Harry Potter -kirjoissa pimeyden lordi Voldemort yrittää tehdä itsensä kuolemattomaksi sijoittamalla palasia sielustaan erilaisiin esineisiin. Häntä ei voi tappaa, sillä hänestä on aina paikalla vain palanen.
Jäljelle jää sieluton kuori. Kuolemattomuuden hinta on siis ikään kuin elämättömyys: ikuinen elämä puolikuolleena.
Vaikka tämä pirstaleisuus on fiktiota, pohjaa se ilman muuta todellisuuteen.
~
Jokainen ihminen sijoittaa osan itsestään ja elinvoimastaan ulkopuolisiin kiinnikkeisiin. Palanen minusta on lapsissani ja puolisossani, mutta myös vanhemmissani, sisaruksissani, ystävissäni, minulle tärkeissä esineissä ja muistoissa… Tämä on inhimillistä, eikä täysi riippumattomuus ole mahdollista.
Sijoitamme kuitenkin palasia itsestämme myös vähäpätöisempiin, helpommin korvattavissa oleviin asioihin, kuten autoon, taloon, työpaikkaan tai ihmissuhteeseen, joka ei enää palvele.
Lista ei edes lopu tähän. Päivän aikana availemme monenlaisia lankavyyhtejä, joita kerimme auki hetken matkaa, mutta jonkin tärkeämmän asian ilmaantuessa jätämmekin pätkät lojumaan. Koska näitä asioita ei tule hoidettua loppuun saakka, jäävät ne ikään kuin ilmaan. Huomaamattamme meillä on tällaisiin asioihin jonkinlainen suhde ja sijoitamme niihin tiedostamattomasti elinvoimaa.
Jokaisesta ihmisestä lähtee monenlaisia näkymättömiä rihmoja, joiden ristivedossa elämme sätkynukkeina ja jotka menevät välillä solmuun. Nämä säikeet ovat itse sidottuja, mutta syytämme niistä usein muita.
Puoliso, lapset, työ tai aikataulut ”vaativat” meiltä jotakin, vaikka olemme itse sijoittaneet näihin kohteisiin niin paljon, että annamme niille ison vallan elämässämme. Tarvitsemme tällaisia kohteita, mutta olisi hienoa, jos sitoutuminen olisi vastuullista ja tiedostettua. Silloin ei tarvitsisi kiukutella minuun kohdistuvien vaatimusten äärellä, vaan tunnistamisen ja hyväksymisen kautta voisin suostua täysin siihen, että olen valinnut jakaa elinvoimastani näiden ihmisten ja asioiden kanssa.
Tietoisuutta kannattaisi laajentaa myös pienempiin asioihin. Jätämme itseemme rihman joka kerta, kun siirrämme asioita eteenpäin, emme tee päätöstä tai uskalla luopua jostakin, mistä kannattaisi jo päästää irti.
Vastaamattomat sähköpostit, pitämättömät lupaukset, uusia ideoita sisältävät ajatuksenpätkät (”mitä, jos hakisinkin vielä opiskelemaan”), asiat joita unohtelemme ja joihin emme luo suhdetta vaikka tiedämme että pitäisi ovat esimerkkejä säikeistä, jotka syntyvät mutta eivät pääty mihinkään.
~
Ajatuksia on mahdotonta kontrolloida, mutta tekoihin meillä on valtaa. Kaikkea ei mitenkään voi hoitaa aina hyvin tai loppuun, mutta monet asiat voisi. Joitakin asioita siirrämme eteenpäin ja roikotamme mukana kalenterissa, vaikka tiedämme ettemme tule keskittymään niihin koskaan.
Monesti rihman voisi katkaista paljon aiemmin myöntämällä, ettei aika ja energia riitä kaikkeen. Jos yrittää ehtiä liian moneen suuntaan, on oma sitoutuminen pirstaleista. Pirstaleisuus vie voimaa intohimolta ja tahdolta.
Asioiden loppuun saattaminen, myös päätös irti päästämisestä, vapauttaa valtavasti energiaa, joka voi suuntautua oikeasti tärkeisiin asioihin – mitä ne itse kullekin ovat.
Luopuminen, valitseminen ja intohimon suunnan tunnistaminen kasvattavat sitoutumista omaan sydämeen ja tekevät elämästä rehellisempää, totuudellisempaa. Tämä on tärkeää, sillä ilman sitoutumista ja rehellisyyttä on mahdotonta olla onnellinen.
