..ja hänen vasta pitääkin! Unelmat ja ajatus paremmasta ovat niitä pelastusrenkaita, jotka pitävät pinnalla silloin, kun elämä suistuu raiteiltaan.

Joitain viikkoja sitten katselin Min Morgon -ohjelmasta esikoiskirjailija Mathias Rosenlundin haastattelua ja tovi sitten luin samaisen tyypin haastattelun Hesarista. Rahasta ja ennen kaikkea rahattomuudesta ei tässä maailmassa juuri puhuta edes ystävien kesken, joten minusta on huikeaa, että Rosenlund nosti esiin tämän keskustelun. Käykää ihmeessä lukemassa varmasti monelle arkeen hieman perspektiiviä antava Hesarin juttu. Voin yhtyä Rosenlundiin monessa määrin, koska tiedän, millaista hänen kuvailemansa elämä on, tiedän, miltä tuntuu olla köyhä. Enkä pelkästään ajatuksen tasolla, vaan pystyn myös kehossani yhä fiilistelemään sitä, miltä se tuntuu, kun keskellä yötä herää miettimään raha-asioita, kun ei ole rahaa bussilippuun, kun jääkaapissa on porkkanapussin ja ketsupin lisäksi pelkkä valo ja seuraava liksa on tulossa joskus parin päivän päästä. Toki köyhyys vaikkapa Afrikassa on ihan eri asia kuin meillä hyvinvoivassa Suomessa, mutta silti vähävaraisuus voi täälläkin rassata ja köyhyys tosiaan voi olla aivoja syövä loinen.

Joskus entisessä elämässäni ihmettelin, kun joku sanoi, että hänellä ei ole varaa erota. Muistan vain miettineeni naivisti, että miten niin, onpa outo ajatus. No, voin kertoa, että enää en ihmettele. Sitä ei enää sen jälkeen ihmettele lainkaan, kun on löytänyt itsensä pyytämättä ja yllätyksenä tilanteesta, että yhtäkkiä on täysin yksin maksamassa kahdelle ihmiselle mitoitettua kuusinumeroista asuntolainaa. Ja asuntolainan lisäksi on toki autolaina, eikä autosta voi luopua, koska muuten ei ehdi ajoissa töihin tarhan ja koulun kautta ja päivän päätyttyä samaa reittiä takaisin. Tiedän, mitä se on, kun tekee yksinhuoltajana kahta duunia, päivät on toimittaja, illat jumppamaikka, eivätkä rahat siltikään riitä. Tiedän, miltä tuntuu, kun lapset joutuvat lopettamaan kuviskerhon ja telinevoimistelun yksinkertaisesti siksi, että äidillä nyt ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Tiedän, miltä tuntuu häpeillä ja peitellä rahattomuutta. Siinä ei enää katosta roikkuva design-lamppu paljoa kuulkaas lämmitä, kun joutuu jatkuvasti pelkäämään, onko sitä kattoakaan enää kauan pään päällä. Entä mikä on fiilis, kun ystävä kerta toisensa jälkeen pyytää ravintolaan syömään, ja lopulta suuttuu, kun aina kieltäydyn. Koska hän ei voi käsittää, etteikö minulla ole varaa yhteen pikku illalliseen. Miltä se tuntuu, kun itselleen ei enää ostakaan mitään, sillä lapset menevät kaikissa tarpeissa toki aikuisen edelle. Miltä se tuntuu, kun joutuu jännittämään tankkivalon palaessa, että riittääkö bensa vielä yhden päivän, kun se palkka on tulossa vasta huomenna. Miltä se tuntuu, kun kolmekymppisenä joutuu soittamaan äidille että voitko taas lainata rahaa, että netti pysyy päällä ja puhelimet auki. Miltä tuntuu se, kun vihdoin rohkaistuu hakemaan apua ja sitten sinua pyydetäänkin palaamaan asiaan sen jälkeen, kun asunto ja auto ovat myyty. Ohhoh.

Ei tunnu hyvältä, mutta opettaa ihan helvetisti.

Minä seivasin itseni ja lapseni tuosta pari vuotta kestäneestä elämänvaiheesta jota kuinkin vähin henkisin vaurioin, mutta nuo ajat vaikuttavat aineellisesti yhä arkeeni. Kiitollinen olen siitä, että saan olla iloinen vuokranmaksaja ja taloudessani on nykyään toinen, kuluja jakava aikuinen. Mitään ekstraa en kuitenkaan vielä nykytilanteessakaan pysty tekemään tai hankkimaan, mutta en valita, koska kaikki tämä on opettanut minulle niin paljon. Olen oppinut näkemään rahan vain rahana. Se on vain asia, josta oma sisäinen rauhani tai tyytyväisyyteni ei ole enää kiinni. Saatoin muuten silloin olla hullu, kun muutenkin epävarmassa tilanteessa hyppäsin vakipallilta freelanceriksi. No, mieluummin sitten hullu ja onnellinen. Ja hei, paitsi Rosenlundin, myös minun iPhoneni on aivan sirpaleina, sen molemmilta puolilta. Kaverini juuri kysyi taannoin, että mikset sä osta uutta. Ensin ajattelin keksiä jonkun valkoisen valheen, mutta jo joitain viikkoja sitten lakkasin selittelemästä. Ai miksi en osta uutta? No siksi, että mulla ei ole varaa sellaiseen. Myös minä tein Rosenlundin tavoin yhden lapsen lisää, vaikka arvelinkin sen vaikeuttavan jo jossain määrin jo tasaantunutta taloudellista tilannetta entisestään. Hoitovapaan aika olikin aika turmiollinen tässä taloudessa. Sentään tänä syksynä tapahtui jotain poikkeuksellista muutamaan vuoteen: esikoiseni matkusti Berliiniin. Reissu tuntui budjetissani pitkään, selvää oli se, että uutta luuria ei hankita vielä toviin. Silti tahdoin, että lapseni pääsee kokemaan jotain ainutlaatuista.

Paitsi että tämä koko show on opettanut itseäni, myöskin lapseni ovat oppineet sen, että mikään ei ole ilmaista. He osaavat arvostaa rahaa ihan eri tavoin kuin lapset, jotka saavat heti kaiken haluamansa. Rosenlund kertoi antaneensa viimeiset rahansa pojalleen, jotta hän pääsee leffaan ja poika palautti jäljelle jääneet rahat takaisin isälleen. Tuttu tilanne. Omatkin tyttäreni ovat olleet valmiit joustamaan ja kirkkain silmin valehdelleet, että ei tunnu missään, että itse ei pääse, vaikka kaikki muut menevät Linnanmäelle tai shoppailemaan. Muistan myös neljän vuoden takaa sen, kun silloin 8-vuotiaani ihmetteli, että miten me voidaan olla näin köyhiä, kun me ei näytetä siltä ulospäin.

Rosenlund kertoo haastattelussa, että köyhällä ei ole varaa unelmiin. Siitä minä olen täysin päinvastaista mieltä. Mitä huonompi oma tilanteeni oli, sitä enemmän minä unelmoin. Pieniä poikkeuksia, kun tosiaan tuntui siltä, että en päivääkään enää jaksa, lukuun ottamatta jaksoin koko ajan uskoa, että paremmat ajat koittavat. Mitä vähemmän tilillä oli rahaa, sitä isommat olivat unelmani. Eivätkä unelmat ole vieläkään kadonneet mihinkään, vaikka tilanteen palautuminen niin sanotusti normaaliksi tai ainakin keskiluokkaiseksi on hidasta. Härskisti yhä unelmoin mustasta maasturista ja keskustakämpästä, mutta jokin on muuttunut. Enää materialistiset asiat eivät tuo minulle tippaakaan lisää onnellisuutta, en ajattele, että elämä on sitten vasta hyvin. Toki raha ohjaa valintoja, kuten Rosenlundkin kirjoittaa, mutta unelmointi ja niin moni muukin asia ovat onneksi ilmaisia. Kun rahaa on vähän, sitä lakkaa valittamasta pienistä asioista. Sitä oppii olemaan tyytyväinen vähästä. Asiat vain loksahtavat ihan erilaiseen arvojärjestykseen kuin ennen. Entinen minä jopa hieman huvittaa, olenpa minä ollut pinnallinen ja naiivi. Pitkään tosin olin tilanteesta katkera, kateellinen ja vihainen. Sitten huomasin satuttavani siten käyttäytymällä eniten itseäni. Vapauttavaa oli päästää irti noista tunteista. Ja kun on vain vähän, sitä oppii olemaan kiitollinen pienestä, tyyliin siitä, että on katto pään päällä ja saa olla terve, jotka oikeasti ovat isoja ja merkittäviä asioita elämässä! Ja hei, kun sitten pystyy hankkimaan jotain sellaista, joka jolle kulle toiselle on ihan normaali ostos, voi pojat, että sitä on iloinen monta päivää. Heitin tässä juuri valkoiset Converse-tossuni roskiin. Olin käyttänyt ne niin loppuun, että pohjat olivat irti ja vesi alkoi mennä ikävästi sisään kantapohjasta. Aika tehokasta ja ekologistakin, sanoisin! Kaikki liika, turha, ylimääräinen ja minulle epäsopiva ovat jääneet. Ei ole tarvetta, vaikka sitten nyt olisi ehkä paikoin jopa varaakin, ainakin satunnaisesti.

Köyhyys ei saa estää ihmistä unelmoimasta paremmasta. Minä uskon, että kaikki on mahdollista, niin kauan kun mikään ei ole varmaa. Uskon siihen, että asiat voivat muuttua hetkessä. Uskon siihen, että ihmeitä tapahtuu. Vaikka minunkin teki välillä mieli luovuttaa, en antanut periksi. Mitä enemmän asiat menivät persiilleen, sitä enemmän perkelettä minusta löytyi.

Tänään on uusi päivä. Ihanaa alkavaa viikkoa! Tervetuloa myös lueskelemaan kehoon, mieleen, sieluun ja tunteisiin keskittyvää Vastaisku ankeudelle -hyvinvointiblogiani, jonka löydät lisäksi Facebookista ja Twitteristä.