Kukaan ei ole sen arvoinen, että eläisi elämänsä kynnysmattona – Olemme kuitenkin itse vastuussa siitä, ettemme jää makaamaan lattialle

6-vuotias poikani heitti yhtäkkiä eräänä päivänä ajatuksen:”Äiti, eiks olis aika inhottavaa olla robotti? Sillon kaikki vaan ohjailis sua etkä sä vois itte päättää, mitä sä teet.” Joskus resonoi ja nyt kävi niin. Parhaat opettajat voivat istua lapsenasussa auton takapenkillä.

Lapsen sanoissa piili totuus, joka ei taida jättää minua rauhaan. Moni meistä tietää, mitä on olla kiltti, elää muita varten, hoivata ja kantaa vastuuta toistenkin puolesta. Minäkin olen vastuunkantaja. Elämä antaa joskus hyppysellisiä, joskus kourallisia haasteita ja pysäyttää. Olen oppinut rakastamaan näitä pysäytyksiä, koska niiden avulla tulen tietoiseksi kokemukseni kautta ihmisyyden eri puolista. Tiedostaminen on myös tärkeä askel toipumisen tiellä. Oman kokemukseni mukaan pysäytykset tulevat aina oikeaan aikaan ja oikean kokoisina. Tosin tämän havainnon pystyy usein tekemään vasta, kun kriisistä tai pysähtymiskohdasta on kulunut jo hetki aikaa ja henkinen kipu on hiukan hellittänyt.

Kun elää lapseni kuvaaman robotin lailla, ei voi itse päättää, mitä tekee. Kun antaa toisten liikuttaa jäseniään, on olo kuin halvaantuneella; odottava ja pelokas. Kauko-ohjaimen käskyjä odotellessa tulee kuitenkin tehtyä mahdollisimman paljon ja niin hyvin, ettei tule sanomista. On raskasta elää elämää, jossa ohjaimina ovat tunteista ikävimmät: syyllisyys ja häpeä. Kun tulee nähdyksi vain muita palvellessaan ja auttaessaan, jää itse näkymättömäksi. Tämänkaltainen elämä aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, tyhjyydentunnetta ja masennusta. Aivan kuin pallean kohdalla olisi valtava aukko, jossa on kaikenlaista liikennettä, muiden ihmisten energioita ja asioita, jotka eivät oikeastaan kuulu sinne.

Eipä edellisessä mitään uutta sinänsä, mutta minulle hyvin tärkeää oli sille tielle lähteminen, jossa mietin, mitkä tai ketkä minua ohjailevat – sisäistetyt suunnannäyttäjät. On sekä helpottavaa että kivuliasta tiedostaa itsessään puolia, jotka joinain päivinä mielellään leikkaisi ja hautaisi takapihan pimeimpään nurkkaan.

Kenen ääni sisällä käskyjä jakelee?

Mitä opittuja ajatusrakennelmia ja sääntöjä sisällä asustaa?

Itseään on vaikea rakastaa ja omasta elämästä on vaikea tehdä itsensä näköistä, jos siihen ei ole lupaa. On hankalaa tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä ja tuntea sydämensä tai sielunsa tarpeita, jos toisella olkapäällä istuu se, joka viljelee pelkoja ja pitelee kädessään syyllisyyden ja häpeän kauko-ohjainta. Piru on se voimakas persoona, joka ei antanut sinun kasvaa omanlaiseksesi, ehkä narsisti, joka nujersi oman tahtosi ja talloi kauneutesi omiin jalkoihinsa. Tai se uhri ja marttyyri ja syyllistäjä, jonka vuoksi koit olevasi hänestä vastuussa enemmän kuin itsestäsi.

Kukaan meistä ei ole sen arvoinen, että makaisi elämänsä kynnysmattona. Olemme kuitenkin itse vastuussa siitä, ettemme jää makaamaan lattialle. Jos jää odottelemaan sitä, että se, joka meidän lattialle laittoi, tulee nostamaan meidät ylös, voi haaskata elämänsä odotteluun. Joskus tarvitaan homeopaatin pilleri tai yksi hyväksyvä katse, mikä tahansa pieni sysäys, jotta jaksaa nousta toipumiseen johtavalle polulle. Mää itte -tapaukselle on iso askel edes pienen apua -huudon päästäminen ilmoille.

Oman elämän haltuun ottamisen tie, vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnista ja vanhojen mallien romuttaminen on haastavaa ja saa monta syvää itkua aikaiseksi. Ennen kuin voi syntyä uutta, pitää itkun raivata sisimmässä tyhjää tilaa.

Eräs ihminen sanoi minulle sanat, joiden kautta oivalsin. Hän puhui kuntopyörästä, jonka päällä voi vuosien ajan polkea uuvuksiin asti automaattiohjaus päällä. Kun pysäytys tulee, ihminen voi itse nousta kuntopyörän selästä pois tai pyytää jotakuta auttamaan, ellei itse jaksa. Olisipa jokaisella siinä kohtaa joku, joka rientää auttamaan. Hoipertelevin askelin voi sitten hiljalleen kulkea kohti uutuuttaan hohtavaa punaista polkupyörää ja nousta sen selkään.

Itse vien ajatusta eteenpäin: punaisen pyörän vauhdin ja suunnan voi itse päättää – olkapään piru putoaa kyllä kyydistä pois. Eikä siinä vielä kaikki: tavaratelineelle voi kiinnittää istuimen, johon voi istuttaa pienen ystävän, sisäisen lapsen. Lapsen joka pitää huolen siitä, että ilonkiljahdukset vauhdittavat matkaa ja on aikaa ja uutta näkökykyä jäädä tutkimaan elämän pieniä ihmeitä ja imemään makealta maistuvaa pillimehua.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: