Entä jos halu pärjätä yksin onkin pelkoa päästää toinen ihminen lähelle?

Olen aina ajatellut olevani sisimmiltäni introvertti. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja yksinoloa. Monesti sosiaaliset tilanteet synnyttävät liian tiheänä ryöppynä vahvan oman tilan kaipuun. Tällaiselle introvertille on tuskin kovin helppoa löytää sopivaa kumppaniakaan. En varmasti jaksaisi toisen ihmisen läsnäoloa jokaikinen päivä – ainakaan pidemmän päälle. Niin olen järkeillyt.

Olen päättänyt, että yksin on aika hyvä olla. En tarvitse välttämättä kumppania, kädestäpitäjää tai edes matkaseuraa yksinäisyyttä hätistelemään. Suuria päätöksiäkin olen tottunut pähkimään pitkälti omillani.

Introverttiuttani ja yksinolon tarvetta vahvistamaan olen saanut tukea myös viime vuosina erilaisilta guruilta, mentoreilta ja henkisiltä valmentajilta. Heidän mukaansa vastaukset mieltä kaihertaviin kysymyksiin löytyvät aina lopulta itsestäni. Hiljaisuudesta ja omaa sydäntäni kuuntelemalla.

Uskon siihen edelleen. Olemalla itselleen aidosti rehellinen, löytää monesti vastaukset ja oikeat päätökset tilanteeseen kuin tilanteeseen. Silti eräs kohtaaminen laittoi minut hiljan miettimään yksinoloa, itsensä kuuntelemista ja sitä introverttiuttakin uudelta kantilta.

Puhuin tapaamani kanssaihmisen kanssa meditoinnista, hiljentymisestä ja vastausten löytämisestä eräässä tapahtumassa (kyllä sosiaalinen tilaisuus, jonne kannatti mennä). Juuri tapaamani ihminen ihmetteli, että miksi istua yksin hiljaa lootusasennossa ja etsiä vastausta sisimmistään, kun voisi paljon nopeammin saada asiaan vastauksen kysymällä sitä joltain viisaammalta. Ystäväni heitto oli tarkoitettu humoristiseksi ja kaikenlaiset henkiset itsetutkiskelut teilaavaksi, mutta minusta heitossa oli silti vinha perä.

Voisiko olla niin, että halu olla yksin ja osin introverttiuskin olisi ainakin osin päätöskysymys? Voisiko päätös johtaa juurensa pelosta päästää toinen ihminen lähelle? Voisiko olla niin, että vaikka lähes aina vastaukset kysymyksiin löytyvät sisältäni,  toisinaan pääsisi tosiaan helpommalla esittämällä kysymyksen jollekin toiselle?

Kertomalla nolon haaveensa tai päättämättömyytensä jollekin kanssaihmisille, tulee päästäneeksi toisen ihmisen omalle turva-alueelleen. Ja se saattaa olla pelottavaa. Mutta silloin voisi jakaa arjen haasteita tai vaikka yksittäisen pulman kahtia. Uskaltamalla tunnustaa, ettei kaikki viisaus asukaan itsessä, elämänviisauden kokonaismäärä tuskin ainakaan vähenisi.

Toisen ihmisen läsnäolo ja osallistuminen elämään voisi tehdä sitä vastoin elämästä rikkaampaa – ja kenties helpompaakin. Samalla myöntäisi itselleen sen, ettei ihan aina ole pakko pärjätä yksin. Ettei toiseen tukeutuminen ole merkki heikkoudesta, vaan rohkeudesta kuunnella ja päästää lähelle.

PS. Vaikka monesti vastaukset löytääkin kuuntelemalla omaa sydäntään, joskus parhaat päätökset syntyvät kuuntelemalla jonkun toisen sydäntä.

Pääkuva: Yoann Boyer/Unsplash

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: