Vuosien saatossa olen istunut kymmenissä ja kymmenissä naistenpiireissä niin osallistujana kuin ohjaajana. Piirit ovat johdattaneet toistuvasti muistutuksen äärelle: olemme yksi iso organismi, meillä on samat pelot, kivut ja häpeät. Aivan uniikit, mutta lopulta niin universaalit. Samaa kuulen sanottavan miestenpiireistä miesten kesken tai sukupuolesta viis sydämenpiireissä. Itse olen tehnyt koko työhistoriani ja yhä töitä psykologina nimenomaan naisten kanssa, joten fokusoin siihen. Syvältä jaetusta ytimestä paljastuu ”liikaa olemisen kauhu”. Pelko ja häpeä siitä, että ottaa omalla persoonallaan ja ilmaisullaan liikaa tilaa, saa ajan saatossa supistamaan, kutistamaan, vaikenemaan, väistämään ja perääntymään. Kaikki voi tapahtua puolihuomaamatta ja jopa tiedostamatta.
Eniten pelkäät, kuinka voimakas voitkaan olla
Pienentämistä ja jotakin vähemmän -olemista voi oireilla sisällä kytevänä raivona ja katkeruutena tai kateutena niitä kohtaan, jotka tilansa ottavat. Se voi kääntyä itseä vastaan ja masentaa ja uuvuttaa. Se kihisee itsessä epäoikeudenmukaisuuden tunteena ja toisinaan uhriutumisena: miksi minä en onnistu? Samalla kuitenkin toinen käsi kääntää vaimenninta päälle. Olemme oppineet olemaan vähemmän, kiltimmin ja reippaammin. Itsesabotaasi on hyvin opittua ja sisäistettyä.
Yhdysvaltalainen kirjailija Marianne Williamson on sanoittanut sisäistä voimaa mainiosti (otteiden suomennos Pirjo Lokka):
”Syvin pelkomme ei ole riittämättömyytemme. Päin vastoin, syvin pelkomme on, että voimamme on rajaton. Meitä pelottaa meidän valomme, ei niinkään pimeytemme. Me kysymme itseltämme, miten me voisimme olla näin loistavia, suurenmoisia, lahjakkaita, satumaisia? Miksemme sitten olisi? Maailmaa ei hyödytä lainkaan, että vähättelemme itseämme. Ei kannata kyyristellä, jotta muut ihmiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi seurassamme. Tarkoitus on, että me loistamme kuin lapset. Ja kun annamme oman valomme loistaa, annamme samalla alitajuisesti toisille mahdollisuuden tehdä samoin. Kun vapaudumme omista peloistamme, läsnäolomme vapauttaa heti muita.”
Saat muistaa voimasi ja tulla nähdyksi
Jokainen omaan voimaansa ja kapasiteettiinsa tutustuva nainen tulee vääjäämättä muistuttaneeksi myös muita kyvystään astua voimaansa. Kyllä, hän tulee myös todennäköisesti sohaisemaan paria kiukkuista muurahaispesää, niitä, jotka eivät voimaansa ole valmiita saatikka halua tulla muistutetuiksi siitä.
Naisen villi voima on syklistä, kehollista, ei-lineaarista, herkkää, vahvaa ja hurjaa. Sitä on sudittu, siivottu ja laitettu ruotuun pitkät vuosisadat samaan tahtiin, millä olemme muutakin villiä luontoa pyrkineet kesyttämään. Naisen oma voima lepää pitkälti oman vaistonvaraisen villin luonnon takaisin kutsumisessa. Se lepää yhteydessä omaan kehoon ja kehoa kannattelevaan maahan. Kuvaan kirjassani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan, miten oman henkisen polkuni suurimpia havahtumisia on ollut ymmärtää, että mitään henkistä heräämistä ei tapahdu ilman yhteyttä meitä kannattelevaan maahan. ”Oma voima” ja villi voima ei siten koskaan ikiomaa olekaan, vaan kauttamme virtaavaa elämänvoimaa, luontomme voimaa, sen vapaata virtausta. Tarvitsemme toisiamme, yhteyttä, piirejä, luottamuksellista nähdyksi tulemista, jotta uskallamme aueta ja muistaa. Tarvitsemme muistuttajia.
Sillä muistamisesta on pitkälti kysymys. Sinussa on kaikki tieto ja viisaus ja saat muistaa voimasi.
Tutustu Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan -kirjaani Hidasta elämää -puodissa.
