Terapiaan hakeudutaan usein tilanteessa, jossa emme enää selviä oman itsemme varassa. Hankalat tunteet, vuorovaikutusongelmat ja halu tutustua itseen paremmin ovat yleisiä syitä aloittaa terapiaprosessi. Olen itse aloittanut kolme kertaa elämäni aikana pitkän terapian.
Ensimmäinen oli nuorena naisena, kun tarvitsin apua ahdistuneisuuteen ja paniikkihäiriöön, ja sainkin sitä psykodynaamiselta psykoterapeutilta. Toki lääkkeetkin auttoivat silloin minua eteenpäin.
Kahdeksan vuotta sitten jatkoin hankalien tunteiden parissa kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa, jonka ansiosta sain ensimmäistä kertaa elämässä konkreettisia työkaluja ahdistuneisuuteen.
Viimeinen terapiaprosessini alkoi hiljattain, mutta tällä kertaa keskiössä on sukuni historian ja oman elämänjanani ja ihmsisuhteideni tutkiminen. Motivaatiooni lähteä tälle uusimmalle terapiamatkalle vaikutti se, että sain vuosi sitten ADHD-diagnoosin.
Sinänsä olisin varmasti pärjännyt ilman diagnoosiakin, olinhan elänyt ilman sitä jo liki 55 vuotta ja pärjännyt tarpeeksi hyvin elämässäni. Omalla kohdallani iso etu oli ollut se että olen saanut tehdä koko elämäni töitä, joihin minulla on ollut kutsumus, enkä ollut joutunut vaikeuksiin, joita olisi voinut tulla tehtävissä, jotka eivät minua kiinnosta. Olen saanut nauttia hyperfokuksen mahtavasta voimasta ja dopamiini on virrannut merkityksellisen työn tuottamasta ilosta. Terapiatyö ja kirjojen kirjoittaminen ovat palvelleet hyvin toisiaan mahdollistaen sosiaaliset ja yksinäisyyden tarpeeni. Saan paljon palautetta asiakkailta siitä, kuinka läsnä olen ja miten minusta huomaa innostuksen työtäni kohtaan.
Ymmärrän nyt paremmin mennyttä elämääni
Näin jälkeenpäin välillä mietin kuinka eri tavoin elämä olisi voinut mennä, jos olisin saanut diagnoosini ja nuorena. Omien haasteiden kanssa tarpominen on ollut vähän niin kuin perse edellä puuhun kiipeämistä. Oireet, joihin olen hakenut elämäni varrella apua terapeuteilta ja lääkäreiltä, ovat käytännössä kaikki liittyneet neurokirjopiirteisiini, mutta harmillisesti siitä tietoiseksi tuleminen kesti kauan.
Diagnoosin saaminen validoi vahvasti sitä kokemusta, joka minulla on itsestäni. Tunnen että nyt voin olla vahvemmin ja lempeämmin omalla puolellani. Pystyn myös ymmärtämään paremmin mennyttä elämääni, sukuani, valintojani ja myös sitä, miksi usein neuronormaalit ihmiset eivät ole minua tajunneet niin kuin olisin toivonut tulevani ymmärretyksi.
Kaikki neurokirjolla olevat eivät kaipaa diagnoosia
Kaikki neurokirjolla olevat ihmiset eivät tarvitse tai kaipaa diagnoosia. Koska ADHD on jatkumo, ei kaikilla ole myöskään kaikkia piirteitä tai ne eivät haittaa liikaa omaa elämää.
Tänään ajattelen, että vaikka minulla on ollut onni rakentaa elämästäni omien toiveideni mukainen, niin olisin ehkä päässyt helpommalla, jos olisin ollut tietoinen miksi niin moni asia on ollut minulle vaikeaa. Toisaalta olen elävä esimerkki siitä kuinka sitoutunut terapiatyöskentely, mindfulness-menetelmät ja avoimuus ovat toimivia välineitä ahdistuneisuudesta toipumisessa, silloinkin vaikka taustalla olisi vaikuttamassa synnynnäinen piirteistö. Tämä on ollut arvokas havainto ja kannustaa myös itseäni omassa asiakastyössäni, jossa kohtaan paljon neurokirjon ihmisiä ja saan auttaa heitä haasteissaan.
Lääketieteellisen näkökulman ohessa adhd voidaan nähdä yksilöllisenä tapana hahmottaa ja tulkita maailmaa. Oireet voidaan nähdä myös vahvuuksina, etenkin silloin, kun henkilö on saanut tukea ja apua haasteisiinsa. Adhd:ssa aivoilla on ongelmia säädellä tarkkaavuutta, aktiivisuutta ja impulsiivisuutta, minkä vuoksi erilaiset häiriötekijät aiheuttavat adhd-oireiselle enemmän haittaa kuin muille. – ADHD-liitto
Kuva:Helmi Saarela.
Omaa itsetetuntemusta voi vahvistaa Marika Rosenborgin ja Sanna Wikströmin Puhutaan tunteista -korttien avulla.
Puhutaan tunteista -kortit auttavat löytämään sanoja omille kokemuksille, keskustelemaan tunteista ja lisäämään tunnetaitoja. Kun oppii antamaan sanoja tunnekokemuksille ja omille tarpeille, se auttaa elämään tasapainossa itsensä, muiden sekä vaikeidenkin tunteiden kanssa.
