Sarastus: Tämä on se sarastus!

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


@maijailmoniemi: ”Pää lyö tyhjää. Mistä blogata seuraavaksi? Liian pitkä tauko kaiken reissaamisen ja Suomeen tulon takia. Ideoita?”

Näin twiittasin toukokuussa.

Ajauduimme keskusteluun erään tuttavani (tässä ”H”) kanssa.
H: ”Ai sä olet Suomessa?”
M: ”Joo! Täällä ollaan. Kulttuurishokin kynsissä.. :)”
H: ”Siinähän sulle aihe 🙂 Mikä on sinussa ehtinyt Ruotsissa muuttua ja kuinka peilaat itseäsi Suomi-minään.”
M: ”Hyvä aihe! Oon myös kelannut paljon onko tarpeen olla erikseen Suomi- ja Ruotsi-minät. Vai voisiko olla vain minä? Olosuhteista huolimatta.”
H: ”Vai kaikkea yhdessä! Itse olen ihan eri ihminen nyt kuin ennen ulkomaan vuosia, mutta myös Helsinki on opettanut.”
M: ”Niin, jäin miettimään, kuinka totaalisesti voi ylipäänsä muuttua? Onko joku ydin, joka pysyy aina? Ja oisko pointti nyt löytääkin se?”
H: ”Vai onko tämä kaikki vain osa kehittymistä? Uskon, että meissä on oma ydin, joka pysyy ja ohjaa kehitystä.”
M: ”Sitä varmasti. Ja mä uskon, että kaikki tämä kehittyminen on erityisesti juuri sen ytimen hahmottumista ja löytymistä.”
H: ”Näkisin, että ydin on se osa meistä, josta ne arvot ja tunteet kumpuaa. Se jokin, joka tekee sinusta juuri sinut.”
M: ”Ja se että siihen ytimeen saa yhteyden sekä pystyy ja uskaltaa kuunnella sitä ja toimia sen mukaisesti, on koko tän homman juju!”
H: ”Näin on! Tässähän se blogikirjotus tuli tehtyä 🙂 Nyt skumpalle!”

Olen tullut kesäksi Suomeen. Hypännyt keskelle maailmaa, joka on pyörinyt omalla painollaan, mennyt eteenpäin minun poissaolostani huolimatta. Shokki. Enkö minä kuulu tännekään enää? Kotimaahani? Missä on se minä, jolla joskus oli täällä ihan oikea, oma elämä?

Syy bloggaamattomuudelleni on mitä ihanin: koko alkukesän olen viettänyt pimeässä teatteristudiossa opintojani viimeistellen. Olen ollut innostuneempi kuin aikoihin; tätä minä olen kaivannut. Yllättävää, että juuri näyttelijäopintojen myötä olen oppinut itsestäni enemmän kuin moneen vuoteen. Näyttelijäntyössä peruslähtökohta on itsetuntemus; ennen kuin voi asettua mihinkään rooliin, mihinkään uuteen maailmaan teatterilavalla, on nähtävä itsensä, tunnettava sisimpänsä, kuunneltava sitä sekä annettava luovuuden ja voiman kummuta sisältä. Ilman yhteyttä itseensä näyttelijä ei voi elää ja hengittää kulloistakin tehtäväänsä.

Sama pätee oikeassa elämässä.

Eräässä aiemmassa blogissani pohdin luopumista ja takaisin saamista. Kysyin silloin, onko minun luovuttava itsestäni jotta voin löytää minut?

Mikä on minussa ehtinyt Ruotsissa muuttua ja kuinka peilaan itseäni Suomi-minään?

Olen kulkenut ihmisenä lähes äärilaidasta toiseen: täydellisestä itsenäisyydestä ja vapaudesta – siitä että päätän itse jokaisen askeleeni – totaaliseen riippuvuuteen toisesta ihmisestä. Nämä eri minät ovat olleet suurin ristiriitani: olen etsinyt paikkaani, yrittänyt todistella että minä mukaudun, sopeudun ja juurrun. Olen yrittänyt muokkautua jokaiseen eri ympäristöön eri roolissa, muuttamalla itseni erilaiseksi.

Vihdoin osaan vastata omaan kysymykseeni: en ole joutunut luopumaan itsestäni, itseasiassa päinvastoin. Suurin oppikouluni on päästää irti erilaisista identiteeteistä, joita vuosien saatossa olen rakentanut itselleni ympäristön ja olosuhteiden muuttuessa sekä kohdata ulkoisista määritteistä riippumaton minä.

Kuinka totaalisesti voi ylipäänsä muuttua? Onko joku ydin, joka pysyy aina? Ja oisko pointti nyt löytääkin se?

En usko, että olen muuttunut juurikaan. Olen vain päässyt vihdoin lähemmäs sitä aitoa itseäni, joka olen aina ollut. Nyt ymmärrän, etten ole ollut kotona missään, koska en ole ollut kotona itsessäni. Olen jo pitkään ollut itseni pahin vihollinen; antanut mieleni tehdä temppujaan, vaikka kaiken aikaa minun olisikin vain pitänyt uskaltaa nähdä itseni – kohdata ja kuunnella.

Ja se että siihen ytimeen saa yhteyden sekä pystyy ja uskaltaa kuunnella sitä ja toimia sen mukaisesti, on koko tän homman juju!

Kaikki tämä hiljaisuus, mitääntekemättömyys ja yksinäisyys, kaikki nämä epäröinnit ja haparoinnit, onnistumiset ja erheet ovat auttaneet minua ymmärtämään, että olen turhaan vaivannut mieltäni alituisella etsimisellä. Minähän olen tässä! Ja nyt! Ja minä kuulun tähän ja nyt. Minun on tultava itseni parhaaksi ystäväksi, jotta saan rauhan, jotta viihdyn itseni kanssa ja tiedän, että turvani on itsessäni, ei muissa ihmisissä, ei ulkopuolisissa puitteissa – ei ulkoisissa rooleissa.

Tämä on se sarastus johon heräsin sinä aamuna, kun olin päättänyt jättää taakseni vanhan taakan. Tämä on se sarastus, josta olen blogannut.

Valmistautumassa näytelmään, hallitsijan rooliin

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: