Avanto – Maailman paras lääke?

Heipä hei, ystävä hyvä.

Otsikko on paljon lupaava, eikö totta? Valitettavasti minulla ei ole sinulle punaista taikapilleriä, joka tekee autuaaksi ja elinvoimaiseksi ihan itsestään. Hyvinvoinnissa on kyse pitkälti perusteista ja niiden tekemistä päivittäin. Yksinkertaisuuden ei kannata kuitenkaan hämätä. Yleensä suurin voima on asioissa, jotka ovat itsestäänselviä. Tämäkin kaikille tuttu ”lääke” on ollut aina olemassa, muttemme aina hyödynnä sen olemassaoloa. Maailman paras lääke, mikäs se voisikaan olla?

Kylmä ja lämmin ovat olleet aina holistisessa parantamisessa mukana. Kehon toiminnot ollaan ymmärretty solukudoksia myöten, jonne ollaan tarpeen mukaan laitettu kylmää tai lämmintä. Riippuen halutusta lopputuloksesta. Eli kylmäuinti, toiselta nimeltään avantouinti. Miksi ihmeessä se on niin älyttömän kova juttu?

Viisi syytä dipata itsensä avantoon:

  1. Vastustuskyky. Dramaattinen kylmyys on elimistölle shokki, johon se reagoi.Tämä shokki saa elimistön tietyllä tavalla varpailleen, tehostamaan toimintaa. Immuniteetin nostattaja sadasosa sekunnissa. Kohtuullisen tehokasta itsehoitoa sanoisin.
  2. Natural high. Endorfiini rullaa ja hyvänmielen hormonit valtaavat kehosi. Endorfiini on kehon luontainen kipulääke. Kuten ehkä huomaat, äärimmäinen ärsyke antaa keholle endorfiinibuustiin. Arvaatko mistä saamme yleensä endorfiinikiksimme?
    Kivusta, orgasmista ja jännittävien asioiden toteutumisesta.Kylmä antaa ärsykkeen myös parasympaattiselle hermostollemme, joka on vastuussa levosta ja uudistumisesta. Tämä antaa keholle mahdollisuuden tuottaa dopamiinia, sekä serotoniinia. Nämä ovat elintärkeitä aineita meidän onnellisuushormoneille. Anna keholle parasta huumausainetta mitä on tarjolla, elämän monimuotoisuutta.
  3. Verenkierto. Se onkin jännä juttu. Lämmin tuo veren pinnalle, kylmä pistää sen syvälle kudoksiin. Molemmat ovat uskomattoman hyviä juttuja kehollemme. Mietippä tätä yhteyttä. Istut saunassa, se lisää valkosolujesi tuotantoa, vastustuskykymme, sekä terveytemme yhtä perustaa. Solut aktivoituvat lämpimässä. Sitten yhtäkkiä, hyppäät kylmään ja pistät kehon pumppaamaan nämä hereillä olevat valkosolut syviin, mahdollisesti tukossa oleviin kudoksiin. Tämä jos mikä on kokonaisvaltaista hoitoa, jolla jokaikinen tila saataisiin voimistumaan päin, käyttöön otettaessa. Kun annat itsellesi kylmähoitoa, kestät ääritiloja, sekä lämpövaihteluja paremmin. Verenkiertosi kiittää ja kiihdyttää vauhtiaan.
  4. Tätä et ehkä tiennyt, kylmälle altistuminen nostaa libidoasi. Mitä se tarkoittaa suomeksi? Seksuaalinen halukkuutesi kasvaa, olet siis täynnä elinvoimaa, saatat jopa hehkua, monesta syystä. Tähän vaikuttaa nousseet testosteroni, sekä hormonitasot, jotka määräävät pitkälti seksuaalisuuttasi. Kuten myös hedelmällisyyttäsi, kykyäsi kasvattaa uusi sukupolvi! Mieti seksihormoneiden tärkeyttä! Mikäli et tunne seksuaalisuuden tarvettasi useisiin kuukausiin, kannattaa tarkastella omaa terveyttään uudesta näkökulmasta. Syö ja elä hormoneillesi, kokonaisuus kiittää ja kumartaa.
  5. No niin, joitakin tämä kiehtoo edelleen, joten mediaseksikkyyden takia sekin on sanottava. Kylmä kiihdyttää ja polttaa sinulta kaloreita. Ehkä olet lukenut niin paljon naistenlehtiä, että tiedät mitä se tarkoittaa. Hyvinvoinnin näkökulmasta, se poistaa sinulta ylimääräistä rasvakudosta, mikäli semmoista on. Mikäli ei, jatka silti uimista ja nauti sen tuomasta autuudesta! Kehoitus, ei käsky. Nauti elämästä täysin rinnoin, jokaisessa kukkaan puhjenneessa muodossaan. Paras lääke? Sen tekeminen mikä tuntuu sydämessä täysin oikealta.

Väsymys kertoo siitä, että on nyt on virkistävän kevätsiivouksen aika – Vihreä hoitaa mieltä ja puhdistaa kehoa

Valo tunkeutuu sisälle huoneisiin ja osoittaa kaiken. Se paljastaa mustat koirankarvat vaalealla sohvalla. Se näyttää jokaisen pölypallon ja ikkunoiden likatahrat. Se valkaisee ja kirkastaa. Se tuo taas kerran toivon tullessaan. Viherkasvit virkistyvät silmissä, ja koiran tuppoina irtoava karva kertoo viimeistään sen, että hyvästi talvi, neiti Kevät on saapunut tuomaan uuden alun tullessaan.

Olen kevätihminen. Rakastan lumen alta paljastuvaa maata ja kosteaa metsän tuoksua. Rakastan mustarastaan laulua ja jäiden lähdön juhlallista näytöstä. On huikeaa saada seurata syntymän ihmettä: pieniä metsätähtiä, isomaksaruohoja kalliolla, talvihorroksesta herääviä maahumaloita ja pihlajan pullistuvia silmuja lähimetsän kalliolla.

kevatputsi he

Kevät kertoo myös joka kerta saapuessaan, että keho hoi, on aika ryhtyä siivoamaan. Niin kuin siivoan päätäni joka yö nukkuessani, on keväällä aika suursiivota suonissa virtaavaa verta ja sisäelimiä. Onneksi sisäinen kelloni alkaa muistuttaa putsauskuurin tarpeesta ennen kuin kaadun kuoleman väsyneenä  sängyn pohjalle tai niiskuttelen flunssan kourissa koko kevään ajan.

Väsymys viestii putsauksen tarpeesta

Tiesitkö sinä, että keväinen uuvuttava väsymys ja saamattomuus ovat merkkejä siitä, että nyt olisi vihdoin aika ryhtyä hellimään maksaa, ja antaa sille tehoapua kaikenlaisten haitta-aineiden ja myrkkyjen putsaamiseksi. Tai että kuiva iho, elottomat hiukset ja toistuvat päänsäryt sekä sitkeä kevätflunssa kertovat samaa tarinaa toisessa muodossa.

Peruutetaan pitkälle ajassa taaksepäin ja pohditaan miten esi-isämme toimivat maalla eläessään vuoden kiertokulun mukaan. He tankkasivat talvella raskasta ja suolattua ruokaa, ja heti kevään tultua rynnivät luontoon keräämään villivihanneksia ja puiden silmuja kehonsa herättelyyn ja maksansa puhdistamiseen. He tiesivät intuitiivisesti, että kevät on putsauksen ja elinvoiman tankkauksen aikaa. Esi-isillämme oli taito kuunnella itseään ja luontoa. He ymmärsivät kehon sykleistä ja luonnon kanssa rinnakkain elämisestä monin verroin enemmän kuin me. He tiesivät milloin on paras aika puiden kaatamiseen, milloin kala syö parhaiten, milloin oma keho tarvitsee mitäkin. He tunsivat sekä oman rytminsä että luonnon rytmit.

Meillä nykyajan ihmisillä on pelit ja vehkeet, yltäkylläisyyttä ja materiaa, mutta olemme monesti eksyksissä kehomme ja mielemme kanssa. Krooninen puristus päässä ja pulputus ja kipristely kehossa saavat meidät kulkemaan kohti apteekkia tai lääkäriä. Emme osaa kuunnella kehomme viestejä, emme osaa lukea luontoa emmekä ymmärrä, että luonnossa olisi hyvin pitkälle kaikkea sitä, mitä oikeasti tarvitsisimme pitääksemme niin pään kuin kehon kunnossa.

Vihreä hoitaa ja putsaa mieltä ja kehoa

Esi-isiemme viisautta ja jalanjälkiä seuraten kannustan kaikkia kehon ja mielen kevätsiivoukseen. Mutta miten se sitten tehdään? Helposti ja ihanasti, nauttien ja herkutellen. Menemällä luontoon, ja syömään luonnonmukaisia ja villejä vihreitä antimia.

Luonto on ylivertainen ylikierroksilla laukkaavan mielen ja laitteista johtuvan digiähkyn taltuttamisessa.  Lähde pitkälle kävelylle metsään, puistoon tai veden äärelle. Pysähdy kuuntelemaan jäiden ryskettä, lintujen konserttia ja muuta äänimaisemaa. Hengitä syvään ja anna raikkaan hapen huuhdella keuhkot ja mieli puhtaaksi. Seuraa kevään merkkejä ja ole läsnä. Kännykkä joutaa jäädä hetkeksi kotiin. Kotiin tultuasi voit kruunata hyvän olon rentoutumalla merisuolakylvyssä tai lempeissä löylyissä. Ole hiljaa ja aisti kehosi ja mielesi tuntemuksia.

Kun mieli on tyyni eikä laukkaava villihevonen, on hyvä antaa huomiota keholle ja sisäelimille. Se onnistuu vihreän syömisellä ja juomisella. Vihersmoothiet, kaalimehut, koivunmahla, sitruunavesi, voikukkatee ja vihreä tee ovat mainioita putsareita. Ne kuuraavat ylikierroksilla käyvää maksaa ja verta. Vihreän nestetankkauksen lisäksi on viisasta popsia paljon vihreää: lehtikaalia, parsakaalia, pakastettua nokkosta, voikukkaa ja pinaattia.

he kevatputsi 2

Keväällä maksa kaipaa tehohoitoa myös maarianohdakkeelta. Armahdathan maksaasi ostamalla luontaistuotekaupasta maarianohdakeuutetta. Älä säikähdä, uute maistuu hyvältä, joten tämä lääkkeen ottaminen ei ole hien ja tuskan takana. Nauti 20 tippaa pienessä vesitilkassa kolmesti päivässä ja käytä pullon sisältö viimeiseen pisaraan saakka. Maarianohdake on ihmeellinen, turvallinen ja tehokas kasvi. Se puhdistaa ja voimistaa maksaa – ja jopa uudistaa maksasoluja.

Ja koska suolisto ja maksa tekevät tiivistä yhteistyötä, on selvää, että jos toinen voi huonosti, toinenkin kärsii. Maksan ylikuormitus tuntuu suolistossa,  ja se taas vaikuttaa aivoihin, koska suolistolla ja aivoilla on myös kiinteä yhteys toisiinsa. Tästä syystä muisti tekee tepposia, pää ei pelaa kunnolla, olo on kireä ja väsynyt.

Kun lumet sulavat, voit jättää maksan ylikierrokset historiaan, kun toimit kuten esi-isäsi ja lähdet saalistamaan villivihanneksia. Villivihannekset ovat mitä parhainta maksa- ja aivoruokaa. Ole siksi valppaana ja nyppää ensimmäiset nuoret versot salaattiin, aamiaissmoothieen tai munakkaaseen. Horta pitää niin aivot kuin sisuskalutkin terveenä. Jotta maksa saa vielä turbotehoa kuonan ja myrkkyjen poistoon, nauti keväästä pitkälle syksyyn minun superherkkuani, sileälaitaisia voikukkia. Herkullinen voikukka on ihmekasvi, joka puhdistaa verta, maksaa, munuaisia ja tukee lisäksi ruuansulatusta. Voikukkaa ei voi muuta kuin rakastaa!

Resepti: Gluteeniton pitsa

Olen ollut nyt vajaan kuukauden ilman närästyslääkkeitä. Uskomatonta, sillä ennen ruokavaliomuutostani tämä ei mitenkään olisi ollut mahdollista. Tuntuu lähes epätodelliselta, sillä lähes 10 vuoden happolääkitys on vaivannut mieltä ja tuntunut väärältä, mutta silti vaikuttanut ainoalta vaihtoehdolta. Viljaton ruokavalio tuntuu siis tehoavan paremmin kuin uskalsin toivoa. Olen jättänyt pois myös tomaatin ja jotkut selvästi närästävät mausteet kuten paprikanjauheen. Vähentää olen joutunut myös cayennepippurin ja chilin käyttöä ja sipuliakaan en ole uskaltanut syödä. Myös perunan olen vähentänyt ihan minimiin.

Hyvä muutos lääkkeiden pois jättämisessä on ollut se, että ”tunnen” vatsani nyt paljon paremmin. Tunnen heti mikä minulle sopii ja mikä ei ja jotenkin ei tee enää mieli niitä asioita jotka närästyksen laukaisee.

Silti välillä tekee mieli jotain vanhasta ruokavaliosta ja koetankin korvata niitä varioiduilla versioilla. Viime sunnuntaina halusin pitää pitsapäivän. Tosin tomaatista johtuen jouduin ruokasoodaan turvautumaan parin pitsapalan jälkeen, mutta parempi sekin kuin ties kuinka mones tuhannes närästyslääke…

Tässä resepti Gluteenittomaan pitsaan. Pohja on tosi helppo valmistaa ja makukin on oikein mehevä. Närästysvaivaiset voi korvata tomaattikastikkeen esim. levittämällä pohjalle hiukan ranskankermaa. Täytteeksi sopii omat suosikkitäytteesi. Itse käytin tässä paistettua luomu kyytön jauhelihaa, aurajuustoa, kinkkua ja ananasta. Ja päälle tietenkin reilusti valkosipulia ja oreganoa.

Gluteeniton pitsa

Pohja (1 pellillinen):

1 prk maitorahkaa

2 kananmunaa

150 g juustoraastetta

3 rkl kauraleseitä

3 rkl riisi- tai kaurajauhoja

1 tl psylliumkuitua tai leivinjauhetta

Sekoita aineet keskenään ja levitä taikina ohuelti uunin pellille. Esipaista pohjaa 200 asteessa noin 10 minuuttia. Levitä tomaattikastiketta tai ranskankermaa pohjalle ja lisää haluamasi täytteet. Paista pitsa 225 asteessa  noin 15 min. tai kunnes pitsa on mielestäsi sopivasti paistunut. Tarjoa lämpimänä valkosipulin ja oreganon kera.

Keski-iän tällä puolen

Olet keski-iän kriisissä. Miltä nyt tuntuu? Oliko vaikeaa myöntää se itselleen? Kaikki nuo tarinat harrikalla ajelevista vanhemmista miehistä ja ulkomuotonsa tietoisesti muuttavista naisista. Ne, joille todellisuuden tajustaan varmat nuoremmat hymähtelevät. ”Onhan tuo jollain tapaa hiukan noloa?”

Mitäköhän se tarkoittaa?

Meidän kulttuurimme palvoo nuoruutta ja tuottavuutta. Itsestään selvyyksinä. Se hakee olemassa olon oikeutuksensa teoista ja saavutuksista. Mahdollisimman näyttävistä. On hyvä olla kunnianhimoinen, tavoitella suuria, kerätä kokemuksia, tavaroita, huomiota ehkä kadehdintaakin. ”Tuntuu hyvältä. Olen ansainnut tämän.”

Sitten tulee se kysymys. Se tulee aina ja väistämättä. Kaikille. ”Oliko tämä tässä?” Hetki jolloin tulee tietoiseksi rajallisuudestaan. Oivaltaa, ettei keräily olekaan loputonta. Tai vielä hankalampaa; on kerännyt kaiken mitä on halunnut ja silti tuntuu, että jotain puuttuu.

Elämämme alkuvaiheessa meidät kasvatetaan tulemaan perheen ja yhteiskunnan jäseneksi. Löytämään omat vahvuutemme, opettelemaan asioita ja löytämään toimeentulomme lähteen. Ammatin, puolison ja lapset. Suurelle osalle se menee näin. Tämä on tärkeä ja hieno vaihe ihmisen elämässä.  Luoda hyvä pohja elämälle. Eikö niin?

Mutta mikä se elämä on, jolle pohja ja puitteet luodaan? Kysymys on aiheellinen, sillä kokemukseni mukaan melkoisen suuri joukko ihmisiä lopulta kysyy itseltään. ”Mitä sitten? Nyt olen saanut ammatin, asunnon, auton, puolison ja perheen ja kaiken pitäisi olla hyvin. Miksi olen siltikin levoton? Miksi tuntuu, kuin jotain puuttuisi?”

Jos olet täyttänyt neljäkymmentä, tiedän, että tiedät mistä puhun. Jos olet kahden-kolmenkymmenen kieppeillä, et ehkä ole itse kuullut kysyväsi tuota kysymystä, mutta olet kuitenkin huomannut  ilmiön lähipiirissäsi. Jonkun tehneen jotain todella outoa. Vaihtanut radikaalisti alaa, lopettanut täydelliseltä näyttäneen liiton, tulleet uskoon, myyneet omaisuutensa ja lähteneet maailmanympärimatkalle. Kaikkea tätä sattuu. Oikeille ihmisille ja oikeassa elämässä. Sinullekin.

Kaikki tietävät, ettei kerääminen ole itsetarkoitus. Tietävät, vaikkeivat sitä ääneen sanoisikaan. On niin hankalaa kysenalaistaa asia, joka on ihmiskunnan laajimmalle levinneitä ”totuuksia”. ”Enemmän on parempi.”

Ei enää.

Älkää peljätkö. Keräämisessa ei ole mitään väärin, eikä sitä kuulu lopettaa. Kyse on vain siitä, mihin kokemuksensa ja varallisuutensa käyttää, ja koska niitä on riittävästi. Kokemusten kerääminen on tärkeä tehtävä. Sen tulos on rakenne, joka kantaa. Astia, joka kestää.

Seuraava tärkeä, se tärkein, kysymys on,  ”Mikä on elämämme sisältö sitten kun astia on valmis?”


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Paljon puhetta

Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurmukhin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Se on hetki, jolloin polun kulkija kyseenalaistaa oppeja ja päämääriään. Luovuttaminen ja uuden opin etsiminen ovat näennäisen helppoja ratkaisuja, kun taas sitoutuminen ja uskollisuus auttavat kulkijan kokonaan uudelle tasolle.

Kommunikointi on välttämätön, mutta vaikea laji. Erityisesti sanallisesti.

Jokainen puhuttu sana jää värähtelemään ilmaan. Sanoilla voi olla yhtä tuhoisa vaikutus kuin fyysisellä loukkaamisella. Sanoistaan joutuu vastuuseen. Sanat tallentuvat muistiin ja jäävät elämään, eikä niitä saa enää takaisin.

Kommunikoimme monilla muillakin tavoin kuin sanallisesti, mutta sanat ovat tapa tuoda älyllistä ajattelua julki. Harmillisen usein tuomme julki myös älytöntä ajattelua. Ainakin tuohtuneina, tai varsinkin raivon vallassa.

Mutta ihan arkipäiväinen puhekin on usein aggressiivista. ”Miks nää laatikot on edelleen tässä, montako kertaa sua pitää pyytää ne siirtämään? Mikset sä koskaan voi sanoa mulle mitään kaunista? Miksei näitä projekteja voi aikatauluttaa niin, että näistä olis jotain mahdollisuutta selviytyä?”

Tällaiset kysymykset siirtävät fokuksen itsen ulkopuolelle: miksi joku muu jättää jotakin tekemättä tai tekee väärin? Miksi minua kohdellaan näin? Minä en ole ansainnut tällaista.

Vastaanottajalle tällaiset kommentit ovat vaikeita. Kun työkaveri syyttää minua riittämättömästä ajasta tai puoliso tulee äreänä kotiin ja motkottaa eteisessä vastaan tulevasta roskapussista, nousee oma puolustus sotajalalle. On helppo vastata, ettei aikataulu ole minun vikani ja heittää syytös tehottomasta työstä takaisin. Tai kaataa puolison päälle koko kuorma siitä, miten raskas päivä minulla on ollut ja miten hänkään ei viime viikolla saanut roskia vietyä. Mutta keskittyä voisi myös olennaiseen.

Marshall B. Rosenbergin malli väkivallattomasta kommunikoinnista (Nonviolent Communication) on esimerkki suorasta, rehellisestä ja tuloksellisesta puheesta. Malli saattaa mennä liiankin pitkälle yksityiskohtiin, mutta pääpontti on hyvä: kyse on aina minun tarpeestani, joka ei tule täytetyksi.

Kun eteisessä vastaan tuleva roskapussi ärsyttää, kaipaan siisteyttä ja harmoniaa. Kun työkaveri valittaa jonkun muun laatimasta projektiaikataulusta, lienee kyseessä hänen tarpeensa tehdä työnsä hyvin ja arvostaa itseään sitä tehdessä. Kun puolison poissaoleva käytös ärsyttää, kaipaan huomiota, rakkautta ja hyväksyntää sellaisena kuin olen…

Lasten kanssa kärsivällisyyttä on usein helppo pidentää ja olla syyttämättä heitä omasta olotilasta, mutta puolison tai sukulaisten kanssa tai työpaikalla tai liikenteessä, pinna palaa helpommin. Ärsyyntyminen ja toisen syyttäminen johtaa todennäköisesti sanaharkkaan tai ainakin siihen, että molemmat pahoittavat mielensä. Harvemmin siitä hyvää seuraa.

Mitä, jos kokeilisi? Kun roskapussi lattialla ärsyttää, ottaisi hetken aikalisän ja miettisi miksi se ärsyttää. Ja mitä asialle voisi tehdä? Yksityiskohdan sijaan näkisinkin kokonaisuuden.

Ja toimiihan se toiseenkin suuntaan: kun puoliso kiukuttelee, asettuisin hetkeksi hänen asemaansa ja käyttäisin empatiakykyäni ymmärtääkseni, mitä hän mahtaa olla vailla. Kenties kysymys onkin halauksesta?

On huomattavasti hedelmällisempää keskittyä kertomaan, mitä itse tarvitsee kuin syyttää toista tämän vioista. Niin saattaa jopa saada haluamansa.

Joogisesti ajatellaan, että kommunikoimme tehdäksemme huomisesta paremman, emme pilataksemme tämän päivän. Puhutut sanat ovat mahdollisuus yhteisymmärrykselle. Siksi niitä ei kannata muuttaa sodaksi.

Ja kun kommunikoit, sinun on kommunikoitava myös uudelleen: perusteltava sanomisesi ja oltava niiden takana. Omaa polkuaan ei kannata tehdä turhan hankalaksi.

Jokainen voi voittaa?

arto_artikkeli

Eri yhteyksissä ilmennyt tarve suurten kysymysten sanoittamiselle ihmisen mittaisessa mittakaavassa kirvoitti puheenvuoron nimeltä ”Kaikki voittaa”. Se kysyy mikä elämässä on tärkeää? Mitkä asiat kannattelevat arkea? Kääntyykö hyvinvointi meitä vastaan? Onko kulttuurimme ja elämäntyylimme painopiste materiaalisen vaurauden tavoittelussa sosiaalisen vaurauden kustannuksella? Miten tavoitella hyvää elämää niin, että tulevilla sukupolvilla olisi yhtä hyvät elämän mahdollisuudet kuin meillä?

Puheenvuoroon sisältyy ainutlaatuinen musiikillinen kulttuurikuvaus masaiyhteisöstä Keniasta. Puheenvuoron pituus on 39 minuuttia, mutta se toivottavasti antaa enemmän kuin siihen käytetty aika:) Sitten kun sinulla on aikaa, peilaa ajatukset omaan elämääsi klikkaamalla ”Kaikki voittaa – kukoistava elämä rajallisella maapallolla”.

Elämä on viisas opettaja

Kevätaurinko paistaa, mutta minun ajatukseni liikkuu tavallisesti pimeänä pidetyssä aiheessa: kuolemassa. Jostain syystä tämä teema on ympäröinyt minua viimeksi kuluneina viikkoina – olen valmistautunut hautaan siunaamistilaisuuteen ja juuri tänä aamuna sain kuulla ystävän kuolemasta.

Ajatuksissa on ollut toisenlaisiakin kuolemia. Päättyviä elämäntilanteita, sisimmän kuolemaa, kun jotain isoa ja ikävää tapahtuu. Erilaisia elämäntilanteita, joita ei olisi itselleen ihan ensiksi ajatellut toivoneensa. Silloin elämä haastaa ja olo tuntuu hetken siltä kuin kaikki olisi pois eikä mikään palaa ennalleen. Toivo ja ilo tuntuvat kadonneen ja joskus ihan oikeasti katoavatkin, pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.

Ja siinä se kirjoittamisen aihe taas oli, silmien edessä, ei ehkä niinkään silmissä vaan ihan ytimessä asti. Miksi elämässä on kärsimystä? Sitä kysymystä olen pitkin lukuvuotta pohtinut opetustyössäni sielunhoidon opiskelijoiden kanssa. On yksi kysymys ja monta vastausta. Oma vastaukseni on tällä hetkellä varovainen: kärsimyksen sanoma on salaisuus, ehkä jokaiselle räätälöity, jokin selittämätön, joka saa selityksensä ajan kuluessa. Mutta pohdin silti lisää.

Yhteistä kärsimykselle on suru, menetys, kipu, joskus vuosia kestävä tai jatkuva kova särky. Ikäviä tunteita, joita kohti on vaikea mennä. Haavoittuvuus kuuluu elämään, se on ihmisyyttä. Kun on oikea kipeä kohta, astuu nöyryys esiin. On tultava pieneksi, jotta voi tuntea, tunnistaa oman haavoittuvuutensa, avuttomuutensa ja heikkoutensa. Aika kuluu, haavat arpeutuvat, elämä jatkuu, kipeä kohta muistuttaa silloin tällöin olemassaolostaan, mutta usein jotain hyvääkin jää matkaevääksi. Elämä on viisas opettaja.

Viisaasta opettajasta on ilo kirjoittaa. Kun pysähtyy tarkkailemaan ja kuulemaan, voi havaita uskomattomia asioita – vain minulle itselleni tarkoitettuja. Viisas opettaja tuo eteemme hyvinä pitämiämme asioita; iloa, rakkautta, rauhaa ja ystävyyttä. Ja se tuo eteen niitä asioita, joista emme niin kovasti välittäisi. ”Harjoitus tekee mestarin”. Viisas opettaja antaa harjoitustehtäviä – kullekin oman elämäntehtävänsä mukaisia tai siihen valmentavia harjoituksia. Sinusta en tiedä, mutta minä uskon saaneeni omakohtaisia, omaa kokemusta vaativia, oppiläksyjä monesta ihmisyyttä koskevasta aiheesta vain siksi, että minua on valmisteltu tehtävään, jossa vaaditaan ymmärrystä ihmisestä.

Jos elämä olisi pelkkää puhdasta iloa ja ruusuilla tanssimista, emme saisi kokemuksia meille tärkeistä asioista. Jos meitä ei kukaan koskaan hylkäisi, emme koskaan oppisi ymmärtämään hylätyksi tulleen ihmisen kokemusta. Jos emme tuntisi surua, emme osaisi lohduttaa sitä, jolle suru on tänään tässä ja nyt. Erilaiset elämänkokemukset, hyvinä ja huonoina pitämämme asiat, minun näkemykseni mukaan, avaavat ja herkistävät sydäntä, jotta se voisi ensin ravita meitä itseämme ja sen jälkeen lähteä laajenemaan. Jos minulta kysytään: vastaus melkein kaikkiin elämän kysymyksiin on Rakkaus. Myös kysymykseen kärsimyksestä.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Sarastus: Rosvokortti

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Näin viime yönä unta. Istuin kasinon pokeripöydän ääressä. Olin yksin, pöydän toisella puolella seisoi mustiin pukeutunut kortinjakaja, jolla oli käsissään valkoiset hansikkaat. Pelissä oli isot rahat, ja minulla odottava tunnelma; tiesin, että tulossa on iso voitto.

Jakaja laittoi ensimmäisen kortin pöytään. Sydämeni alkoi hakata kovaa: kortissa oli ilkeästi irvistävän rosvon kuva. Jakaja laittoi toisen kortin pöytään – sama rosvo. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja viidennen. Rosvoja, rosvoja, rosvoja. Yhtäkkiä ne alkoivat nauraa kovaan ääneen.

Samassa heräsin säpsähtäen.

Reilu vuosi sitten istuin kauppakeskuksen kahvilassa ystäväni kanssa. Olin yrittänyt peittää kalpeat kasvoni ja tummat silmänaluseni tökerösti meikillä, mutta kelmeä valo ei jättänyt mitään salaisuudeksi. Olin juuri kertonut pelkääväni elämää, sitä, etten tiedä mihin suuntaan kulkea.

Ystäväni katsoi minua tutkivasti ja sanoi: ”Ala kirjoittaa blogia. Kirjoita rehellisesti ja avoimesti siitä mitä sinulle nyt tapahtuu.”

Pitkä, hiljainen tuijotus.

Pudistin päätäni. Vastustin ajatusta; ei se olisi mahdollista. Pelkäsin, että julkinen avautuminen pilaisi tulevaisuuteni. Ihmisethän ajattelisivat, että tuollaista väsynyttä ja sekopäistä raukkaa kannattaa mieluummin vältellä kuin olla missään tekemisissä.

Kiitin ystävääni kahviseurasta, ja jatkoin matkaani. Yhtä hukassa kuin kahvilaan tullessani.

Ajoin Helsingistä Riihimäelle kamalassa lumipyryssä. En nähnyt metriäkään eteenpäin. Lumi jäätyi pikkuruisen citikkani lasinpyyhkijöihin niin, että jouduin jatkuvasti pysähtymään pyyhkimään jääpaakut pois niistä. Olin jo alkumatkasta vähällä kääntyä takaisin.

Mutta ei, en ollut valmis keskeyttämään matkaa, vaikka luonto tuntui sitä yrittävän. Minä halusin Riihimäelle. Jokin veti minua sinne veti vahvasti. Olin menossa tapaamaan vanhaa tuttavaani, jonka kanssa en ollut ollut tekemisissä vuosiin. Otin häneen yhteyttä, koska tiesin hänenkin tehneen ison elämänmuutoksen. Kaipasin ajatustenvaihtoa, vertaistukea.

Keskellä intialaista lounastamme hän katsoi minua: ”Minä toimitan tällaista Hidasta elämää -sivustoa, ja olemme juuri aloittamassa siellä blogi-osion. Kirjoittaisitko meille?”

Nyt istun keittiön pöydän äärellä pikkuruisessa Varbergin kaupungissa Ruotsin lounaisrannikolla. Maaliskuun lopun aurinko paistaa, on lämmintä, ja salaa olen hieman vahingoniloinen siitä, että samaan aikaan Suomessa pakastaa ja lumipyryjäkin on taas luvattu.

Aika paljon tuntuu tapahtuneen tässä kauppakeskuksen kahvilan, Riihimäen ja Varbergin välissä. Niin paljon, että en pysyisi itsekään kärryillä ellen olisi kirjoittanut.

Nähtyäni viimeöisen unen, ymmärsin: tämä yli vuoden mittainen ajanjakso elämässäni on ollut minun rosvokorttini. Sellainen kortti, joka lätkäistään pelipöytään juuri silloin, kun vähiten odottaa. Juuri silloin, kun odottaa suurta voittoa. Sellaista, jonka on ennalta määritellyt omassa mielessään. Ja sitten niitä rosvokortteja alkaakin sataa yksi toisensa jälkeen, ja ne on vain otettava vastaan, kun ei voi muutakaan. Ne muuttavat pelin suunnan, ilkkuvat että ”ähäkutti, nyt mennään meidän säännöillä!”.

Rosvokortti pakottaa päästämään irti kontrollista. Se pakottaa tarttumaan hetkeen, jolla se jaetaan. Se pakottaa heittäytymään välillä älyttömyyksiltä tuntuviin asioihin – pelottaviinkin. Se pakottaa pysähtymään lukuisia kertoja pyyhkimään jäätyneitä lasinpyyhkijöitä.

Ja joskus se pakottaa kirjoittamaan.

Ehkä minä kaikella tällä kirjoittamisellani haluaisin vain sanoa, että ei niitä rosvokortteja tarvitse pelätä. Jakamisen hetkellä ne tuntuvat kamalilta, mutta kunhan vaan uskaltaa ottaa ne vastaan ja edetä pelissä niiden mukaan, huomaa, että ne ovat isoimpia lahjoja, joita elämä voi antaa. Huomaa, että ne ovat niitä isoimpia voittoja.

 

 

Laaja kulma: Kasvukipuja

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.


Kirjoitin aiemmin lasteni kasvusta. Nyt on aika kirjoittaa omasta harjoituksestani kasvaa.

Lasten kasvu on niin ilmiselvää, sitä ei voi olla huomaamatta ja sen kokee luonnollisena. Aikuisten kasvu on luonnollista sekin, mutta sitä on vaikeampi nähdä, sillä se ei välttämättä näy esimerkiksi tekoina tai toimintana.

Kasvu ja kehitys ovat kiehtoneet minua pitkään. Niin pitkään, että kansantaloustieteilijänä luin kehitysmaatutkimusta, vertailin maiden kehitystasoja ja sain vastauksia siihen, miksi jotkut maat kehittyvät ja jotkut eivät. Samaa teemaa pohdin myös ihmisen kannalta: kasvamista, kehittymistä ja viisautta.

Kului lähes kymmenen vuotta. Näistä kymmenestä vuodesta olen edelleenkin laittanut paljon omaa aikaani, sitä arvokkainta mitä minulla on, näihin samoihin kysymyksiin. Näistä kymmenestä vuodesta nopeasti laskettuna seitsemän vuotta on mennyt eräänlaisten elämänkriisien tai ainakin jatkuvan muutoksen siivittämänä. Kriisistä toiseen – ja kolikon toisen puolen sanoittamana kasvumahdollisuudesta toiseen – eläessä on vaikea uskoa, ettei kriisiä tai muutosta vähään aikaan tulisikaan. Ei pysty luottamaan, että kaikki olisikin seesteisesti, ihan hyvin.

On hienoa kasvaa niin, että omista voitoista jää nöyryys ja omista tappioista ei jää häpeää. Sillä sekä voittoja että tappioita tulee, olivat ne näkyviä tai eivät. Toiselle päivästä toiseen selviytyminen on jo voitto, toiselle sama asia ilman sen suurempaa gloriaa on tappio. Siksi kannattaa laittaa omat panoksensa omiin voittoihin ja tappioihin, eikä toisten, sillä näiden vertailu on mahdotonta ja pelkästään kuluttavaa.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat tarjonneet minulle upeita kasvun mahdollisuuksia, välillä omana kipuiluna, sairauksina, välillä ympäristön tarjoilemina uhkina. Näiden kasvukipujen kohtaaminen on tuonut minulle huikeat määrät luottamusta, mutta kuluttanut myös hirveästi energiaa, kun epätoivoissani olen pidellyt kiinni sellaisista mielikuvista tai maailmasta, jollaisia ei ole olemassa.

Viimeiset kuukaudet olen taasen ollut kasvukipujen vallassa. Tulevaisuus on avoin, uusi maa tai maanosa odottavat perhettäni muutamien kuukausien päästä. Tämän muutoksen keskellä mieli ja keho alkavat helposti käyttäytyä samalla tutulla kaavalla ja tuottaa sitä vanhaa ajatusrumbaa. Näitä maustavat vielä tämä tuttu levottomuus, muutosta edeltävä jokaisen päivän nostaminen arvoonsa, elämänmaku.

Voisiko suurin kasvukipu olla se, ettei kipua tai kriisiä välttämättä tulekaan?

Lasten hyvinvointi

Ajatellessamme omaa jaksamistamme, monestiko mietimmekö sen vaikutusta jälkeläisiimme ja seuraavaan sukupolveen? Tai yleensäkään mietimmekö sitä, millaisen maailman haluamme jättää seuraaville tallaajille? Olen päätymässä siihen tulokseen, että lapsemme, tulevaisuuden toivomme ovat ne, keihin meillä olisi syytä panostaa kaikki mahdolliset voimavarat. Kuinka kasvattaa ja vahvistaa koko meidän olemassaolevaa yhteisöämme pienestä yksilöstä, isoon aikuiseen, sekä perheestä, suuriin kaupunkeihin?

Lapset ja lapsenmieliset, kuilu ei ole niin suuri

Mietitäänpä tilannettamme. Panostammeko lapsille tarjottavaan ruokaan sille kuuluvalla volyymilla? Ymmärrämmekö sitä seikkaa, että keskittymishäiriöt, sairaustilat, erilaiset ns. ”epänormaalit” ilmentyvät, käytöspoikkeavuudet, ovat meidän koko yhteiskunnan ilmentymiämme, ei niinkään lastemme valintoja? Lapset ilmentävät sitä mitä saavat purtavakseen. Niin fyysisellä, mentaalisella, kuin syvemmilläkin tasoilla. Toimiiko tällä hetkellä kokonaisuus mielestäsi moitteettomasti? Lapsemme toimivat meille peilinä, he ovat loistavia muistuttajia missä mennään. Mutta kuunnellaanko me, siinä on toinen asia?

Tukeeko tämän hetkinen elämäntyylimme tulevaisuuden toivoja?

Omaamme pian sairaimpia lapsia koko EU:ssa tällä tahdilla.

Tai annammeko omaa aikaamme lapsille ja rakkaillemme heidän ansaitsemallaan tavalla? Fyysinen oleminen, kun ei vielä välttämättä tarkoita läsnäoloa ihmis ja sydäntasolla. Panostammeko niihin asioihin, mitkä tukisivat lasten ja nuorten henkistä kasvua? Annammeko turvaa, rakkautta, hyväksyntää, lempeitä neuvoja ehdottomuuksien sijaan? Tai annammeko kosketusta ja ymmärrystä joka ikinen päivä? Kuuntelemmeko mitä ”he” sanovat? Olemmeko oikeasti siinä?

Miten meidän fyysiset toiminnot, päivittäiset rutiinit joista kaikki koostuu, ovatko ne linjassa olemuksemme, ajatustemme kanssa? Puhummeko yhtä ja toimimme toisin? Mitä viestiä sinä annat joka ikinen hetki olemassaolosi ajan? Ja onko se linjassa sen kanssa, minkälaisen jäljen haluaisit tänne jättää?

Paljon kysymyksiä toden totta. Mitä enemmän kysymme, sitä enemmän saamme vastauksia.

Entäpä sitten asiat, mitkä vaikuttavat suoraan lapsen kehitykseen?

Lapsi on erittäin kriittisessä tilassa oman kehonsa suhteen. Kirjoitusprosessi, jossa luodaan pienokaisten koko olemusta alkaa muodottomana, ennen kuin edes siittämistä on tapahtunut. Se miten vanhemmat kasaavat itsensä, antaa alkupalikat elämällä. Mutta kirjoitusprosessi jatkuu kaiken aikaa syntymänkin jälkeen. Se miten lapsi, tai ennenkaikkea mitä lapsi saa ravinnokseen vaikuttaa oleellisesti. Äidinmaidon ollessa yksittäisistä asioista rakentavin ja huoltavin mitä kukaan voi koskaan saada.

Siitä lähtee myös ajatusten kirjoittaminen. Miten lapsi opetetaan syömään, mitä ruoka-aineita ja minkälaisen viestin annamme ruokailuhetkiin liittyen. Ovatko ne merkityksettömiä pakkoja, vai merkityksellisiä erikoisuuksia? Hyvin erilaiset lähtökohdat ja erilaiset päättymiskohdat. Entä tutustutetaanko lapsi erilaisin makuihin? Oppiiko lapsi tunnistamaan 5 erilaista makua, vai keskitytäänkö yhteen hallitsevaan, makeaan? Otetaanko lapsi mukaan keittiöprosesseihin, jolloin voi syntyä kiinnostus, kunnioitus ruoka-aineita ja tekemistä kohtaan. Puhumattakaan yhteydestä, joka luodaan vanhemman ja lapsen välille yhdessä tekemällä. Korvaamatonta hengen ravintoa, jolla voidaan täyttää keho vielä pitkään tapahtuman jälkeenkin. Keittiö on hoivaamisen ja ravitsemisen tärkeimpiä tyyssijoja, johon on miellyttävää tutustua, kun opas on tuttu ja turvallinen.

Näännymmekö nälkään?

Yksi asia, mitä kuulee sanottavan on, että lapselle ei maistu ruoka. Tai aamiaista ei syödä, kun lapsella ei ole nälkä. Näissäkään ei luonnollisesti mitään vikaa ole, ne ovat tiettyjen toimien tulosta. Luonnollisesti lapsi toteuttaa itseään niillä elementeillä mitä hänelle annetaan. Verensokeriheilahtelut ja epätasapainotilat muodostuvat syömällä paljon makeaa ja vähän ravitsevaa. Tällöin yleensä myöskään aamuisin ei ole nälkä. Aamu, jolloin keho saisi rakennusaineita päivää kohti. Kyseessä on opittu tapa, jota ollaan toistettu pitemmän aikaa. Tasapainota verensokeri, tasapainotat mieltä ja ruokit luonnollista nälkää, niin ruokaa, kuin elämääkin kohtaan.

Rauhattomuus on läsnä useissa kodeissa, kouluissa ja yhteisöissä. Tähänkin me voimme vaikuttaa. Olemalla läsnä, esimerkin kautta antamalla kasvattavia roolimallin vinkkejä. Ravitsemalla pienten kehot ravinnolla, puhdistetun tyhjyyden sijaan. Tarkkaavaisuus häiriöt, oppimisvaikeudet ja rauhattomuudet ovat luonnolisesti usean asian summa. Mutta pienillä asioilla voimme lähteä kokonaisuutta tasapainottamaan. Keskittymisvaikeudet ja ajan ilmentyvät saataisiin luultavasti pienemään jo sillä, että antaisimme riittävästi rasvaa ja proteiineja, niihin jokaiseen soluun, joka noita elintärkeyksiä huutaa puuttuessaan. Ilmentäen itseään rauhattomuutena. Niinkuin ihmisjoukotkin tekevät suuremmassa mittakaavassa kokiessaan elintärkeyden puutetta. Rauhattomuudella ja sekavalla toiminnalla vastaten vallalla olevaan tilanteeseen.

Kun on rakenteet kohdillaan, on huomattavasti helpompi keskittyä, muistaa ja oppia. Vähän sama kuin rakentaisi taloa, jossa on laudat jo paikalla. Hieman vaikeampaa rakentaminen on mikäli lautoja ei ole olemassakaan.

Rakennetaan, ravitaan ja tuetaan tulevaisuudessa kestäviä taloja, erillisyyden sijaan yhdessä.

Rajallisuudesta ja rajattomuudesta

Seurasin yhtenä päivänä kolmivuotiaani leikkejä. Kuten lapsilla yleensä, hänellä on hieno kyky hahmottaa maailmaa rajattoman mielikuvituksen avulla. Hän oli saanut joululahjaksi tädiltään nukkekodin keittiökaluston. Kalustossa on paljon pieniä liikkuvia osia. Äitinä tietenkin olen alati huolissani, että kaikki osat pysyvät tallessa, jotta keittiö pysyisi täydellisenä – sellaisena, millaiseksi se on tarkoitettu.

Lapsi hahmottaa kuitenkin maailmaa valmiiden kokonaisuuksien ulkopuolella. Tyttäreni oli tehnyt yhdestä keittiön laatikosta sängyn. Liinavaatteet hän oli kaivanut roskiksesta, jonne olin juuri dumpannut minikokoisia kangastilkkuja. Nyt sängyssä köllötteli maatuskoista pienin, jonka rikkoutuneen maalin hän oli korjannut nerokkaasti kuulakärkikynällä.

Pakko myöntää, että mielikuvitukseni ei olisi riittänyt moiseen.

Aloin pohtia oman mielikuvitukseni rajoittuneisuutta. Lapsesta asti opettelemme asioita: Jotta aivot eivät kuormittuisi liikaa, automatisoimme oppimaamme tehokkaasti. Kieli, kulkureitit, pyörällä ajo, hampaiden pesu ja se nukkekodin laatikko päätyy ”oikealle” paikalleen, kun äiti tarpeeksi monta kertaa leikin jälkeen palauttaa sen keittiökokonaisuuteen. Aivoille on siis ekologista, että meidän ei tarvitse ajatella ja havainnoida kaikkea koko ajan uutena – voimme siis käyttää vanhaa tietoa ja kokemusta apuna.

Automaattiaivoista tulee kuitenkin jossain vaiheessa haaste. Jos ajattelemme esimerkiksi kiirettä: kiireessä toimimme totutun mallin mukaan, koska vanhan mallin mukaan toimiminen on nopeaa. Puhutaan myös suorittavasta työstä. Suorittaminen on ihan jees – jos haluamme pysyä paikoillamme ja toteuttaa sitä vanhaa, joka jo on. Mutta jos haluamme luoda uutta työssä tai omassa elämässä, meidän on luovuttava automaattiohjauksesta.

Kun automaattiohjaus vähenee, tietoisuus kasvaa – tai toisinpäin. Kun tietoisuus kasvaa, ymmärrys kasvaa ja samalla mielikuvituksen rajat venyvät. Ja kun mielikuvituksen rajat venyvät, voimme alkaa luoda uutta. Kirjassaan Toiveista totta Wayne W. Dyer (Basam Books, 2013) kirjoittaa:

”Jos kaikki, mikä nyt on olemassa, oli kerran kuviteltua, kaikki se, minkä haluat olevan olemassa sinua varten tulevaisuudessa, on kuviteltava nyt.”

Lapsi luo niin kauan uutta, kunnes laitamme hänet “kuosiin” – sellaisissakin asioissa, joissa ei tarvitsisi. Itse luulemme, että olemme onnistuneet elämässämme, kun toteutamme sitä, mikä jo on. Mutta lukkiutumalla siihen, mikä jo on, jäämme eiliseen.

Me ihmiset olemme luojia. Jokainen meistä luo oman todellisuuden ja tulevaisuuden – joko omien rajoitusten tai mielikuvituksen rajattomuuden kautta. Joko jatkamme samaa tai teemme tietoisuudessamme tilaa uudelle.

Aika monella yrityksellä menisi paremmin, jos lapset saisivat vaikka kerran kuussa opettaa yrityksessä luovaa ajattelua. Ja aika moni meistä olisi onnellisempi, jos leikkisimme ja hulluttelisimme, antaisimme tilaa luomisen suurelle voimalle, ilolle.

Jospa aloittaisit siitä, että pesisit tänään hampaat eri järjestyksessä?


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Miehen tie: Tässä vai yläilmoissa? Mitä läsnäolo on?

Läsnäolosta on tullut yksi työni pääteemoista. Selkeästi se on myös yksi tämän hetken tärkeimpiä aiheita. Halusin hieman avata käsitettä ja erilaisia näkökulmia siihen. Koska termi on ollut laajassa käytössä jo jonkin aikaa, se on alkanut saada hyvin erilaisia merkityksiä. Usein törmään läsnäoloa käsittelevissä keskusteluissa näkemyksiin jotka eroavat asian perinteisestä merkityksestä olennaisesti. Mitä se sitten on?

Tietoisuus/mindfulness ja läsnäolo.

Nämä kolme termiä rinnastetaan varsin usein tänä päivänä. Sille on perustelunsa mutta samalla se on tuonut omat haasteensa asiasta puhumiseen. Siinä missä tietoisena oleminen tai tietoisuuteen – havaintoon tai havaitsijaan samaistuminen usein on edellytys läsnäololle, se voi myös olla tästä hetkestä ja arjen tilanteista poistumista. Mindfulness:n merkitys epäilemättä voidaan liittää tietoisuuteen. To live mindfully – tietoisena eläminen taas on enemmänkin tietoista elämistä – läsnäoloa. Tietoisuus sanana on substantiivi. Tietoinen on tilaa kuvaava adjektiivi. Tietoinen eläminen, läsnäolo, on verbi.

Tiedän, sanat ovat kömpelöitä ja mikä tahansa sanalle annettu merkitys on aivan yhtä hyvä kuin toinenkin. Pohdinpahan ääneen.

Inspiraationi tähän tekstiin syntyi siitä, että monet näkemykset kertovat kantajansa pitävän läsnäoloa tilana jossa mikään ei kosketa, tunnu miltään ja on nähty etäältä. Tietoisuutta se voi olla, mutta että läsnäoloa? Tunteminen, aistiminen, työskentely, mikä tahansa tietoinen sellainen. Antautuen, kokien ja hetkeen rentoutuen, kuulostavat enemmän läsnäololta. Tälle hetkelle ja kaikille sen väreille olemiselta. Tietoisesti, mutta silti karkaamatta tietoisuuden etäisiin ja kirkkaisiin maisemiin. Läsnäolo tuntuisi enemmänkin tietoisuuden ja sen kirkkauden tuomiselta tähän hetkeen.

Heittäytymistäkö?

Toisinaan läsnäoloa kuvataan tilana jossa teet jotain täysin keskittyneenä. Useat kokevat keskittymisen olevan synonyymi läsnäololle. Toiset heittäytymisen ja tähän hetkeen antautumisen. Mutta jos teen tämän kaiken vailla tietoisuuden tuomaa selkeyttä, olenko läsnä? Voinko olla keskittyneenä olematta silti juurikaan läsnä, itsessäni, tietoisena ja vahvasti kokevana? Usein johonkin keskittyminen tai heittäytyminen on vain sitä, että asia ja sen energia vie minut mennessään. En ollut läsnä, koska en itseasiassa ollut edes tietoinen siitä mitä tapahtui, se vain tapahtui kuin automaattisesti.

Tietoisuustaidot eivät ole elämästä karkaamista varten. Elämä itsessäänkään ei taida olla siitä karkaamista varten, vaikka tällaiseen usein törmää niin henkisessä harjoittajassa kuin tietoisuustaitojen oppijassa. Elämän, tämän hetken, itsen ja tarkoituksen ytimeen pääsee kiinni vain niiden kokemisen kautta, mahdollisimman tietoisen sellaisen. Läsnäolevan.

Olet erittäin tervetullut Läsnäolo kertoo kuka sinä olet- ilmaisluennoille. Luennoilla käsittelemme ja koemme sitä, mitä läsnäolo todella on. Pohdimme myös läsnäolon syvempää merkitystä sen paljastajana kuka me todella olemme. Seuraavien luentojen tarkat ajat löytyvät uutiskirjeestäni tämän linkin alta. Samassa uutiskirjeessä myös monta muuta hyvää juttua.

sydämellä, aaro

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image