Monimutkainen yksinkertaiseksi

Elämästä tulee jatkuvasti monimutkaisempaa. Niin moni ainakin ajattelee. Vähemmän ennustettavuutta, enemmän lyhytjänteisyyttä, lisää tekniikkaa, lyhyempiä ihmissuhteita ja kovempaa kilpailua. Samalla perinteet rapautuvat.

Rampautuuko siinä samalla luottamus elämään? Onko mitään, mihin voisin luottaa, jonka varaan rakentaa? Jotain sellaista, jolla saisin tanakan otteen pyörteisestä elämästäni. Ymmärrys, joka auttaisi minua olemaan vaihtelevien ja ennustamattomien tilanteiden pelinrakentaja, eikä vain pallo, jota elämän peli mäiskii mailallaan.

Liikkeelle. Oli kevättalvinen sunnuntai. Ennen lounasta lähdin kävelylle mukavassa auringonpaisteessa. Matkalla kaupalta vanhalle muuntajalle mietin mielessäni noita kysymyksiä. Vanhan, punatiilisen rakennuksen luona pysähdyin ja muistan sanoneeni itselleni. ”Elämä ei ole niin monimutkaista, mun tarvitsee vain löytää sen taustalla lymyävä yksinkertaisuus”.

No, siinä hetkessä tuo piilotteleva yksinkertaisuus ei tehnyt muuta kuin ilmoitti olemassaolostaan, ei kuitenkaan näyttänyt naamaansa. Tarkasti en muista millainen toimitusaika oli, mutta parissa viikossa tuo ujo yksinkertaisuus näytti myös sievän kasvokuvansa. En kykene palauttamaan mieleeni, kuka tai mikä sen kuvan nähtäväkseni toi, mutta muistan hyvin oman hämmästyksen- ja kiitollisuudentunteeni.

Tuo yksinkertaisuus kertoi, mikä on kaiken inhimillisen toiminnan taustalla. Siltä suunnalta suurimmat haasteeni lienevät yleensä, tai hmm … aina, kotoisin. Toki tapahtuu maanjäristyksiä ja muuta sellaista, mutta en koe niitä elämäni suurimmiksi ongelmiksi. Kaiken inhimillisen toiminnan taustalla on perimmiltään vain kaksi asiaa. Mitä ne ovat?

Minua ohjaavat pelko tai rakkaus. Toimintaani ohjaavat ajatukset ja ajatuksiani edelleen tunteet. Muut toimintaani ohjaavat tunteet ovat rakkauden tai pelon läheisempiä tai etäisempiä sukulaisia. Opin halutessani tunnistamaan tunteideni sukupuun. Sitä paitsi, tilanne vaihtelee hetkestä toiseen. Se on luonnollista ja kuulunee ihmisluontoon. Rakkauteen perustuva toiminta antaa energiaa ja pelkopohjainen toiminta kuluttaa sitä.

Kyse ei ole siitä, pidänkö itseäni tunneihmisenä vai en. Jos tunne on rakkauden sukulainen, se voi olla esimerkiksi into, kiinnostus, ilo, kiitollisuus, läheisyys, yhteisymmärrys, luottamus, helppous, selkeys, turvallisuus, tyyneys tai arvostus. Jos tunne on pelon jälkikasvua, se voi olla esimerkiksi kyllästyneisyys, turvattomuus, epävarmuus, suru, pettymys, syyllisyys, kateus, kauna, häpeä, nolous, turhautuneisuus tai epätoivo.

Mitä sitten teen, kun olen tunnistanut eri tilanteissa omaa toimintaani ohjaavien tunteideni sukupuun? Ehkä tärkein asia on päättää suunta. Mihin suuntaan haluan itseäni kehittää? Todennäköisesti jokainen kertoo haluavansa rakkauden suuntaan. Hyvä niin. Sitten vaan toimintaa – joka vaatii ajoittain totutusta poikkeamista ja siirtymistä pois tutulta polulta.

Tätä toiminnan analyysiä voi toki soveltaa ympärillään oleviin ihmisiin, mutta koko asia tulee merkitykselliseksi vasta sen jälkeen, kun sovellan sitä itseeni. Kun tiedän suuntani ja pyrin tietoisesti toimimaan rakkauden pohjalta, maailma alkaa näyttää sievemmät kasvonsa. Jaan enemmän ymmärrystä ja vähemmän tuomioita, näen enemmän hyvää pyrkimystä ja vähemmän huonoa toimintaa.

Rakkaus menee kohti, pelko poispäin. Joskus voi olla vaikea keksiä, mitä rakkaus tekisi tilanteessa, jossa esimerkiksi minua loukataan tai toisia nolataan. Lähtökohtana voin ajatella, että kerron ääneen, miten haluan itseäni tai toisia kohdeltavan. Pidän terävien hampaideni takana kaikki ne hienot arviot, jotka kertovat loukkaajalle, mikä meni huonosti ja mitä ei saa tehdä.

Oman toimintani puntarointi on tärkeää myös toisessa mielessä. Voin ymmärtää toisten toimintaa vasta, kun opin ymmärtämään omaa toimintaani. Siinä samassa tulen myös armollisemmaksi. Opin antamaan anteeksi itselleni ja samalla annan anteeksi ihmisille ympärilläni. Kun opin rakastamaan itseäni, opin askel askeleelta rakastamaan myös toisia.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.