Keskiviikkokolumni: Hyvä pito, huono luisto

Näin unta, että hiihdin. Oli kesä ja kova helle ja hiihdin määrätietoisena asfalttia pitkin. Hiki valui norona kasvoiltani ja tunsin, kuinka punainen ihoni hyppi sykkeen voimasta. Liikennevaloissa vastaantulija katsoi minua kummoksuen ja uskaltautui kysymään: ”Eikö tuo ole aika rankkaa tähän aikaan vuodesta? Ei näyttäisi ainakaan luisto olevan ihan kohdillaan…”

Katsahdin häntä hien seasta: ”Ei mutta kato, kun on niin helkkarin hyvä pito!”

Heräsin tähän uneen. Se vähän nauratti. Kiitin itseäni positiivisuudestani, ja unohdin unen. Päivällä se tuli taas mieleen – oivalluksen kera. Nyt näin selvästi elämääni kalvaneen toimintamallin: pito on tärkeämpää kuin luisto. Ei kyse ollut positiivisuudesta, vaan varmistelusta, siitä, että tunnen, että minulla on täydellinen kontrolli. Vaikka vauhti on hidas ja matka tuskallinen, pito on tärkeintä.

Kun jäin tutkiskelemaan omaa toimintamalliani, ymmärsin, että olin valmis pitämään kiinni asioista, jotka eivät edes palvele minua enää. Ja olin valmis puristamaan otetta vain siksi, että haluan pitää kiinni tuttuudesta, turvallisuudesta ja varmuudesta.

Mutta kuitenkin. Olen levoton, tunnen, että asiat ovat väärin. Tiedän, että jokin asia on tullut tiensä päähän, se ei tunnu enää hyvältä. Monilla, joiden tarinoita olen saanut kuulla, muutostarve kohdistuu työhön tai työn tekemisen tapaan. Turvallisuudesta ja varmuudesta pitää kiinni vielä silloinkin, kun ohimosuoni jyskyttää ja pää on yhtä punainen kuin hellehiihdon mestarilla.

Jos näin on, tarvittava muutos viivästyy tai jää kokonaan tulematta. Tämä homma kun ei toimi niin, että pidän kaikesta kiinni niiden kivojen puolien takia ja sitten minulle annetaan lisää pelkkiä kivoja asioita. Jos elämäni tunnelma kaipaa muutosta, minun tulee olla valmis luopumaan kaikesta, joka vaikkapa työhön liittyy. Palkasta, rutiinista, työkavereista, jatkuvuudesta. Kun luovun niistä, minun tulee olla valmis luopumaan seurauksista. Vaikkapa siitä, että että en välttämättä voi omistaa kotia, autoa tai kesämökkiä. Mutta niin usein ensin alkaa pikottaa pupun häntä farkkujen kuluneesta takamuksesta ja sitten kuulee sanovansa: mutta kun on niin helkkarin hyvä pito.

Mutta jos uskaltaa, elämässä alkaa tapahtua kummallisia asioita. Asioita, joita ei osaa etukäteen edes kuvitella. Yleensä se johtaa siihen, että lopulta – luopumisesta huolimatta (tai juuri siksi) – elämässä alkaa olla luistoa; elämä alkaakin tuntua hyvältä. Hyvä olo ei tulekaan siitä kivasta, johon alun alkaen oli takertuvasti kiinnittäytynyt, vaan siitä, että antaa elämän tapahtua.

Ainoa pysyvä asia maailmassa taitaa olla muutos. Ja jos katselemme luontoa, voimme huomata, että ihminen on ainoa elollinen, joka väkisin yrittää saada asioita pysymään muuttumattomina – lopulta oman elämänsä kustannuksella.

Elämä ei ole sellaista, jollaiseksi sen joka aamu kuvittelin, vaan elämä on sellaista, jota en yhtenäkään aamuna osannut toivoa.

MUUTOSPROSESSIN KULKU:

ENSIN:
“Don’t worry that your life is turning upside down.
How do you know that the side you are used to is better than the one to come?”
–Rumi

SITTEN:
“I asked, ‘Why have I received only this?’ A voice replied, ‘’Only this’ will lead you to That.’”
–Rumi

LOPUKSI:
“You have escaped the cage.
Your wings are stretched out.
Now fly.”
–Rumi

Kolumnisti on Hidasta elämää -sivuston toinen perustajista. Sanna Wikströmin lisäksi keskiviikkokolumnisteina vuorottelevat sielunhoidon tutkija Miia Leinonen,  ”kanssaetsijä” ja johtajuusvalmentaja Mikko Paloranta sekä kehittämiskonsultti ja valmentaja Jukka Suuniitty.