Yksi asia on varmaa: elämä ei silittele ketään meistä vain myötäkarvaan. Jokainen meistä sekä kantaa että kohtaa pimeyttä: itsessä, toisissa, ja elämäntapahtumissa, jotka nyrjäyttävät totutuilta jengoiltaan. Uutiset avatessa pimeys huutelee otsikoissa, ihmisyyden kääntöpuolet istuvat valtaapitävien kabineteissa ja heijastavat varjojaan maailman menoon. Ohittaminen, katseen kääntäminen toisaalle ja torjuminen ovat suojamekanismeja pitää koppa jotenkin kasassa. Käytämme samaa metodia maailman tuskaan kuin omaan pimeäämme. Kohti katsominen tulee joskus kuitenkin pakolliseksi: yksityisesti ja globaalisti. Se on meidän ihmisyyden kasvumme kipein paikka.
Kun törky osuu omaan tuulettimeen ja elämä yhtäkkiä puhaltaa päälle vastoinkäymisiä toisensa perään, se samalla kutsuu tekemään jotain toisin kuin ikinä olet tehnyt. Se johdattaa sinut pimeälle ullakollesi tai tomuiseen kellariisi. Kaikki on ensin aivan karmeaa ja pelottavaa. Voiko tästä edes selvitä, mietit. Sydän sykkii ylimääräisiä ja mieli viuhtoo paniikkikelaa tai vajoaa lamaannukseen. Pimeys tuntuu totaaliselta ja lopulliselta. Elämän raamit joutuvat kyseenalaistetuiksi, mitä oikein olinkaan tekemässä ja miksi. Vähitellen silmät tottuvat pimeään, alkavat erottaa muotoja. Pimeään tottuu vain olemalla pimeässä. Vain suostumalla istumaan sen kärventävässä ei-tietämisessä.
Masennusdiagnoosin taustalla voi olla eksistentiaalinen kriisi
Yleisesti puhekielen ja eksistentiaalipsykologian käytössä oleva termi ”sielun pimeä yö” kuvaa mielestäni erinomaisesti ajanjaksoa, jolloin sisäinen pimeys ja varjo tulevat kohdattaviksi syvän eksistentiaalisen kriisin muodossa. Sama ajanjakso voi kliinisessä psykologiassa saada yhden tai useamman diagnoosin: lievä tai vaikeampi masennus, PTSD, traumaperäinen stressireaktio, sijaistraumatisoituminen, myötätuntouupumus, loppuunpalaminen, työuupumus. Sielun pimeä yö tarjoilee henkisemmän näkökulman kokemukselle, jossa elämä ajautuu täyteen nollatilaan ja henkiseen kuolemaan nahassa pysyen. Koin itse tällaisen sielunpimennon ja henkisen kuoleman nahoissani pysyen yli kymmenen vuotta sitten.
Olin tuolloin umpirakastunut ja luulin olevani suojassa kaikelta maailman pahalta. Koin kuitenkin rajun työperäisen myötätuntouupumuksen, joka laukaisi sielun pimeän yöni (ja niillä kliinisemmillä termeillä keskivaikean masennuksen). Sielunpimennolle tyypillisesti ammatillinen identiteettini romahti. Koin epäonnistuneeni tehtävässäni auttajana ja haaveilin työstä kukkakaupassa tai kirjastossa. Synkimpinä hetkinä kuitenkin toivoin vain lakkaavani hengittämästä. Mutta pysyin hengissä, vaikka kaikki muu elämässäni kuoriutui.
Kriisi kutsuu kohti uutta
Sielun pimeä yö on psyyken talviaikaa, kääriytymistä pimeään, jossa mikään ei tunnu liikkuvan tai kasvavan pitkään aikaan. Olet kuin horroksessa: mitään uutta ei synny, mutta samalla mikään vanhakaan ei enää palvele. Olet välitilassa. Koko elämä tuntuu kadottavan merkityksensä. Kaikki se, minkä olet ajatellut osaksi itseäsi, tuntuu kuoriutuvan pois. Sielun pimeä yö on varjotyön kulta-aikaa: esiin työntyy kaikkea, mitä olet väistänyt etkä haluaisi nähdä. Kyseenalaistat rajusti oman elämäsi valintoja ja pahimmillaan tunnet haluttomuutta elää. Sinusta on kuoriutumassa jotain aivan uutta. Aikasi mullan alla ei kuitenkaan ole kuolemaksi, vaan oletkin siemen, joka pitää sisässään uutta elämää. Sielun pimennossa tulet syvästi haastetuksi, kenties monelta suunnalta yhtä aikaa, ja joudut vastakkain pimeimpien tunteiden ja olojen kanssa. Rankimmillaan tunnet useimpien elämäsi rakenteiden romahtavan.
Sielun pimeä yö, ja elämä itse, ohjaa kuitenkin aina meitä kokonaisemmiksi. Vain kohtaamalla ja integroimalla pimeää, tuskaa, kipua, varjoa, voi tulla täydemmin kosketuksiin kaikkien sävyjensä, myös niiden valoisampien kanssa. Jopa niin, että voit säteillä vain niin paljon valoasi, kuinka kosketuksissa varjoosi olet. Omakin pimentoni väistyi lopulta ja uusi kevät koitti. Aikani mullan alla oli koulinut minulle aivan uudet rajat ja raamit. Se, mitä en ollut elämäni pimeässä kellarissa uskaltanut ajatellakaan, tuli esiin vasta pimeäni kohdattuani: kosketukseni omaan syvyyteeni sekä työni auttajana vahvistuivat.
Keila Shaheen kirjoittaa Varjotyön kirjassa: ”varjojen integroinnin prosessi muistuttaa alkemiaa – se on sisäinen muodonmuutos, jossa muutamme haavamme viisaudeksi, pelkomme rohkeudeksi ja rajoituksemme rajattomaksi potentiaaliksi.”
Varjotyöstä, sielunpimennosta oman kasvumatkani säestämänä voit lukea syvemmin uutukaisesta kirjastani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan. Pimeimmän keskellä: muista, ettet koskaan ole yksin.
Kurkkaa kirja TÄÄLTÄ.
