Myötäelämän, syvyyden ja henkisen rikkauden vähentyminen koulii meistä itseämme pakoon juoksevia sieluttomia sinnittelijöitä. Syynä on kiire. Sitä tuottaa elämäntarkoituksen kiteytyminen työssäkäymiseen ja kuluttamiseen.
Tarvitaan mielenkumous, jotta tyytymättömyyden ajama ja kulutuksen maksimoinnin ylläpitämä konemaista tehokkuutta ihannoiva työnteon muoto väistyy. Olisiko mielenkumous elämän tarkoituksen siirtämistä kulutuskeskeisyydestä merkityskeskeisyyteen? Ensisijainen tavoitteemme elämässä olisikin tarkoituksettomuuden tuhoaminen? Tällöin mielenkumouksen ytimessä olisi kolme toisiaan tukevaa tekijää:
Sinun ja minun rooliksi suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmankansalaisena tulisi passiivisen kuluttajan sijasta aktiivinen kansalainen?
Riittävyyttä ja mahdollisuuksia mittaavaksi määreeksi ottaisimme rahan sijasta ajan? Samalla rahan merkitys kaventuisi elämässämme olennaisimpaan: turvaamaan perustarpeidemme tyydyttyminen. Vapautuisimme pakosta, joka ei suostu määrittelemään minkä verran riittää.
Onnistuneen elämän mittariksi vaihtuisi vermeiden ja värmeiden sijasta aineeton pääoma? Suuntaisimme voimiamme kuluttamisen maksimoimisen sijasta yhä enemmän ihmisten välisten suhteiden rakentamiseen. Emme kiiruhtaisi tavaramarkkinoille vaan pyrkisimme rikastuttavaan vuorovaikutukseen erilailla maailmaa tulkitsevien ihmisten kanssa. Ja tavarat korvautuisivat yhä useammin palveluilla?
Kulutuskeskeisyydestä merkityskeskeisyyteen johtava mielenkumous auttaisi meitä raivaamaan sivistykselle sijaa. Se myös huomioisi, että käytössämme on yksi rajallinen planeetta, josta pitäisi riittää materiaalista hyvää myös vielä maailmaan syntymättömille ihmisille. He kun odottavat saavansa elää ainakin yhtä hyvää elämää kuin me.
Onko terveys sairauden vastakohta? Näen terveyden – ja myös sairauden – prosessina, joka pitää sisällään erilaisia vaiheita. Polariteetin käsite sopii myös terveysprosessin tarkasteluun. Maailmankaikkeus ja ihminen ovat täynnä polariteetteja; on päivä ja yö, aktiivisuus ja passiivisuus, plus ja miinus, sympaattinen ja parasympaattinen, mies ja nainen… Toista ei ole olemassa ilman toista.
Terveyteen ja kehomielen tasapainoon tähtäävä prosessi sisältää kaksi vaihetta: stressivaiheen ja stressistä elpymisen. Jos ajattelemme yksittäistä kehon solua, se ei voi olla yhtä aikaa stressissä ja elpymässä stressistä. Kun laajennamme näkökulmaa kehon elimiin tai kudoksiin, myös tietty kehon osamme on joko stressissä, elpymässä tai terveyden kannalta tasapainotilassa, jossa toteutuu normaali vuorokausirytmi autonomisen hermoston osalta.
Hormonaalisesta näkökulmasta katsoen voimme toisaalta myös ymmärtää, että kun tietyt rauhaset alkavat vapauttaa hormoneja verenkiertoon, ne kulkeutuvat koko kehoon. Voimmeko siis päätellä tästä, että aika ajoin koko kehomme on stressihormonien ”valtaama”, ja joskus taas ns. hyvänolon hormonit ovat aktiivisia kehossamme.
Tämä kuvastaa sitä, miten monitahoisesta asiasta on kysymys. Tarkastellaanpa asiaa subjektiivisesta näkökulmasta. Mistä itse tiedät olevasi stressaantunut? Stressivaiheessa voimme tuntea olevamme taistele-pakene-jähmety -tilassa, pyöritämme samoja toimimattomia ajatuskehiä ja nukumme huonosti tai ei ollenkaan. Yritämme vain selviytyä päivästä toiseen. Keho on kylmä, verenpaine nousee, ruuansulatus ja aineenvaihdunta toimivat huonosti. Ruokahalu joko puuttuu kokonaan tai sitten ahmimme kaikkea sokeripitoista syötävää ja juotavaa, koska aivomme ovat ”hälytystilassa”. Ehkä jotkut näistä ovat sinullekin tuttuja oireita?
Kun stressivaihe jossakin vaiheessa päättyy, mitä kehomielessä silloin tapahtuu? Olo on usein väsynyt ja raukea, ja uni maittaa taas. Ajatuskehät ovat poissa, mieli on rauhallinen. Keho on nyt lämpimämpi, verenpaine laskee ja ruokahalu palautuu vähitellen normaaliksi. Oletko muuten huomannut, että usein saamme erilaisia oireita juuri tässä vaiheessa, esimerkiksi päänsäryn, kuumeen tai flunssan? Miksi usein sairastumme flunssaan loman alkaessa? Tai saamme päänsäryn työpäivän päätteeksi?
Nyt niin ajankohtainen nuha on yksi hyvä esimerkki terveysprosessista ja polariteeteista. Työssä on ehkä ollut iso ja tärkeä projekti ja tiukka aikataulu, mikä on tuntunut hyvin stressaavalta. Ilmapiiri koko työyhteisössä on niin kireä, että sen voi jopa ”haistaa” nenällään! Kun projekti vihdoin saadaan päätökseen ja on tilaisuus hetki hengähtää, huomaa nuhaoireiden ilmaantuvan. Tällöin kehomieli on siirtynyt elpymisen ja tasapainottumisen vaiheeseen, jonka tarkoituksena on korjata stressivaiheen aikana tullut polariteettien epätasapainotila – sekä solujen että mielen ja toiminnan tasolla.
Nuha-esimerkki auttaa ymmärtämään kehomielemme kokonaisvaltaisuutta, ja toisaalta myös sitä, miten tietynlaiset yksilöllisesti koetut tunteet kohdistuvat stressinä sekä mielen tasolle että tiettyyn kehomme osaan. Stressivaiheessa emme siis vielä tunnista juurikaan oireita nenässämme, vaan oireet alkavat vasta, kun keho alkaa tasapainottaa itseään. Kehoomme on rakennettu tällainen älykäs järjestelmä, joka mahdollistaa samalla kehon ja mielen itseään korjaavan prosessin, kohti tasapainoa ja terveyttä!
Jos meidän koko kehomme toimii tällä tavoin, mitä voimme ajatella terveydestä ja sairaudesta? Minulle jokainen oma oireeni on merkki kehoni älykkyydestä. Kehoni ei tee virheitä, vaan kaikilla oireillani on olemassa tarkoitus ja viesti, jota pysähdyn kuuntelemaan ja tiedostamaan <3
Hermojärjestelmän herkkyys on synnynnäistä. Et voi valita herkkyytesi astetta, mutta voit valita miten suhtaudut herkkyyteesi. Saatat yrittää peittää sitä, rakentaa suojamuureja, väheksyä itseäsi ja yrittää muuttua “sopivammaksi”.
Vai opetteletko mieluummin rakastamaan ja arvostamaan itseäsi ja herkkyyttäsi juuri sellaisina kuin olette? Tutustut itseesi paremmin, opettelet tuntemaan kehosi ja mielesi reagointitavat ja tarpeet. Alat hyväksymään itsesi sen sijaan, että yrittäisit koko ajan muuttua ja olla jotakin mitä et ole.
Kehitys tapahtuu hyväksymällä
Kysytkö usein itseltäsi, miten voisin muuttua ja kehittyä, jotta sopisin tähän tilanteeseen tai työpaikkaan? Tähän kiireeseen ja tahtiin? Tähän ympäristöön tai ihmissuhteeseen? Oletko itse asiassa jatkuvassa tyytymättömyyden vireessä itseäsi kohtaan?
Jos pysähdyt miettimään tätä ja tunnistat tyytymättömyyttä, onko se oikein ja kohtuullista Sinua kohtaan, joka varmasti teet joka hetki parhaasi tässä maan päällisessä elämässä niiden kykyjen, ominaisuuksien ja ymmäryksen pohjalta, mitä Sinulla on?
Ymmärrykseni mukaan elämme ihmisenä, jotta kehittyisimme henkisesti yksilöinä ja kokonaisuutena. Kehittyminen on siis tarpeen, mutta aina se ei tarkoita muuttumista, vaan suurin kehitys voikin seurata siitä kun hyväksyy sen mitä on ja riisuu kaiken turhan pois.
Mitä haluat tehdä itsesi ja herkkyytesi hyväksi?
Mitä jos kääntäisit kysymyksen toisin päin: Mitä haluan tehdä itseni ja herkkyyteni hyväksi, jotta ympäristöni ja toimintani tukisi minua ja lahjojani pääsemään esiin? Antaisinko itseni olla sitä mitä olen, rauhassa, omana itsenäni? Mitä seuraisi siitä, jos irtautuisin turhasta ponnistelusta ja jatkuvasta yrittämisestä?
Miten herkkyytesi kiittääkään, kun alat suhtautua siihen yhä avoimemmin, uteliaisuudella ja lempeydellä. Se alkaa näyttää kukintojaan. Se uskaltaa vähitellen tulla enemmän esille, luottavaisena ja hyväksyttynä.
Antakaamme herkkyyden kukkia ja inspiroida
Mitä tämä maailma olisikaan ilman herkkyyttä? Ehkä kokoelma faktoja, toimintoja ja materiaa. Kuka tahtoisi elää sellaisessa maailmassa? Antakaamme siis herkkyyden kukkien kukkia ja inspiroida niin itseämme kuin ympärillämme olevia.
Olet juuri oikeanlainen – sellaisena kuin olet – juuri nyt.
Miten määrittelet itsesi? Elätkö vaivojen kautta vai korostatko hyviä asioita elämässäsi ja itsessäsi? Pysähdyin tähän ajatukseen istuessani kahvipöydässä sukulaisten ja tuttavien kanssa. Mitä enemmän ikää porukalla on mittarissa, sitä enemmän puhutaan vaivoista ja sairauksista, lääkityksistä ja lääkärikäynneistä.
Miten moni ihminen estääkään itseään elämästä täyttä elämää jonkin vaivansa tähden! Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että en voi tehdä sitä tai tätä, koska jalassa on ongelmaa, en voi liikkua kun selkäni on kipeä. Jalka tai selkä ottaa hallinnan ja rajoittaa elämää. Ihminen polttomerkitsee itse itsensä vaivaiseksi. Mutta mitä jos toimitaankin toisin? Mitä siitä seuraa ja mihin se vie?
Polvessani on kierukan repeämä ja nivelrikkoa. Vanha juoksu- ja kaatumisvamma todennäköisesti. Sillä ei ole niin väliä. Ennen diagnoosia patikoin rotkoissa, juoksin ja jumppasin. Ortopedille menin siksi, että vuosien mittaan polveni välillä kiukutteli: se kipeytyi ja turposi. Ortopedi tutki polveani ja passitti magneettikuvaan. Kun sain kuulla kuvauksen jälkeen diagnoosin, olin typertynyt ja pettynyt. Mieli viilsi maata muutaman päivän ajan, sillä ortopedillä ei ollut miellyttävää kerrottavaa: polveni tarvitsisi leikkauksen, mutta leikkauksen jälkeen polveni voisi parantua tai huonontua. En hurrannut leikkaukselle enkä särkylääkkeiden syömiselle, vaan halusin jatkaa elämääni ihan niin kuin ennenkin. Niinpä pyysin ortopediltä aikalisää ennen operaatiota ja pyyntööni suostuttiin.
Kun parin kuukauden päästä tulin uudelleen ortopedin vastaanotolle, mies väänteli ja käänteli jalkaani ja polveani, katsoi magneettikuvaa ja taas väänteli. Lopulta hän sanoi: “Magneettikuvan perusteella suosittelisin ehdottomasti leikkausta, mutta nyt kun tutkin polveasi, leikkausta ei tarvita. Jatketaan aikalisää. “
Ohjat omiin käsiin
Mitä tuona kahtena kuukautena, aikalisän aikana, sitten tapahtui? Otin ohjakset omiin käsiini enkä suostunut siihen, että polveni määrittäisi minua ja sitä mitä voin tai saan tehdä. Aloin treenata joka ikinen päivä jalkalihaksia: vahvistaa reisiä ja pohkeita. Kuljin kotona välillä nilkkapainot jalassa ja hoin mielessäni mantraa, että polveni on kunnossa ja kestää vaikka mitä. Arvostin ja kiitin polveani siitä, että se kestää ja toimii hienosti. Popsin rannikkomännyn kuoriuutetta, greipinsiemenkapseleita ja kalaöljyä. Kävin lymfahoidossa ja akupunktiossa. Jatkoin metsälenkkejäni ja patikoin rotkossakin. Polvi pysyi tyytyväisenä. Rankan rotkovaelluksen jälkeenkään se ei kiukutellut eikä turpoillut.
Nyt puolentoista vuoden jälkeen olen tarvinnut ainostaan muutaman kerran kipulääkettä. Polveni ärtyy liiallisesta istumisesta, siksi kirjoitan tätäkin seisaaltaan. Kirjoituspöytäni nousee ja laskee nappia painamalla, joten voin istua ja seisoa päivän mittaan niin paljon kuin haluan. Polveni puolestaan tykkää liikkua kotipihalla, metsissä, rotkoissa, vuoristoissa ja kaupungillakin. Jyrkissä ja liukkaissa maastoissa se neuvoo minua turvautumaan kävelysauvoihin.
Jo kuudessa viikossa muutokseen
Miten ihmeessä tämä polviepisodini liittyy mitenkään aivoihin, minulle niin läheiseen teemaan? Nyt tarkkana: treenaaminen, positiivinen ajattelu, kiittäminen ja kannustaminen saavat ihmeitä aikaan. Aivomme muuttuvat jo kuudessa viikossa, jos lähdemme muutoksen polulle. Minä tein vakaan päätöksen, että en ole yhtä kuin nivelrikkoinen ja kierukkarepaleinen polveni. En jäänyt surkuttelemaan ja maalaillut mörköjä seinille siitä, etten voisi enää huoletta patikoida rotkoissa, lenkkeillä metsissä tai tehdä pitkiä kaupunkikävelyjä. Valitsin toisen tien. Lähdin palkitsemisen tielle jaaloin kuntouttaa itse itseäniniin henkisesti kuin fyysisesti. Tulokset näkyivät ja tuntuivat yllättävän nopeasti. Unohdin polviongelmani, sillä sitä ei ollut! Jalkajumppani positiivisine mantroineen on loksahtanut elämääni samalla tavoin kuin hampaiden pesu.
Mielen mahtava voima
Mitä voitin tällä? Mielestäni paljonkin: elän niin kuin ennenkin, jalkani kestävät jopa paremmin pitkiä patikointeja ja lenkkejä. Minun ei tarvinnut mennä leikkaukseen enkä ole joutunut syömään maksaa kuormittavia särkylääkkeitä. Olen myös oppinut paljon enemmän itsestäni, oman kehon kuuntelemisen merkityksestä ja siitä että ihmisessä itsessään on paljon uinuvia voimia, jotka odottavat valjastamistaan oikean hetken tullen. Juuri nyt on hyvä ja olkoon niin. Mitä huominen tuo tullessaan sitä en tiedä – eikä tiedä meistä kukaan.
Polviepisodini oli minulle hyvää koulutusta ja lisämateriaalia aivoinnostukseeni. Se opetti sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja positiivisuuden ja kiitollisuuden merkitystä. Se antoi konkreettista kokemusta mielen mahtavasta voimasta! Ja minä pääsin tällä elämän oppitunnilla vielä helpolla. Monet läheiseni ovat joutuneet paljon kovempaan koulutukseen. Aivotutkija, neurologi Jill Bolte-Taylor on kirjoittanut omaan elämääni valtavasti vaikuttaneen kirjan Elämäni oivallus (Otava). Kirja on toipumistarina, ihmetarina ja tositarina hänestä itsestään. Siinä mahdoton tulee mahdolliseksi. Suosittelen kirjaa kaikille.
Oletettavasti olet elämäsi aikana törmännyt käsitteeseen stressi. Yhteiskunnassamme mikäli elät, niin hyvin todennäköisesti olet sitä myös kokenut. Joko tietämättäsi tai hyvinkin tiedostaen, samalla kantaen aistiärsykekuormaa harteillasi. Onko stressi jotain, mikä on yhteiskunnassamme täysin hyväksytty osa elämäämme, normaali toimenpide, jota kaikkien on syytä tuntea? Tarkemmin ajateltuna, mitä stressi edes on, mistä se tulee?
Stressi ja terveys?
Stressin tiedetään nostavan verenpainetta, lisäävän sydänongelmia, painonnousua, unettomuutta, päänsärkyä, lihaskipuja. Pitkään jatkuessa se nostaa kehon tulehdustilaa, aiheuttaen lähes jokaisen tunnistettavan sairauden syntyperän ja mahdollisuuden kasvaa, ellei stressiin kiinnitetä huomiota. Pelkästään pintapuolisesti stressi tekee painonpudotuksen tai vastaavasti lihasten kasvun ja uusiutumisen hyvin haasteelliseksi.
Stressin merkitys?
Stressi on ollut tärkeä osa meille, onhan se pitänyt meidän tietoisena ulkona liikkuvista karhuista, tiikereistä ja muista otuksista, joita emme enää tänä päivänä luonnollisessa tilassa harvoin tule kohdanneeksi silmästä silmään. Mekanismi, joka on kertonut meille, että nyt juostaan tai sitten tapellaan hengensä edestä. Stressi on nostanut valppauttamme, kykyämme käyttää kehoamme fyysisesti.
Ongelma: Nykypäivänä emme reagoi enää kehollamme stressiin, vaan olemme paikallamme, ikään kuin keräämme stressi energiaa kehoomme, koskaan sitä ”juostaan tai tapellaan” vaihetta käymättä läpi. Vaihetta, joka on poistanut stressiämme kehosta, lopulta tasapainottaen tilansa itsestään.
Haaste: Kuinka havaita mielen tekemät karhut, puumat ja tiikerit, jotka ovat nykyisin paperi/mielikuva muodossa? Tulemmeko huomanneeksi, että tunteet voivat laukaista stressireaktioita. Tunteet kuten pelko, huoli ja murehtiminen ollessa yksi parhaita stressin laukaisijoita.
Kuinka sitten vähentää stressiä?
8 askelta stressin alentamiseen
1. Liiku
”Juokse tai taistele” jo osoittaa sen mitä meidän keho olettaa meidän tekevän, LIIKKUVAN.
Liike rentouttaa lihaksiamme ja rauhoittaa mieltämme. Mikä liike tehoaa parhaiten?
Kunhan liikut tavalla, joka sinua puhuttelee. On kyseessä sitten kävely, jooga, kuntosali, pallopelit tai mikä tahansa muoto. Liikkeen tehoa avittaa toki, jos teet sen raikkaassa ulkoilmassa luonnon lähettyvillä.
2. Nesteytä
Jos olet yhtään tutustunut teksteihini, huomaat, että mainitsen veden lähes joka kirjoituksessa. En haluaisi toistaa itseäni, mutta niin tärkeästä asiasta on kyse, että se vaan tuppaa vaikuttamaan kaikkiin elintoimintoihimme. Ei ole sattumaa, että suurin osa planeetastamme on vettä, samoin kuin kehomme. 60–70% kokonaisuudesta on sen verran, että sen vähyys vaikuttaa kaikkeen. Harmillisesti kahvi, limsat, mehut, virvoitusjuomat ja alkoholi eivät aja asiaa, itseasiassa saattavat haitata toimintaa enemmän.
Panosta veteen. Juo lasi raikasta useaan otteeseen päivän mittaan. Jopa illalla ennen nukkumaan menoa alennat lasillisella vettä kortisolitasojasi ja mikäli verensokerisi on kunnossa, yöllistä vessareissua ei tarvitse tehdä. Josta päästäänkin seuraavaan vinkkiin…
3. Nuku
Mikään ei elvytä kehoasi enemmän, kuin hyvin nukuttu yö. Ei mikään ihme/taikapilleri. Uni on täydellistä aikaa uudistua ja kasvaa. Panosta siihen, että heräät levänneenä. Mikäli herätyskello herättää sinut ja sinulla on todella haasteellista nousta, leposi ei ole riittävää. Panosta tärkeimpään tekijään hyvinvoinnissasi. Nuku ja lepää.
4. Syö hyvin
Ja lisäksi pidä suolistosi kunnossa. Panosta siihen, että saat kokonaista, oikeaa ruokaa, jonka saat mahdollisimman tuoreena lautasellesi.
5. Ilo
Tiedät varmasti tunteen, kun naurat sydämesi kyllyydestä. Koko kehossasi kihelmöi, verenkiertosi vilkastuu, onnellisuushormoonit valtaavat kehoasi, stressi kaikkoaa
6. Syvähengitys & Silmien sulkeminen
Voitaisiin tähän myös liittää meditaatio. Eikä sinun tarvitse olla buddhalainen munkki meditoidaksesi. Tee se niinkuin susta tuntuu hyvältä, sulje silmät ja vaan ole. Annat kehollesi vinkin, että nyt voidaan olla vaan hetki, just tässä, just nyt. Hengitä syvään ja tunnustele kehoasi, mitä se sinulle kertoo?
7. Ravinteiden vaikutus?
Yksinkertaistan hieman. Skippaa kofeiinipitoiset juomat, jotka nostavat kortisolitasojasi, mikäli omaat stressitilan kehossasi. Kaikelle on paikkansa. Silloin, kun elimistö on väsynyt, kuormittunut ja kokee stressiä joka suunnasta, kahvi on kuin antaisi raipaniskuja uupuneelle kilpahevoselle. Mikäli keho on enemmän tasapainossa, voit varmasti nauttia kupillisen silloin tällöin hyvällä omatunnolla. Tässä yhteydessä stressiin katsottuna, voi olla paikallaan ottaa hetki taukoa.
B-vitamiinit, magnesium, kalsium, sinkki, d-vitamiini, c-vitamiini ovat paikallaan lisättäväksi ruuasta, mikäli koet äärimmäistä stressiä. Hyvälaatuinen rasva ja proteiini pitää verensokerisi tasoissa, mikä on tärkeää hyvinvoinnillesi. Ei pelkästään ravinteiden takia, vaan niiden luodessa pohjaa aivojen välittäaineille, joista luomme olotilaamme ja tunteitamme tässä kehossa. Tietyt välittäaineet luovat tiettyjä tuntemuksia, kuten myös niiden poissaolo luo haasteellisimpia reaktioita kehossamme, jotka ilmenevät mm.stressinä.
Yrteistä erityisesti Tulsi (pyhä basilika), ashwaganda, ruusunjuuri ja schizandra ansaitsee erityismaininnan, kun halutaan tasapainottaa elimistön tilaa ja alentaa kortisolia, sekä vahvistaa vastuskykyäsi.
Ei meitä stressi ole vanhentamassa, vaan reaktiomme siihen. Siinä missä toinen kokee äärimmäistä ahdistusta tietystä tilanteesta, toiselle se on lepohetki arjesta. Valitsemme omia reaktioita, yleensä tiedostamatta, tapahtumiin, ihmisiin ja ajatuksiimme. Mitä enemmän olemme läsnä, sitä vähemmän meillä on hätää. Harmittelemme menneitä, pelkäämme tulevaa -ajatusmalli saa meidät suistumaan läsnäolon tilasta. Tilasta, jossa todella harvoin on mitään hätää, pelättävää tai reagoitavaa. Varmasti tämä on haasteellista, jos ajat autoa, puhelin soi, lapset huutavat ja olet myöhässä. Haasteellista, mutta mahdollista. Hengitä, anna itsellesi lupa olla tietyssä mielentilassa, saatat jopa nauttia elämästä. Kuka näistä tietää?
Jos saat lisättyä elämääsi kiitollisuutta, anteeksiantoa, erityisesti itselle, teet luultavasti suurimman palveluksen alentaaksesi stressiä. Ei sinun ole tarpeellista tehdä yhtään sen enempää kuin teet tällä hetkellä. Teet sen juuri mitä pystyt, teet sen niin hyvin kuin tässä hetkessä kykenet. Tässä hetkessä, askel kerrallaan. Hengitä.
Yleensä fyysinen kehomme reagoi sisällämme kuohuvaan tunnetilaan. Siispä jätän sinut tähän:
Mitä sinä tunnet päivittäin? Kuinka reagoit tapahtumiin ja ihmisiin? Voitko vaikuttaa ulkoiseen, vai olisiko mahdollista vaikuttaa reaktioitasi ulkoiseen maailmaan?
Ota iisisti, ei tää niin vakavaa oo.
Tämä on myös kuunneltavissa audiopätkänä klikkaamalla allaolevaa kuvaa:
Kutsuisin sitä ameeba-rakkaudeksi. Sen liikkeen, sen energian takia, välillä myös sen järjettömyyden ja päättömän hulluttelun takia. Ameeba meren hiljaisessa väreilevässä aaltoliikkeessä, hitaasti, soljuvasti, kevyesti, joustavasti, myötäilevästi ja periksiantavasti. Ilmavaa, hennon läpinäkyvää. Aalto antaa myöten, meri humisee äänettömästi korvissa, keinuttaa vartaloa horisontaalisesti, silmät kiinni, silmät auki antaen ja vastaanottaen. Seinä ei nouse vastaan, mennään läpi seinien, soljahdetaan toisiimme, sinä minuun, minä sinuun, saapuen ja poistuen, tullen ja mennen, lähtien ja palaten, sukeltaen ja pinnalle nousten. Veden virtaavuus. Aallot pehmeästi tuudittavat turvallisuuteen, lämpöön ja totaaliseen hyvyyteen, jossa kellun ja lillun ja hymyilen. Vesipesä, kaivattu koti.
Niin irtonaista, niin erillistä, sinä olet sinä ja minä olen minä ja samalla niin kietoutuneita toisiimme, sydämissämme sitoutuneita, helppouden edessä antautuneita omistamiselle ja samaan aikaan vapaudelle. Samaan aikaan olet-minun kuin silti-annan-sinut-pois -rakkaus. Kirpaisevaa ja kaunista, veitsen terällä elämistä, nuoralla tanssia, sydän kurkussa olemista. Ja silti niin varmaa epävarmuudessa. Tieto ja luottamus. Ja vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös.
Kostean suolaiset kyyneleet taas kielellä tunnustellen, suupieliini valuneet. Liikutuksesta, koskettavuudesta, haavoittuvuudelle antautumisesta. Sydän pakahtuu kauneuden ja surun yhtäaikaisesta makeudesta, rakkauden viiltävä pisto, jos tämä ikinä loppuisi. Tässä ja nyt, ei ole muuta. Nyt on hyvä. Laskeudun yhä lähemmäksi tornistani, sinua lähemmäksi rakkauteen, joka on ei-riippuva-rakkaus, ei-tarrautuva-rakkaus. Uskallan vajota, tuntea rakkautesi väräjävän hellyyden, herkkyyden uuden ulottuvuuden, minulle vieraan. Uskallan haluta sen suloisen sensuelliuden, lämmön hivelevyyden, kosketuksen höyhenenkevyen.
Ei vaatimuksia, ei odotuksia tässä rakkaudessa, minkä vuoksi haluaa antaa kaikkensa. Kun kukaan ei huuda omia tarpeitaan etusijalle. Minä, minä…ei, vaan sinä sinä, me. Vaatimaton= ei vaatimuksia-rakkaus tekee antamisesta helpon, itsestään selvyyden, josta muodostuu antamisen ja saamisen aaltoliike.
Tyhjien seinien tuijotus minuun ja minun vastatuijotus. Olette puhtaat, olette kauniit, olette tasapainoiset. Olette maalia, kiveä, savea ja rautaa. Kylmiä ja kovia. Kristallit roikkuvat katosta kimmeltävinä, kirkkaina. Kiillotettu kultaus. Avaruuden tuntua, autiota autiomaata, onko siellä edes yksinäinen piikikäs kaktus? tyhjää, yhä tyhjenevää. Riisuttu kotini, paljas uusi pinta, hiljaisuus. Saman väreilyn aistin minussa, yksin olon ja yksinäisyyden, ei ole mitään, en ole mitään. Ja samalla olen kaikki. Tyhjentynyt turhasta. Konflikteista ja kamppailusta. Ei vastarintaa enää, ei vastustusta minulle kuuluvasta hyvästä.
Sinusta. Tyhjät seinät herättivät, aukaisivat silmäni, näyttivät totuuden, osoittivat inhimillisyyteni, auttoivat myöntämään kaipaukseni toiseen ihmiseen, mieheen. Salamyhkäisesti, lähes äänettömästi, eleettömästi olet lumonnut minut. Valloittanut varovaisesti, antanut minun olla. Tyrkyttämättä, pakottomatta. Sallien kaiken, hyväksymällä ja hyvyydellä taikonut minusta uskalluksen esiin, ottaa vastaan läheisyys. Sinut.
Avoimet kasvot, ilman hymyä tai hymyn kanssa. Katson maailmaa ja voin olla ilmeetön ilman väkinäisestä virneestä kipeytyneitä leukalihaksia. Virnuilematon totuus. Naama peruslukemilla. Syvempi syvyys, pohjaton meri. Antaudun tuntemattomille vesille, heittäydyn ajattomuuden aallokkoon.
Elämästä tulee jatkuvasti monimutkaisempaa. Niin moni ainakin ajattelee. Vähemmän ennustettavuutta, enemmän lyhytjänteisyyttä, lisää tekniikkaa, lyhyempiä ihmissuhteita ja kovempaa kilpailua. Samalla perinteet rapautuvat.
Rampautuuko siinä samalla luottamus elämään? Onko mitään, mihin voisin luottaa, jonka varaan rakentaa? Jotain sellaista, jolla saisin tanakan otteen pyörteisestä elämästäni. Ymmärrys, joka auttaisi minua olemaan vaihtelevien ja ennustamattomien tilanteiden pelinrakentaja, eikä vain pallo, jota elämän peli mäiskii mailallaan.
Liikkeelle. Oli kevättalvinen sunnuntai. Ennen lounasta lähdin kävelylle mukavassa auringonpaisteessa. Matkalla kaupalta vanhalle muuntajalle mietin mielessäni noita kysymyksiä. Vanhan, punatiilisen rakennuksen luona pysähdyin ja muistan sanoneeni itselleni. “Elämä ei ole niin monimutkaista, mun tarvitsee vain löytää sen taustalla lymyävä yksinkertaisuus”.
No, siinä hetkessä tuo piilotteleva yksinkertaisuus ei tehnyt muuta kuin ilmoitti olemassaolostaan, ei kuitenkaan näyttänyt naamaansa. Tarkasti en muista millainen toimitusaika oli, mutta parissa viikossa tuo ujo yksinkertaisuus näytti myös sievän kasvokuvansa. En kykene palauttamaan mieleeni, kuka tai mikä sen kuvan nähtäväkseni toi, mutta muistan hyvin oman hämmästyksen- ja kiitollisuudentunteeni.
Tuo yksinkertaisuus kertoi, mikä on kaiken inhimillisen toiminnan taustalla. Siltä suunnalta suurimmat haasteeni lienevät yleensä, tai hmm … aina, kotoisin. Toki tapahtuu maanjäristyksiä ja muuta sellaista, mutta en koe niitä elämäni suurimmiksi ongelmiksi. Kaiken inhimillisen toiminnan taustalla on perimmiltään vain kaksi asiaa. Mitä ne ovat?
Minua ohjaavat pelko tai rakkaus. Toimintaani ohjaavat ajatukset ja ajatuksiani edelleen tunteet. Muut toimintaani ohjaavat tunteet ovat rakkauden tai pelon läheisempiä tai etäisempiä sukulaisia. Opin halutessani tunnistamaan tunteideni sukupuun. Sitä paitsi, tilanne vaihtelee hetkestä toiseen. Se on luonnollista ja kuulunee ihmisluontoon. Rakkauteen perustuva toiminta antaa energiaa ja pelkopohjainen toiminta kuluttaa sitä.
Kyse ei ole siitä, pidänkö itseäni tunneihmisenä vai en. Jos tunne on rakkauden sukulainen, se voi olla esimerkiksi into, kiinnostus, ilo, kiitollisuus, läheisyys, yhteisymmärrys, luottamus, helppous, selkeys, turvallisuus, tyyneys tai arvostus. Jos tunne on pelon jälkikasvua, se voi olla esimerkiksi kyllästyneisyys, turvattomuus, epävarmuus, suru, pettymys, syyllisyys, kateus, kauna, häpeä, nolous, turhautuneisuus tai epätoivo.
Mitä sitten teen, kun olen tunnistanut eri tilanteissa omaa toimintaani ohjaavien tunteideni sukupuun? Ehkä tärkein asia on päättää suunta. Mihin suuntaan haluan itseäni kehittää? Todennäköisesti jokainen kertoo haluavansa rakkauden suuntaan. Hyvä niin. Sitten vaan toimintaa – joka vaatii ajoittain totutusta poikkeamista ja siirtymistä pois tutulta polulta.
Tätä toiminnan analyysiä voi toki soveltaa ympärillään oleviin ihmisiin, mutta koko asia tulee merkitykselliseksi vasta sen jälkeen, kun sovellan sitä itseeni. Kun tiedän suuntani ja pyrin tietoisesti toimimaan rakkauden pohjalta, maailma alkaa näyttää sievemmät kasvonsa. Jaan enemmän ymmärrystä ja vähemmän tuomioita, näen enemmän hyvää pyrkimystä ja vähemmän huonoa toimintaa.
Rakkaus menee kohti, pelko poispäin. Joskus voi olla vaikea keksiä, mitä rakkaus tekisi tilanteessa, jossa esimerkiksi minua loukataan tai toisia nolataan. Lähtökohtana voin ajatella, että kerron ääneen, miten haluan itseäni tai toisia kohdeltavan. Pidän terävien hampaideni takana kaikki ne hienot arviot, jotka kertovat loukkaajalle, mikä meni huonosti ja mitä ei saa tehdä.
Oman toimintani puntarointi on tärkeää myös toisessa mielessä. Voin ymmärtää toisten toimintaa vasta, kun opin ymmärtämään omaa toimintaani. Siinä samassa tulen myös armollisemmaksi. Opin antamaan anteeksi itselleni ja samalla annan anteeksi ihmisille ympärilläni. Kun opin rakastamaan itseäni, opin askel askeleelta rakastamaan myös toisia.
Vastaamalla tähän kyselyyn voit itse arvioida omaa herkkyyttäsi. Testin on laatinut psykologi, tutkija ja erityisen herkkyyden (engl.highly sensitive person) pioneeri Elaine Aron. Suomennos on Heli Heiskasen.
Vastaa tuntemuksesi mukaan ”totta”, jos väite on Sinun kohdallasi täysin tai jokseenkin totta. Vastaa ”väärin”, jos väite ei ole kovin totta tai ei ollenkaan totta. Kirjaa vastaukset ylös erilliselle paperille.
1. Huomaan helposti yksityiskohdat ja vivahteet ympäristöstäni
2. Muiden mielialat vaikuttavat minuun
3. Olen yleensä hyvin herkkä kivulle
4. Kiireisenä päivänä huomaan tarvitsevani vetäytymistä lepäämään, pimennettyyn huoneeseen tai johonkin, missä saan olla rauhassa ja ilman ärsykkeitä
5. Olen erityisen herkkä kofeiinin vaikutuksille
6. Rasitun helposti voimakkaista ärsykkeistä kuten kirkkaista valoista, voimakkaista tuoksuista, karkeista kankaista iholla tai läheltä kuuluvasta sireenin äänestä
7. Minulla on rikas ja monimuotoinen sisäinen elämä
8. Minulle tulee epämukava olo kovista äänistä
9. Liikutun syvästi taiteesta tai musiikista
10. Olen tunnollinen
11. Säikähdän helposti
12. Hermostun jos minun täytyy tehdä paljon asioita lyhyessä ajassa
13. Kun ihmiset kokevat epämukavuutta fyysisessä ympäristössä, huomaan helposti mitä tulee tehdä jotta olisi viihtyisämpää (esim. muuttaa valaistusta tai istuimia)
14. Ärsyynnyn kun ihmiset yrittävät saada minua tekemään liian monia asioita kerralla
15. Yritän kovasti välttää virheitä tai asioiden unohtamista
16. Pyrin aktiivisesti välttämään väkivaltaisia elokuvia ja tv-ohjelmia
17. Tulen epämiellyttävän virittyneeksi kun paljon asioita tapahtuu ympärilläni
18. Kova nälkä aiheuttaa minulle voimakkaan reaktion, haittaa keskittymistä tai mielialaa
19. Muutokset elämässäni sekoittavat minua
20. Huomaan ja nautin hienovaraisista tuoksuista, mauista, äänistä ja taideteoksista
21. Pidän tärkeänä järjestää elämäni siten, että vältän mullistavia ja kuormittavia tilanteita
22. Kun joudun kilpailemaan tai suoritustani tarkkaillaan, tulen niin hermostuneeksi tai alan täristä, että suoriudun paljon huonommin kuin normaalisti
23. Kun olin lapsi, vanhempani tai opettajani pitivät minua herkkänä tai ujona
PISTEYTYS
Laske kuinka monta totta-vastausta annoit. Jos vastasit totta 12 tai enempään kysymyksistä, olet todennäköisesti hermojärjestelmältäsi erityisherkkä. Toisaalta vaikka olisit vastannut ”totta” vain yhteen tai kahteen kysymykseen, mutta ne ovat todella vahvasti totta, voit pitää itseäsi erityisen herkkänä. Tiedät itse parhaiten oman kokemuksesi, joka on totta Sinulle.
Vertailun vuoksi erityisherkkiä on noin 20% ihmisistä, melko herkkiä noin 30% ja oman arvionsa mukaan ei ollenkaan tai ei juurikaan herkkiä noin puolet.
Opi arvostamaan herkkyyttäsi ja pitämään huolta tarpeistasi ❤️ Suvi Bowellanin Herkän voimakorttien avulla herkkyyden voi alkaa tuntea vahvuutena. Kortteja voi käyttää itsetuntemuksen lisäämiseen ja muistuttamaan päivittäisestä palautumisesta. Katso kortit täältä.
Auto kiitää moottoritiellä lievää ylinopeutta. Ratin takana istut sinä. Koslassa olisi jos jonkinlaista pientä korjattavaa, ja toivot, että se kestää perille saakka. Et halua myöhästyä.
Apukuskin paikalla riehuu villi apina, joka pitää järjetöntä meteliä. Se hyppii ylös alas, kiipeilee välillä pääsi päälle peittäen näkyvyyden ja yrittää tarttua hetkittäin ratista. Samalla kun huidot sitä sivummalle, haluat pysyä kaistalla ja pitää vauhdin kohdallaan.
Näin moni meistä matkaa.
Ratin takana istuva sinä on sielu: todellinen sinä, puhdas ja viaton, ikuinen totuus. Auto on kehosi, sielun temppeli, josta kannattaisi pitää hyvää huolta. Sen kunto kertoo suoraan itsearvostuksesta ja rakkaudesta. Apina viereisellä penkillä on mieli – mainio renki, mutta huono isäntä.
Keho, mieli ja sielu muodostavat kolmiyhteyden, joiden ympärille joogan ydin rakentuu. Jooga tarkoittaa liittoa, monessakin mielessä. Se on liitto oman sieluni ja koko universumin välillä, ja se on kehon, mielen ja sielun liitto.
Jos sielu on kuski ja keho on matkanteon väline, niin miten mieli voidaan rinnastaa villiin apinaan?
Englanninkielinen käsite monkey-mind kuvastaa hyvin mieltä. Jokainen tietää, miten helposti ajatus lähtee harhailemaan ja poukkoilee kauppalistasta serkun synttäreihin, sieltä Luoja tietää minkä mutkan kautta eilisiltaiseen tv-dokumenttiin, sitten siihen edelleen maksamattomaan laskuun, sekä aivan yllättäen kiinnostavaan kirja-arvosteluun aamun Hesarissa… Apinan touhua?
Eikä se nyt niin ihmeellistä ole. Mieli väläyttää pääkopassa 1000 ajatusta joka sekunti. Niistä arviolta 80 prosenttia on alitajuisia, mutta 20 prosentissakin riittää kummasteltavaa. Summamutikassa mieli valitsee ajatuksista jonkun, kunnes seuraavassa sekunnissa hyppää uuteen asiaan.
Kundaliinijoogafilosofiassa mieli jaetaan vielä kolmeen: negatiiviseen, positiiviseen ja neutraaliin mieleen.
Negatiivinen mieli on suojeleva, varoittava ja harkitseva. Uuden asian tai päätöksen edessä se ryhtyy töihin ensimmäisenä: ei, ei, ei! Miksi tätä ei kannata tehdä, miksi en halua näiden riskien realisoituvan, miksi tämä ei ole minulle?
Positiivinen mieli on rohkea, innostava ja projisoiva. Se ryhtyy toimeen toisena: joo, joo, joo! Kyllä sinä tähän pystyt, anna mennä vaan, olet ennekin osannut! (Tosin, positiivinen mieli osaa tarvittaessa myös vahvistaa entisestään negatiivisen mielen alulle panemaa riskin karttamista: sama juttu kuin viimeksi, juuri niin, sinähän olet luuseri!)
Neutraali mieli on jooginen mieli. Se punnitsee ja tasapainottaa negatiivisen ja positiivisen mielen antamat vaihtoehdot, tehden näiden pohjalta nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta parhaan päätöksen. Sanotaan, että koko kolmen mielen prosessiin menee noin yhdeksän sekuntia. Siksi välillä kannattaa laskea kymmeneen ja hengittää ennen reagointia.
Kaikkia kolmea mieltä tarvitaan. Ilman negatiivisen mielen tuomaa suojaa olisimme jatkuvasti vaarassa ja turvattomia. On terveellistä sanoa ei ja asettaa rajoja, pitää huolta itsestään. Samalla tavalla positiivisen mielen tuomaa innostusta ja riskinottoa tarvitaan. Elämään kuuluu riskejä, joita kannattaa ottaa ja itseään on terveellistä haastaa. Neutraalin mielen kehittäminen taas auttaa tekemään kestäviä, hyviä ja tietoisia päätöksiä.
Koko ajatusprosessiaan ja kolmen mielen päätöksentekoa voi kehittää kiihkottomaan suuntaan. Se kasvattaa tietoisuutta.
Sanotaan, että mielen ja kehon joustavuus ovat syvässä yhteydessä. Joustava keho tekee mielestäkin joustavan. Joustava mieli ei takerru negatiiviseen tai positiiviseen mieleen, vaan liikkuu niiden väliltä kohti neutraalia mieltä.
Silloin vieressä istuvasta apinasta voi olla suunnatonta hyötyä esimerkiksi kartanlukijana, keskustelukumppanina, apupoikana, mielenkiintoisten nähtävyyksien osoittajana ja autonkorjaajana.
Mutta jatkuva kiire määrättömään päämäärään – se onkin taas kokonaan toinen juttu.
Samalla tavalla kuin katson tuulen heiluttamaa puuta, sen taipuilevia oksia ja kahisevia lehtiä, katson jokaista sielua. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää taivutussuuntaa, toistaan parempaa liikettä. On olemassa vain täydellisiä, päämäärättömiä liikeitä ja suuntia. Riippumatta siitä, onko puu liikkumatta tai taipuuko se jousen tavoin kaarelle, se toimii juuri täydellisesti siinä hetkessä. Minulla ei ole mielipidettä siitä, miten sen pitäisi liikkua tai milloin sen pitäisi pudottaa lehtensä. Minulla ei ole sille päämäärää. Kunnioitan sitä puuna, erilaisena kuin minä, sillä meillähän on hyvin erilainen elämäntehtävä.
Samalla tavalla katson toista sielua kuin ihmettä. Katson sitä täydellisenä. Riippumatta teoista, sanoista, mielipiteistä, liikkeestä. Vaikka näkisin uskomuksia, ajatusmalleja, ”vääriä” tekoja, ”turhaa” rämpimistä ojan pohjalla. Kunnioitan sitä kohtaa, jossa sielu on, sitä liikettä, jonka se on valinnut. Toisen sielun tehtävä on toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä, omaa polkuaan. Ja ymmärrän, että tuo polku ei ole minun polkuni. En pysty neuvomaan puuta olemaan täydellisempi puu. En voi neuvoa toista sielua olemaan täydellisempi sielu. Jokaisen omalla polulla kaikki on täydellisesti joka hetki.
En voi antaa ohjetta, suuntaa, mielipidettä, vastausta. Voin antaa jokaiselle sielulle vapauden liikkua omaan tahtiinsa omalla tavallaan omaan suuntaansa. Kun annan sille vapauden, se liikkuu kuin puu tuulessa. Aina täydellisesti.
Kun annan toiselle sielulle vapauden liikkua juuri niin kuin sen kuuluu liikkua, annan myös omalle sielulleni vapauden liikkua, niin kuin sen kuuluu. Kun sielut liikkuvat ilman mielipiteiden, päämäärien tai ennakko-oletusten häkkiä, ne voivat kohdata toisensa vapaina. Ja vain tuossa vapaassa kohtaamisessa voi tapahtua rakkaus, jumaluus, ihme – tai miksi kukakin haluaa tuota taikaa nimittää.
Ainoaa rakkautta on sielujen kohtaaminen täysin vapaina. Samaa rakkautta on antaa toisen sielun liukua pois silloin, kun se liukuu. Tai antaa oman sielun vaeltaa sinne, minne sen kuuluu mennä. Sillä rakkautta ei ole vieressä pitäminen vaan täydellinen vapauttaminen, toisen täydellisyyden ihailu ja kunnioitus juuri sellaisena kuin se parhaillaan on.
Voin katkaista puun oksan, koska se on niin kaunis ja sen katseleminen tekee minulle hyvää. Voin laittaa sen maljakkoon. Mutta kun katselen sitä kauniissa maljakossa, se ei enää liiku täydellisesti. Se ei enää taivu katkeamatta. Siltä on varastettu sen luonnollinen elinvoima, joka pitää sen liikkeessä – aina täydellisessä liikkeessä. Kun oksa irrotetaan palvelemaan jonkun toisen iloa ja elämäntehtävää, sen iloisuus ja elämäntehtävä lakkaa olemasta, jolloin se lakkaa värisemästä.
Häkissään värisevän sielun voi elvyttää vain katsomalla ihaillen sen täydellisyyttä. Tuolla kunnioituksella voi luoda vapauden. Ja vapauden kautta voi kokea rakkauden.
Näin unta, että hiihdin. Oli kesä ja kova helle ja hiihdin määrätietoisena asfalttia pitkin. Hiki valui norona kasvoiltani ja tunsin, kuinka punainen ihoni hyppi sykkeen voimasta. Liikennevaloissa vastaantulija katsoi minua kummoksuen ja uskaltautui kysymään: ”Eikö tuo ole aika rankkaa tähän aikaan vuodesta? Ei näyttäisi ainakaan luisto olevan ihan kohdillaan…”
Katsahdin häntä hien seasta: ”Ei mutta kato, kun on niin helkkarin hyvä pito!”
Heräsin tähän uneen. Se vähän nauratti. Kiitin itseäni positiivisuudestani, ja unohdin unen. Päivällä se tuli taas mieleen – oivalluksen kera. Nyt näin selvästi elämääni kalvaneen toimintamallin: pito on tärkeämpää kuin luisto. Ei kyse ollut positiivisuudesta, vaan varmistelusta, siitä, että tunnen, että minulla on täydellinen kontrolli. Vaikka vauhti on hidas ja matka tuskallinen, pito on tärkeintä.
Kun jäin tutkiskelemaan omaa toimintamalliani, ymmärsin, että olin valmis pitämään kiinni asioista, jotka eivät edes palvele minua enää. Ja olin valmis puristamaan otetta vain siksi, että haluan pitää kiinni tuttuudesta, turvallisuudesta ja varmuudesta.
Mutta kuitenkin. Olen levoton, tunnen, että asiat ovat väärin. Tiedän, että jokin asia on tullut tiensä päähän, se ei tunnu enää hyvältä. Monilla, joiden tarinoita olen saanut kuulla, muutostarve kohdistuu työhön tai työn tekemisen tapaan. Turvallisuudesta ja varmuudesta pitää kiinni vielä silloinkin, kun ohimosuoni jyskyttää ja pää on yhtä punainen kuin hellehiihdon mestarilla.
Jos näin on, tarvittava muutos viivästyy tai jää kokonaan tulematta. Tämä homma kun ei toimi niin, että pidän kaikesta kiinni niiden kivojen puolien takia ja sitten minulle annetaan lisää pelkkiä kivoja asioita. Jos elämäni tunnelma kaipaa muutosta, minun tulee olla valmis luopumaan kaikesta, joka vaikkapa työhön liittyy. Palkasta, rutiinista, työkavereista, jatkuvuudesta. Kun luovun niistä, minun tulee olla valmis luopumaan seurauksista. Vaikkapa siitä, että että en välttämättä voi omistaa kotia, autoa tai kesämökkiä. Mutta niin usein ensin alkaa pilkottaa pupun häntä farkkujen kuluneesta takamuksesta ja sitten kuulee sanovansa: mutta kun on niin helkkarin hyvä pito.
Mutta jos uskaltaa, elämässä alkaa tapahtua kummallisia asioita. Asioita, joita ei osaa etukäteen edes kuvitella. Yleensä se johtaa siihen, että lopulta – luopumisesta huolimatta (tai juuri siksi) – elämässä alkaa olla luistoa; elämä alkaakin tuntua hyvältä. Hyvä olo ei tulekaan siitä kivasta, johon alun alkaen oli takertuvasti kiinnittäytynyt, vaan siitä, että antaa elämän tapahtua.
Ainoa pysyvä asia maailmassa taitaa olla muutos. Ja jos katselemme luontoa, voimme huomata, että ihminen on ainoa elollinen, joka väkisin yrittää saada asioita pysymään muuttumattomina – lopulta oman elämänsä kustannuksella.
Elämä ei ole sellaista, jollaiseksi sen joka aamu kuvittelin, vaan elämä on sellaista, jota en yhtenäkään aamuna osannut toivoa.
Erokriisistä toipumisen ensimmäinen vaihe: Särkyminen
“Faith is the strength by which a shattered world shall emerge into the light”
-Helen Keller
Eron ensihetki on pahimmillaan kuin kivulias kuolema. Ihminen on menettänyt tärkeän ihmissuhteen ja todistaa unelmiensa, toiveidensa ja odotustensa väkivaltaisen särkymisen. Susan Andersson kuvaa särkymistä primäärinä erillisyyden kokemuksen kauhuna, syntymätrauman uudelleen aktivoitumisena, jossa yksin jäänyt itkee menetyksensä perään hengenhädässä.
Kuten vastasyntynyt lapsi, jonka yhteys kohdun lämpöön on yhtäkkiä katkennut, jätetty kokee menettäneensä yhteyden ainutlaatuiseen turvaan ja läheisyyteen. Aikuiselle yhteyden katkeamisesta syntyvä hätä on kuitenkin tunne, ei fakta, kuten pienelle lapselle. Aikuisen elämä ei riipu menetetystä puolisosta, vaikka se hetkellisesti tuntuukin siltä.
Särkyminen viittaa syvän kiintymyssuhteen tuskalliseen katkeamiseen ja siitä johtuvaan sietämättömään ja selittämättömään kipuun. Koettu sisäisen ja ulkoisen maailman väliaikainen pirstaloituminen on sitä voimakkaampaa, mitä keskeisemmästä ihmissuhteesta on kyse. Pahimmillaan jätetyn ihmisen turvallisuuden tunne murtuu yhdessä minäkuvan ja itsetunnon kanssa.
Särkyminen on erosta eheytymisen ensimmäinen ja välttämätön vaihe, joka pakottaa tiedostamaan suhteen loppumisen. Ihminen on revitty erilleen identiteettiä rakentavasta (ja ylläpitävästä) ihmissuhteesta. Särkymisvaiheen kokemukset ovat intensiivisiä ja voivat vaikuttaa tilanteesta irrallisina sairaalloisilta. Masennustilat, epätoivo ja itsemurha-ajatukset ovat tyypillisiä.
Andersonin mukaan särkyminen on synkkä ajanjakso, joka tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden lisääntyneeseen itsetuntemukseen. Särkyminen rikkoo ja hajottaa läheisen ihmissuhteen luoman turvallisuuden tunteen ja jättää ihmisen alastomana kohtaamaan oman erillisyytensä. Särkyminen on ensiaskel pysyvästi itsenäiseen elämään.
Puukonisku rintaan
Ihmiset kuvaavat jätetyksi tuloa kuin heitä olisi puukotettu veitsellä sydämeen. Kipu rinnan keskellä voi olla fyysisestikin pelottavan voimakas. Henkeä ahdistaa ja rinnan keskellä tuntuu painetta. Andersonin mukaan vaiheelle tyypilliset reaktiot johtuvat sympaattisen hermoston yliaktiivisuudesta. Keho valmistautuu taisteluun tai pakoon suojellakseen itseään välittömästi koetulta vaaralta. Stressihormonien ryöppy pitää kehon itsepuolustusvalmiina ja tarkkaavaisuuden virittäytyneenä. Adrenaliinin kuohutessa veressä rentoutuminen tai nukkuminen on poissa laskuista. Syöminen ja ruuansulatus häiriintyy. Keho reagoi todellisesti koettuun iskuun. Kiintymyssuhteen irti leikkaava symbolinen veitsi on kehon puolustusjärjestelmälle oikea ja vakavasti otettava vaara.
Tärkeän suhteen särkyminen jättää ihmisen kauhistuttavaan yksinäisyyteen. Tällä kertaa paikalla ei ole ketään, joka käärisi lämpimiin huopiin tai jonka rinnalta löytyisi turva. Paikalla on vain ihminen itse, haavoitettuna ja pirstaloituneena. Kukaan muu ei ole vastuussa hylätyn emotionaalisista tarpeista. Hänen on opittava vastaamaan niihin itse. Emotionaalinen itseriittoisuus alkaa sen oivaltamisesta, että nojautuminen johonkin itsensä ulkopuoliseen turvan lähteeseen ei ole enää mahdollista. Hylätyksi tulleen aikuisen on itse vakuutettava itselleen, että hän selviää.
Särkymisen psyykkisiä haasteita
Mustavalkoinen aina/ei koskaan – ajattelu on särkymisvaiheelle tyypillistä katastrofimaista prosessointia, jossa ihminen uskoo asioiden aina pysyvän samanlaisina tai ei koskaan muuttuvan paremmaksi. Tämä kuvaa väliaikaista paluuta lapsuuden konkreettiseen joko/tai -ajatteluun, joka hetkellisesti korvaa aikuisen kypsän ymmärryksen. Hylätty voi aidosti pelätä jäävänsä ikuisiksi ajoiksi yksin (‘tulen aina olemaan yksin’), tai ei koskaan parantuvan koetusta traumasta. Hän näkee tilanteensa lapsen tavoin pysyvänä ja muuttumattomana. Samanlainen ajattelu on taustalla myös silloin, kun jätetty eri hetkinä kokee entisen puolisonsa (tai itsensä) ainoastaan positiivisena, tai ainoastaan negatiivisena. Tätä kutsutaan halkomiseksi (‘split thinking’ tai ‘splitting’) ja se tuottaa ristiriitoja, sekä hankaloittaa eheän käsityksen luomista tapahtumien kulusta.
Myös symbioottiset tunteet ja riippuvuus toisesta ovat särkymisvaiheen ominaispiirteitä. Ajanjakson aikana ihminen kokee tulvan tunteita, jotka ovat tuttuja varhaislapsuudesta. Pieni lapsi elää symbioottisessa suhteessa äitinsä kanssa kohdussa ollessaan (ja varhaisen lapsuuden aikana) kokein olevansa yhtä hänen kanssaan. Lapsi on erottamaton ja täysin riippuvainen kiintymyksensä kohteesta. Hylätyksi tulo ja sitä seuraava särkyminen aktivoi varhaiset tunnemuistot ja saa jätetyn tuntemaan itsensä täysin riippuvaiseksi menetetystä rakkaastaan. Tyypillisesti ihmiset eivät halua puolisoaan koskaan yhtä paljon kuin eron hetkellä, vaikka suhde olisi ollut onneton. Vaikka ihminen on suhteen aikana kokenut olonsa itsenäiseksi, eron hetkellä yksinolo tuntuu sietämättömältä.
Häpeä varjostaa usean erosta toipuvan mielenmaisemaa. Avuttomuus, riippuvuus ja kyvyttömyys hallita omia tunteita ottaa vahvemmankin ihmisen itsetunnon päälle. Häpeän kanssa painiessa on hyvä muistaa, että hylätyksi tulo on vakava kriisi, joka itsessään aikaansaa voimakasta kiinnittymistä kiintymyskohteeseen. Särkyminen on järkyttävä ja ahdistava ajanjakso, joka väistyy ajallaan. ‘This too will pass’.
Särkymisestä selviäminen läsnäolon avulla
”The site of the greatest wound is the site of the greatest healing”
– Susan Anderson
Särkymisvaiheelle suunnatun läsnäoloharjoittelun on tarkoitus auttaa läpi synkimmän ajanjakson. Hetkessä olemisen tietoinen harjoittaminen on vaihtoehto tunteiden tukahduttamiselle alkoholin, huumeiden tai itsetuhoisen toiminnan kautta. Hetkessä olo tarkoittaa tunteiden suoraa kohtaamista, joka pysäyttää pakonomaisen ajattelun.
Syvässä ahdistuksessa on vaikea löytää nykyhetkeä. Selviytymismekanismit aktivoivat menneen ja tulevan jatkuvan ajattelun, joka puolestaan lisää ahdistusta. Kierre on pysäytettävissä lyhyt hetki kerrallaan, keskittymällä puhtaisiin ja välittömiin aistihavaintoihin. Aistit ovat aina läsnä ja valmiita houkuttelemaan huomion pois kärsimyksestä värikkääseen ympärillä tapahtuvaan elämään. Nykyhetkeen keskittyminen kriisin pyörremyrskyssä on haastavaa ja vaatii tietoista tahdonvoimaa. Se on kuitenkin tapa pysäyttää tarpeeton tuhoisa ajattelu ja auttaa ottamaan ensiaskeleet kohti parantumista.
Keinoja keskittyä nykyhetkeen:
1. Pysähdy ja kiinnitä huomio ympäristöön, siihen mitä tapahtuu juuri nyt; valoon, väreihin, muotoihin ja ääniin.
2. Kuuntele tarkkaavaisesti vaimeita taustaääniä. Yritä eritellä kaikki äänet, joita kuulet, ja niiden lähteet.
3. Kiinnitä huomio tuntoaistimuksiin. Tunne ilman, vaatteiden ja korujen paine iholla. Käy hieronnassa, ja keskitä tarkkaavaisuus jokaiseen erilaiseen tuntemukseen keholla.
4. Keskity tuntemaan miltä suussasi tuntuu ja maistuu juuri nyt.
5. Tarkkaile hengitystä ja sen rytmiä. Aina kun ajatukset harhailevat, tuo huomiosi välittömästi ja lempeästi takaisin hengityksen tarkkailuun. Se tuo sinut nykyhetkeen.
