, he opettelivat skannaamaan jatkuvasti uhkia ympäristöstään. Silloin jokainen risahdus saattoi merkitä konkreettista kuolemanvaaraa. Tämä sama uhkajärjestelmä aktivoituu meissä edelleen, tekee rentoutumisen hankalaksi ja sabotoi luottamusta tulevaan.
Voin kuitenkin itse valita kuinka tosissani suhtaudun näihin sisäisiin puheenvuoroihin. Niiden lietsomiin mielialoihin on helppo sukeltaa mukaan, mutta niiden välissä on myös tilaa. Usein jo se, että tiedostaa itselleen tyypilliset negatiiviset sisäiset äänet ja nimeää ne, auttaa vähän. Seuraava haaste on kuunnella nuo iänikuiset jorinat ilman, että ottaa niitä itseensä ja oman identiteetin rakennuspalikoiksi. Helppoa? Ei. Kannattaako kuitenkin kokeilla? Kyllä.
Myös se, että uskaltaa jakaa lähipiirilleen omat negatiiviset ajatuskehänsä vähentää niiden valtaa. Kun sinä luet tätä tekstiä, ymmärrät, ettet ole ajatustesi kanssa yksin. Me kaikki kamppailemme. Ne sanat ja uhkakuvat, joita sisäiset häirikkömme tajuntaamme suoltavat ovat usein sellaisia, joita emme ikinä sanoisi toisillemme.
Siksi meidän ei tarvitse myöskään kuunnella niitä itse.



