Sivu 392 – Hidasta elämää

Kun sanat eivät riitä tai ovat liikaa, luota hiljaisuuden voimaan – Hiljaa vieressä oleminen on voimakasta tunnetta täynnä

Olen tarkka siitä mitä sanon ja ajattelen, koska uskon sanan ja ajatuksen voimaan. Se mitä sanon muista, sanon itsestäni. Se, mitä ajattelen tilanteesta, määrittelee tilanteen. Sanojeni ja ajatusteni kautta luon elämääni ja haluan tehdä sen tietoisesti.

Huolettomasti lausutuilla sanoilla voin tehdä vahinkoa, joten käytän mieluummin tunneyhteyttä, katsetta ja kosketusta. Ne tulevat aidommasta lähteestä kuin sanat.

Äänimelu, joka tulee tyhjän puhumisesta vie meidät pois oleellisesta. On vaikea keskittyä toisen tunnetilaan tai edes huomaamaan ympärillä olevaa maailmaa, jos on kiire selitellä kaikkea mahdollisimman monisanaisesti. Ego selittelee, joten selittelyn takana on usein pelko. Jos luotat elämään, itseesi ja sitä kautta muihin ihmisiin, sinulla ei ole tarve selitellä, ohjata tai neuvoa.

Monet ihmissuhteet perustuvat puheeseen, neuvomiseen ja asioiden selittelyyn. Tämä tehdään huolehtimisen varjolla ja varmasti rakkaudesta. Tasapainoinen ihmissuhde sisältää kuitenkin yhtä paljon hiljaisuutta, kosketusta sekä huomioivaa katsetta kuin sanoja.

Lapsen maailmassa sanojen merkitys ei ole niin suuri. He elävät elämäänsä kaikilla aisteillaan. Lasta saa harvoin tottelemaan selittelemällä, varsinkin jos sanojen taustalta lapsi aistii epävarmuutta tai pelkoa.

Lastenhoidossa kuten elämässä toimii sanonta: “Jos joku ei toimi, kokeile jotain muuta.”

Kun lapsi ei käyttäydy mielestäsi toivotulla tavalla, älä käytä sanoja. Mene rauhassa viereen ja katso silmiin. Hän tietää kyllä. Näytä katseellasi rakkauttasi häntä kohtaan, hymylläsi hyväksyntäsi häntä kohtaan. Toimiiko tämä paremmin kuin sanat? Tuleeko molemmille rauhallisempi ja onnellisempi olo?

Olen harjoitellut tätä nyt jo tovin ja elämäni ei ole ollut ikinä näin seesteistä. Ihmissuhteeni kukoistavat. Seesteisyys tulee automaattisesti siitä rauhan tilasta, jonka tämä vaatii, jotta ehtii saada itsensä kiinni, ennenkuin lipsuu vanhoihin tapoihin.

Olen oppinut hiljaisuuden voiman. Pelkän katseen vaikutus on hämmästyttävä. Hiljaa vieressä olo on voimakasta tunnetta täynnä. Kun olen hiljaa, lapset tulevat minun luo. Kun olen hiljaa, olen rauhassa. Rauhassa huomaan, luon, koen ja ymmärrän enemmän ja syvemmällä tasolla.

Ennen kuin puhun, tarkkailen, onko sanojeni motiivina usko vai pelko. Keskustelen enemmän itseni, kuin muiden kanssa. Opetan itseäni.

Tarve puuttua asioihin – sanon itselleni: Anna olla. Päästä irti.
Tarve neuvoa – sanon itselleni: Salli hänen oppia, vaikka erehdyksen kautta.
Tarve korjata – sanon itselleni: Hyväksy eri tavat tehdä asioita.
Tarve varoitella – sanon itselleni: Luota. Elämää pitää elää ja kokea.
Tarve auttaa – sanon itselleni: Parhaiten autat kun et auta.
Tarve määrittää asioita – sanon itselleni: Anna hänen muodostaa oma kuvansa asiasta.

Kun olen tietoinen sanoistani ja pyrkimyksestäni typistää asiat yksinkertaisiksi ja vähäsanaisiksi, minulle jää enemmän aikaa olla läsnä ja kuunnella, koskettaa ja nähdä.

Paras smoothie: Snake vomit

Hidasta elämää -sivuston ja Pur Hyvinvointikaupan Paras smoothie -kisa on käynnissä. Paras smoothie valitaan Purin smoothiebaarin valikoimiin kevään ajaksi! Tässä makupaloja lähetetyistä resepteistä.

Snake vomit
– iso kourallinen pinaattia
– kaksi lehtikaalin lehteä ruodittomina
– avocado
– puolikas sitruuna lihoineen päivineen
– pala inkivääriä
– kourallinen kurpitsansiemeniä
– ripsaus hamppurouhetta
– liraus aloe vera mehua
– loraus Gefilus 5 hedelmän mehua
– 1-2 dl vettä

Surauta kaikki kerralla. Nauti sellerin kanssa. Nam!

—

Osallistu kisaan, lue kisaohjeet TÄSTÄ.

Kilpailun järjestävät yhteistyössä:

Tää mamma on vihaan kyllästynyt

Että jaksan taas ihmetellä tätä elämää. Minulla on takanani tuskainen ja epäreilulta tuntunut päivä töissä. Hetken aikaa oli sellainen olo, että ”pitäkää tunkkinne” ja tekee mieli heittää ihan läskiksi. Yhtäkkiä voimat, joita oli ollut kuukausia vaikka kuinka paljon, tuntuivat valuneen ties minne. Kritiikki sai minut hetkeksi henkisesti polvilleni, tuntui kertakaikkisen epäreilulta.

Mitä on kärsimys? Olisiko se jonkinlaisen menetyksen aiheuttama tunne tai kimppu tunteita? Kärsimykseen liittyy toivottomuutta ja jonkinlaista epämääräisyyttä, tunteita, joita ei ehkä pysty kärsimyksen hetkellä erottamaan toisistaan. On paha olla ja tuntuu siltä, että kärsimys kestää ikuisesti. Monesti kärsimyksessä kysellään: miksi juuri minä joudun kärsimään? Tai miksi Jumala sallii tällaista tapahtuvan?

Ja muistin taas: kärsimystä on monenlaista, mutta minun tämänpäiväiseni oli sitä mallia kärsimystä, että sen voi valita tai sitten jättää valitsematta; pientä ja hetkellistä, jos oikein valitsisin. Mahdollisuuteni oli valita kärsimyskehon ruokkiminen tai rakkauden valitseminen (kiitos Eckhart Tolle ja Läsnäolon voima!). Valitsin jälkimmäisen ja johan alkoi helpottaa, mutta en silti ymmärtänyt, mikä valutti voimat.

Mietin voiman menetystä ja automatkalla kotiin avasin autoradion. Voi enkeleiden viisautta – minkä kanavan taas keksivät auttaakseen minua oivallukseen. Haloo Helsinki sanoitti sitä, mitä en itse osannut sanoittaa:

”Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo,

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

Me ollaan samaa tuhkaa,

samaa kevyttä ilmaa,

Joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt”.

Mikä havainto ja taas aukesi uusi, tutkittava maailma: minä reagoin voimakkaasti vihaan. Ja koen valtavaa kyllästymisen tunnetta vihaa tai vihamielisyyttä kohtaan. Ei vaan jaksa. Vihan tunteen edessä menevät henkiset tumput joskus suoriksi. Viha saa minun voimani valumaan salaman nopeasti itsestäni pois ja tunnistan vanhan tutun masennuksen tuoksun. En osaa suojautua vihalta vaan annan sen luikerrella itsessäni olevista madonrei´istä sisään. Mitä tunteita viha herättää ja miksi, onkin sitten vähän laajempi tarina. Luulen, että tälle kolumnille syntyy jatko-osa.

Monessa paikassa on vihaa; kritiikkiä ja virheiden etsintää, tuomiopuhetta, negatiivista energiaa, pahan puhumista, narinaa ja ties mitä kaikenlaista niin, että ilmapiiri on raskas ja pysähtynyt. Tiedät varmaan, kun astut paikkaan, jossa on paljon vihaa, koko oma olemus jäykistyy ja asettuu puolustuskannalle. Kun oikein asiaa tunnustelin, tajusin, että sellaisia paikkoja on yllättävän paljon. Kun on tarkoitus jonkin asian tulla esiin, se tulee oman kokemukseni mukaan monesta tuutista, jotta varmasti tulee selväksi se, minkä on tarkoitus nousta tietoisuuteen. Tulipa aihe vastaan samaisena päivänä vähän muissakin yhteyksissä.

Ja kun rakastat sitä toista tuhkaläjää, rakastat myös itseäsi.

Olen kasvanut suvussa ja perheessä, jossa on paljon vihaa – sukupolvista toiseen siirrettyä katkeruutta. Syyllisyydessä, syyllistämisessä, vihassa ja kateudessa marinointi on tehnyt tehtävänsä tähän päivään asti. Ja tänään tuli tietty piste tällekin tarinalle. Itsen ulkopuolelta tulevaa vihaa oppii pitämään tuttuna ja turvallisena ja juuri siitä syystä sen seuraan on ollut luonnollista hakeutua. Vihatynnyrissä kasvanut pitää pimeää tynnyriä kotinaan. Ei oikein ymmärrä, että itsellekin tekisi hyvää kylpeä rakkaudessa eikä kritiikin ilmapiirissä. Mutta niinhän se on, ettei voi valita, jos ei tiedosta. Minä jätän yhden tynnyrin ja taidan siirtyä vähän valoisampiin tynnyreihin.

Me ollaan samaa tuhkaa. Me ollaan niin samaa tuhkaa. Jos kritisoit ja vihaat muita, kritisoit ja vihaat myös itseäsi. Ja kun rakastat sitä toista tuhkaläjää, rakastat myös itseäsi. Joten rauha nyt.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Onnivaattori: Edelläpysähtyjä

Näin tällaisen unen vuosia sitten: Sopulilauma, valtava määrä pieniä vikkeläjalkoja, matkalla kohti yhteistä päämäärää. Pienten jalkojen töminä valtaa mielet, on mahdotonta kuulla naapurin puhetta, omista ajatuksista puhumattakaan. Kaikki matkalla samaan suuntaan – mutta kuka siitä suunnasta on päättänyt?

Mistä tulee tämä päättäväisyys ja varmuus? Jotkut sopulit ovat joukon kärjessä, käyvät edellä, ovat siis Edelläkävijöitä. Niitä paljon puhuttuja huippuosaajia ja parhaita suorittajia. Matka on jatkunut jo pidemmän aikaa, väsymystä alkaa olla ilmassa. Vauhti tuntuu silti vain kiihtyvän, aina vain samaan suuntaan.

Joukon keskivaiheilla juoksen minä – huomaan olevani sopuli. Aivan tavallinen, keskinkertainen sopuli, joka ei mielellään erotu joukosta eikä aiheuta turhaa hämminkiä. Mutta nyt kuulen jotain kummallista ääntä. Jostain edestäpäin kuuluu mätkähtelyä – tömps… tömps… tömps. Se lähes hukkuu lauman jalkojen töminään ja puuskutukseen, mutta kuulen sen silti.

– Pitäisikö meidän kuunnella, mitä siellä…
– Ei saa hidastaa, me jäädään joukosta!

Kuulen kiukkuisen vinkaisun takaani, ja lisään pelästyneenä vauhtia. Tömähtely lakkaa hetkeksi, kun keskityn pitämään yllä vauhtia. Mutta sitten se alkaa kuulua taas, ehkä se ei ollut loppunutkaan?

– Kuulkaa nyt, pitäisikö meidän…
– Kuka siellä edessä hidastelee, me jäädään joukosta!
– … pysähtyä?

Pistän pienet jalkani tanaan, takaa tulevan joukon paine on hirvittävä ja hetken luulen tehneeni kohtalokkaan virheen, joutuvani joukon tallomaksi. Sitten joukko jakautuu kahteen vihaiseen virtaan ja soljuu kummaltakin puolelta ohitse. Muutama sopuli jää viereeni, kääntelevät korviaan, kuuntelevat tarkkaan. Edelläpysähtyjät.

Miten johdat olemistasi? Mikä sinulle on hyvää, kaunista ja totta? Suuntaatko tekosi oikein?

– Terveisin Pexi

Kuka olet ja mitä haluat tehdä nyt? – Mitä elämä kysyy sinulta eron kynnyksellä?

Mitä herkempi ihminen on, sitä taitavammin hän sopeuttaa käytöstään suhteessa toiseen ihmiseen. Sopeuttamisella tarkoitetaan kaikkia niitä tapoja, joilla pienennämme itseämme toisen rinnalla, keinoja, joita käytämme päästäksemme hankalista tilanteista ja jo varhain selviytyäksemme omaksumiemme luonteenpiirteidemme vahvistusta. Näitä ovat mm. ylivastuullisuus, kiltteys, alivastuullisuus, kaiken kestävä vahvuus, toisen ylentäminen tai alentaminen, perfektionismi ja näkymättömyys.

Nämä asiat, jotka olemme integroineet itseemme, kääntyvät usein parisuhteen jossain kasvuvaiheessa meitä vastaan. Roolit polarisoituvat, alamme ärsyttää toisiamme. Pahimmillaan emme kykene enää katsomaan tilannetta kuin yhdestä näkökulmasta, omasta turvallisesta luolastamme, jonka näköaukosta rajautuu kapea maisema puolisomme luolaan. Moni pari voi elää tällaisissa asetelmissa vuosia, syyttäen toisiaan onnettomasta elämäntilanteestaan.

Muutos lähtee liikkeelle vasta kun toinen kömpii ulos tarkkailuasemastaan katsomaan luolan ulkopuolisia maisemia, jolloin toisenkin on liikahdettava, vaikkei tahtoisikaan. Ja liikahtipa tai ei, on mahdollista, että eroprosessi on jo käynnistynyt.

Viktor Franklin luomassa Logoterapiassa muistutetaan, että elämä kysyy meiltä joka päivä monia asioita, mutta meidän pitää kuunnella kysymykset sydämellämme, jotta voimme vastata niihin. Erokriisin aikana kysymyksiä satelee, eikä niiltä kannata sulkea korviansa. Näitä kysymyksiä voivat olla: Kuka olen? Kuka elämääni ohjaa? Miksi tein kuten tein? Miksi annoin kohdella itseäni huonosti? Mitä haluan tehdä nyt? Mitä toivon tapahtuvan seuraavaksi?

Eroryhmissä ihmiset usein kuvaavat sitä kuinka eroa prosessoidessa alkaa tapahtua paljon ihmeellisiä asioita, upeita kohtaamisia tulee eteen, ajatukset aukeavat ja tunne itsensä saamisesta takaisin tuntuu koko kehossa. Itsensä rakastamisen idea aukeaa ehkä ensi kertaa omassa elämässä.

Kokemus merkittävistä kohtaamisista ja suurien asioiden kohtaamisesta tapahtuu monelle myös muiden kriisien kohdalla elämässä. Kokemus johtunee siitä, että kriisin aikana ihminen havahtuu lujasti elämässään ja huomaa näin samalla tarkemmin nyt-hetkessä tapahtuvia asioita, ihmisiä ja kirjoituksia. Tämä on samalla paradoksi, koska samalla kun kriisi itsessään ottaa huomionsa se kutsuu ihmisen näkemään maailman uusin, tuorein silmin.

Eroaminen parisuhteesta ottaa monelta viimeisenkin syyn olla muuttumatta ja alkaa kantaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan, olipa päätös lähteä oma tai toisen. Toista ihmistä tai olosuhteita on helppo syyttää omasta kurjuudestaan. Elämän kysymykset jäävät kuuntelematta. Moni valitsee kuitenkin vaikean ja toimimattoman liiton mieluummin kuin eron.

Elämänpelkoon perustuva parisuhde on surullinen näky. Siitäkin on kuitenkin mahdollisuus päästä yhdessä eteenpäin, mutta se tarvitsee molempien yrittämisen. Suosittelen asiakkaillani usein Harville Hendrixin klassikkoa ’Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu’. Sen avulla on mahdollista päästä käsiksi tärkeisiin asioihin ilman terapeuttiakin. Kirja on iästään huolimatta yhä toimiva ja sen rakkaudellisuus koskettaa.

Harjoitus: Ota omaa aikaa paikassa jossa sinun on hyvä olla, sohvalla, metsässä, joogamatolla tai keittiön pöydän ääressä. Mieti tai kirjoita: Mitä elämä kysyy minulta nyt? Olenko potentiaalini kokoinen? Mitä voin antaa itselleni jotta voisin kukoistaa? Mistä voisin aloittaa?

”Sinun ei tarvitse sanoa kyllä” – 10 asiaa, joita sinun ei tarvitse tehdä

Sinun ei tarvitse perustella elämäntilannettasi.
Sinun ei tarvitse perustella prioriteettejasi.
Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi, ellet ole pahoillasi.
Sinun ei tarvitse perustella, miksi haluat olla yksin.
Sinun ei tarvitse olla samaa mieltä muiden henkilökohtaisista näkemyksistä.
Sinun ei tarvitse sanoa kyllä.
Sinun ei tarvitse perustella ulkonäköäsi.
Sinun ei tarvitse perustella ruokavaliotasi.
Sinun ei tarvitse perustella uraasi tai vapaa-aikaasi koskevia valintoja.
Sinun ei tarvitse perustella parisuhteesi tilannetta.

Lähde: Earthweareone

Naisen Sydän: Kristina Tsvetkova

Feminine Therapy Through Photography

I had a wonderful opportunity to meet Kristina Tsvetkova, a talented 24 -year old Russian photographer, who has recenty moved to Finland. I was interested to hear how she perceives women and femininity as both are so central in her work. We made a photoshoot one gray Finnish winterday, and spoke about our passions in life.

Kristina is in love with beauty. Photography is a way for her to express herself and her imagination. She started as a nature photographer, but found herself more and more drawn to people, especially women. For her nature and women are both expressions of the same enchanting femininity.

Kristina’s vision is to explore and express the way each woman is special and divine. She has a talent of seeing beyond the superficial appearance and call forth that which is hiding beneath. Her style is intense and sensual, yet refined.

Kristina calls her work phototherapy. These days she works mainly with women and creates sensual and transfigured pictures of them.

According to Kristina many women benefit from admiration: ’I think all girls should be cherished in life. It`s vital to feel beautiful and loved, to have attention’, she says. Phototherapy can be a way for women to see their beauty through someone else’s eyes and to connect with their own femininity.

In this world of excessive and unrealistic beauty ideals many fail to see themselves as beautiful. Kristina isn’t interested in increasing obsessive focus upon appearance. She wants to capture womens’ natural state of charm and to show glimpses of their inner perfection.

’I’ve met so many beautiful and amazing women who were sure that they are not beautiful. That`s very sad to see. With photography I try to revive in them their inner state of beauty, love and woman`s worth. This is my goal.’

Another of Kristina’s goals is to support women to open up to enjoy sensuality freely, without inhibitions, quilt or restrictive chastity. Her nude pictures radiate shameless eroticism which is teasing but profound. She captures intimate moments of the soul; those open, delicious and powerful flashes of passion and the awakening of feminine desire.

’I`m quite happy that photography is developing now and is becoming available for ordinary people, not just for models and magazines of the fashion world. In Russia photosessions are popular among girls and women. They like doing it. I really hope that the same developes here in Finland.’

My session with Kristina was easy, comfortable and fun. I was open to explore femininity with her support. I centered into a soft and sacred inner place, which is one of harmony, innocence and pure desire. We played together with states, energies and emotions. The hours together with her made me remember that all that I look for outside already exists within.

(tulossa suomenkielinen versio myöhemmin)

To see more of Kristina’s pictures, visit:

https://www.facebook.com/elanorphotography

To contact Kristina:

Email: kristik2003@mail.ru

Lapsellisuus on aitoa rehellisyyttä

Olin vetämässä ryhmää Uudessa-Seelannissa marraskuussa 2014. Yksi tärkeimpiä tuliaisia itselleni oli sisäinen rauha ja luonnollinen, lapsenomainen ilo! Maorit, joita matkalla kohtasimme, jättivät lähtemättömän muistijäljen avoimella olemuksellaan. Heillä näytti olevan maa- ja taivasyhteys täydellisesti tasapainossa itsessään.

Stonehenge Aotearoa eli Uudeen-Seelannin Stonehenge.
Täydelliesti rakennettu taivaankappaleiden liikkeiden mukaan ja niiden seuraamiseen.

Sydämellisistä maoreista välittyi vilpitön, lapsenomainen innostus laulujen ja tanssin välityksellä. Kädentaidot olivat myös tärkeässä roolissa, mukaan lukien kudonta ja kaiverrus perinteisillä menetelmillä. Miehillä ja naisilla tuntui oleva hyvin harmoninen olemus, he näyttivät olevan niin sinut itsensä kanssa. Luonnollisella tavalla heistä hehkui aito itsetunto.

Tämä sai minut tutkimaan omaa sisäistä lastani. Osaanko iloita, leikkiä ja ilmaista itseäni vilpittömän itsetuntoisesti, menettämättä uskottavuuttani? Mikä ihmeen koodaus meillä suomalaisilla onkaan, kun niin moni hauska asia ja tekeminen on luokiteltu lapselliseksi! Ihan kuin kaikki, mikä tuottaa iloa ja hauskuutta, olisi hyödytöntä ja tehotonta, suorastaan ajanhaaskausta ja jopa häpeällistä.

Uuden-Seelannin, Pohjoisen saaren vihreänä kumpuilevaa teletappimaisemaa.

Nolostuneen vanhemman voi kuulla sanovan lapselle, ole hiljaa, ei saa nauraa niin kovaa! Tunteiden ja huumorin äänekkääseen ilmaisuun liittyy usein häpeää tai muita negatiivisia tunteita. Yritetään olla herättämättä huomiota ja samalla pistetään jo lapsena itsetuntokin maan rakoon. Näitä ja monia muita koodauksia opimme jo lapsuudesta lähtien. Nämä koodaukset toimivat alitajuisesti, ne tukkivat itselle aidoimman persoonallisen ilmaisun, varsinkin tunteiden ilmaisussa, mutta myös luovuuden käyttämisessä.

Lapsellisuus taitaa mennä samaan katekoriaan kuin luovuus.

Taivaanrannan maalaus ei elätä! Joten jätetään kaikki taiteellinen ja luova puoli pois ja keskitytään järkevään ja vakavan tehokkaaseen oppimiseen ja elämiseen. Olen kuullut sanottavan, että lapset unohtavat nauramisen peruskoulun ensimmäisinä vuosina.

Länsimaisen tehokkuuden maailmassa, meistä alkaa kasvaa jo lapsina tuotannollisen rahamaailman koneiston osasia. Menetämme sen arvokkaan yhteyden luontoon, luovuuteen ja sisäiseen lapseemme, minkä voi vielä nähdä alkuperäisväestöissä, kuten Maoreissa tai vaikkapa Väli-Amerikan Mayoissa.

Olen alkanut tutkia sisäistä lastani, samalla tutkien luovuuttani.

Tähän mennessä olen löytänyt uudelleen värit, maalaamisen ja niiden kautta tulevan huikean ilon. Löysin värien terapeuttisen voiman avulla yhteyden varhaisen lapsuuden ihaniin tunteisiin ja iloisiin lapsuuden kokemuksiin. Sen sijaan, että työstäisin draamaa, miksi en keskittyisi kaikkeen siihen positiiviseen, jota lapsuuden kultaisista muistoista kumpuaa!

Suosittelen lämpimästi väriterapiaa tai muiden luovuuden keinojen kokeilemista. Antautumalla leikkiin ja taiteeseen uteliaana kuin lapsi, voi kokea todellisen uudeksi syntymän. Samalla pääsee työstämään tunteita ja niissä olevia tukoksia. Väriterapia on oivallinen tapa työstää itseään ja tunteitaan, matkatessaan sisäisen lapsensa äärelle. Vietin päivän Tunnekeskus Lumpeenkukassa Tampereella ja siellä pääsin itse väriterapian opiskeluun. Kylläpä tuntui upealta vuosien jälkeen tarttua siveltimeen ja kokea värien valloittava maailma.

Ilo tuo onnellisuutta ja onnellinen ihminen voi hyvin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Olen alkanut puhua keholleni kauniisti ja se on vastannut olemalla terve ja laihtumalla!

Hyvinvoiva sisäinen lapsi herkistää näkemään kuten sadun lapsi, kun hän tokaisi, että tuolla kuninkaalla ei ole vaatteita!

Lapsellisuus on aitoa rehellisyyttä. Lapsenomainen sydämellisyys avaa intuition ja herkistää näkemään asia sellaisina kuin ne ovat. Se avaa näkemään kätketyn todellisuuden, vaikka ulkokuori olisi kuinka harhaanjohtavan pramea.

Viattomuus, aitous, ilo, sydämellisyys, rehellisyys, uteliaisuus ja luovuus. Onko lapsellisuudessa tosiaan jotain negatiivista?

Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.

Tie Herttatuvalle : Merkityksellistä puutarhaelämää

Keskellä talven tuiskuja ja tuiverruksia jään aamussani miettimään mitä kaikkea voinkaan kasvattaa puutarhassamme ja mitä kaikkea jokaisella meistä olisikaan mahdollista kasvattaa omassa puutarhassansa riippumatta ns.puutarhataidoista. Aluksi kävin läpi inspiroivat siemenvarastoni viime vuodelta, kaik jotka jäivät ylitse ja kaikki puutarhasta keräämäni siemenet, mutta sitten ajatukseni kulkikin sangen muunlaisiin puutarhassa kasvatettaviin elämän ilmiöihin ja olotiloihin. Käänsin pohdintani aineettomiin kasvatuksiin ja puutarhan tarjoamiin mahdollisuuksiin näiden osalta. Puutarhanhoitoahan on kautta iki-ihanien aikain käytetty ylläpitämään ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Entisaikaan koulujen, sairaaloiden ja vankiloiden yhteydessä oli nykyisesti tunnetun nurmikentän sijaan rehevä puutarha, joka tarjosi hoivaa virikeellisesti siellä köpöttelijöille. Ymmärrettiin tuolloin, että ihminen on puutarhassa ollessaan sekä psyykkisesti, mentaalisesti että fyysisesti rauhallisen tehokas. Joku joskus jossain lausuikin, kuinka kokonaisvaltainen hyvinvointi avautuu kokonaisvaltaisesta olemisesta ja tekemisestä – tätähän puutarhurointi parhaimmillaan on.

Koen, että puutarhanhoito syventää aistiherkkyyttäni, avaa aistimaan, kuulemaan, tuntemaan, haistamaan, maistamaan, näkemään ja kokemaan jotain, mitä en voi aistia näiden viiden välityksellä. Esimerkiksi kesäaamussa kun lasken paljaat jalkani aamukostealle nurmikolle, maadottuen askellan hiljaa ihaillen puutarhassa, kuuloaistini herkistyy kuulemaan, kuinka aamutyölaisiksi nimittämäni pölyttäjät ovat jo vallattomina, reippaasti työnsä touhussa. Aamu on täynnä elämänmakuisia, ihmeellisiä ääniä. Pysähdyn keskelle tätä maailmaa – äänimaailmaa. Kuuntelen, kuuntelen ja kuulen. Surina ja pörinä, jossain tuuli hiljaa, hiljaa kahisuttaa heinikkoa, mustarastas, fasaani ja kuovi virittelevät ääntään uuteen päivään. Joskus tuntuu, että voin miltei kuulla kasvienkin kasvavan. Kosken ruusun herkää, avautuvaa kukkaa hellästi ja tunnen suurta rakkautta kaikkea tätä ihmeellistä kohtaan. Puutarha herättää rakkautta sisälläni. Avaudun aistimaan yhä vain syvemmin – tämänmoista kokemusta tarjoaa puutarhani usein varhaisessa aamussa. Olenhan ns. aamuihminen, elän ja oivallan aamuisin.

Puutarha tarjoaa myös mahdollisuuden kasvattaa syvempää luontoyhteyttä, syvempää luovuutta, vastuuta ja onnellisuutta. Voi kuinka onnellinen olenkaan, kun huomaan syksyllä kylvämäni keltasauramot nostavan hentoa taimivartaloaan kevään kosteasta mullasta. Tai kun maa-artisokat kohottelevat kohti taivata ja tiedän korjaavani mukulaista satoa sitten seuraavana keväänä. Vuorovaikutteista olemista luonnon kanssa, seuraillen, oppien ja jopa jutellen aivan ääneen heille – kasveille ja erinäisille luomakunnan otuksille. Uskon, että meissä piilee jossain määrin myötäsyntyinen kyky tietää esimerkiksi mikä kasvi viihtyy missäkin ilman oppikirjojen lukuja, jos avaudumme tälle hiljaiselle tiedolle ja annamme luonnon opastaa. Olemme luonto ja voimme kuulla.

Koen kasvattavani Herttatuvan ”sikinsokin” puutarhassa myös irtipäästämisen taitoa sekä elämän kasvun ja kierron laajempaa ymmärrystä. Kun syksyllä tai keväällä lasken käsieni suojasta pienen elämää uhkuvan siemenen maahan, hoivaan kasvua parhaani mukaan koko kasvukauden, syksyllä seuraten, kuinka maanpäällinen kasvielo kuolee, lehdet varsisevat ja yksivuotiset kukat luovuttavat elämänsä pakkasten tullen kaikkensa antaneena – päästän irti. Välillä päästän irti tarpeestani hoivata ja annan kaikkien kasvaa Kaikkeuden hallussa. Luomoudun elämän ihmeestä ja päästän irti ajoittaisesta tarpeestani rajoittaa kasvua. Kaikki elämä elää ja alkaa siemenestä. Parhaimmillaan saan olla mukana ihmettemässä koko puutarhan kierrossa keräten siemenet talteen ja kylväen heistä uudet kaunokaiset seuraavaan kasvukauteen, ajatella… Merkityksellistä elämää – sitä puutarhanhoito minulle on.

Minä rauhoitun puutarhassa ja toisinaan taas kärsivällisyyteni pettää tai on ainakin koetuksella. Ai kuinka opettavaista! Kärsivällisyysharjoituksissakin lopulta hymyilen kyyneleet silmisssä navetan portailla ja kiitän elämän tarjoamasta mahdollisuudesta kehittyä ja kasvaa ja olla luottavainen sekä armollinen kaikessa odottamisessa ja malttamattomuudessa. Kylvin omenapuun kaksi vuotta sitten, viime kesänä se oli n. 10 cm” korkea”, hurraa! Kestää tovin jahka saamme satoa, kymmenisen vuotta kenties. Tässä esimerkillisessä tapauksessani ruokitaan todellakin kärsivällisyyttä, pienempi harjoitus on valmiiden omenapuiden taimien istutus – satoa saattanen saada jo 4 vuoden kuluttua! Ja voi sitä kiitollisuuden määrää, kun he kukkivat ensimmäisen kerran tietäen samassa hetkessä, ettei sekään vielä takaa omenoita, mutta kutsuu toivottavasti pölyttäjiä valkeisiin kukkasiin ristipölyttyäkseen naapureiden omenan kanssa. Luonto on ihmeellinen ja riippuvainen kaiken yhteyksistä, ihan kaiken. Puutarhakin on parhaimmillaan yhteisöllinen kokemusmaailma. Aivan kaikkien luomakunnan otusten sekä kasvien keskinäinen yhteisöllinen seikkailu. Yhdessätekemisen ilo!

Näitä(kin) siemeniä kylvän siis jälleen tulevana puutarhakautena ja katson kasvuani ihmisenä. Kasvatellaan!

Tuoksuilla voidaan vaikuttaa mielialaan ja korostaa tiettyjä tunteita

Haen keittiön kaapista purkillisen itse poimimaani ja kuivaamaani salviaa ja nostan sitä reilun ruokalusikallisen pieneen kippoon. Suljen silmät ja nuuhkaisen salviaa, ja NAPS olen välittömästi Kreetalla keräämässä siellä villinä rehottavaa salviaa. Näen Apokoronasin alueen kumpuilevan maiseman ja tunnen myös auringon lämmön ihollani.

Avaan silmät, haen tulitikut ja sytytän salviakasan tuleen. Kun siitä nousee vahva ja pistävä tuoksu, sammutan liekin ja kuljen astian kanssa ympäri taloa. Kun talossa on ollut sairautta, riitaa tai surua, on hyvä polttaa salviaa ja puhdistaa sillä kodin energiaa. Olen oppinut, että energian siivoaminen on yhtä tärkeää kuin imuroiminen tai pölyjen pyyhkiminen. Uuteen kotiinkaan en kotiudu ennen kuin olen puhdistanut paikan energian salvialla ja musiikilla.

Tykkään salviasta myös siksi, että se aivojen ystävä, joka hoitaa muistia ja tasapainottaa hormonitoimintaa. Sitä paitsi vahva salviatee on mielestäni ihanaa ja lämmittävää. Salvian, kovan lampaanmaitojuuston, perunan ja bataatin liitto taas on makuaistin suurta juhlaa…

Hajumuisti on yksi tärkeimmistä

Haju on viestejä ja tunteita. Tuoksusta vauva tunnistaa äitinsä ja äiti vauvansa – parisuhteen puolikas puolikkaansa. Lapsen ominaistuoksu kulkee mukana koko elämän matkan. Nyt kun esikoiseni on muuttanut omilleen ja käy kotona vain sillon tällöin, on kotoista ja liikuttavaa aistia hänen ominaistuoksunsa pölähdys huushollissamme vielä joitakin päiviä sen jälkeen kun hän on jo lähtenyt opiskelupaikkakunnalleen.

Ja kukapa ei olisi haistellut sydämensä valitun tuoksua tyynyliinassa ja tuntenut pakahduttavan lämmön rinnassa jo yhdellä nuuhkaisulla. Aivan niin kuin Eppu Normaalin laulussa Voi kuinka me sinua kaivataan.

Haju vie meidät matkalle tunteiden ja menneisyyden maailmaan. Tunteilla ja tuoksuilla on fysiologinen yhteys: isojen aivojen hajukäämistä kulkee hajurata aivojen tunnekeskukseen, limbiseen järjestelmään.

Hajuaisti on nopea, se käy suoraan hermoon! Porttikonkien virtsan löyhkä puistattaa ja saa nopeuttamaan askeleita. Kaupan paistopisteen korvapuustin tuoksu taas sinkauttaa meidät suihkarilla suoraan lapsuuden huippuhetkiin, jolloin herkuteltiin kaakaolla ja tuoreella pullalla. Hajuaisti myös suojelee meitä syömästä pilaantunutta ruokaa tai astumasta alueelle, joka on vaarallinen.

Monien suomalaisten mielihajut, vastaleikattu ruoho, nuotion savu, koivuvasta ja mustikkapiiras ovat lapsuuden hyvien hetkien kultaamia. Tuttu haju tuo turvallisuutta.

Tuoksut hoitavat ja lisäävät nautintoa

Kylmästä sisälle tullessa glögi alkaa lämmittää jo tuoksuna. Nenä nauttii kanelin, neilikan ja inkiväärin ihanista aromeista. Karmolis-yrttitippojen viileän mentolinen tuoksu tuntuu jo parantavalta, vaikka sitä ei olisi vielä tiputettu flunssaisen nenäliinaan tai kurkkukipuisen imeskeltäväksi sokeripalaan.

Tuoksuilla voidaan vaikuttaa monin tavoin mielialaan ja korostaa tiettyjä tunteita. Jo tuhansia vuosia sitten tunnettiin tuoksuvien yrttien, kukkien ja hedelmien hyvinvointia tuova voima. Basilikan tiedettiin lisäävän arvokkuutta ja myötämielisyyttä, laventelin rauhoittavan hermostoa sekä eukalyptuksen vahvistavan ja avaavan olemusta. Salvian lisäksi katajan, santelin, myskin ja kamferin tuoksuja käytettiin eri kulttuureissa puhdistamiseen sekä luomaan hartautta ja arvokkuuutta.

Aromaterapeutin vastaanotolla pötköttävälle eteeriset, haihtuvat öljyt vaikuttavat sekä hengitysilman että ihon kautta. Tuoksuöljyillä tasapainotetaan hoitopedillä makailevan tunnetiloja, säädellään hormonitoimintaa ja edistetään aineenvaihduntaa. Kenties onnistuneimman aromaterapeuttisen hoidon saa silloin, kun itse saa intuitiivisesti valita hoitoonsa oikean eteerisen öljyn.

Ja ah, ihanasti tuoksuva ruoka! Se saa syljen erittymään ja olon autuaaksi. Ruuan tuoksut ovatkin olennaisen tärkeä osa aterian nauttimista. Lämmin ruoka tuoksuu kylmää enemmän ja lisää siten nautintoa. Mutta nuhaisena hajuaisti häviää. Koska maku ja haju kulkevat usein käsikkäin, katoaa flunssaiselta myös ruuan maku: sipulia ja omenaa on haasteellista erottaa toisistaan. Suklaa ei houkuta eikä vaniljasokerikaan huumaa.

Hajuaistia, tietä tunteisiin ja muistoihin, voi myös treenata

Kokeile vaikka! Kerää hajumuistin pakkiin luonnosta ja eri vuodenajoista tavaraa haastavien aikojen ja päivien varalle. Tuoksuja, jotka hoitavat ja lohduttavat juuri sinua. Miltä tuoksuu ja tuntuu lumen alta paljastuva maa, keväinen nurmi, kukkien ja kasvien tuoksumeri, syksyiset lehdet, kotimaiset kypsät omenat, sienet ja ensilumi?

5 parasta asiaa suomalaisissa amerikkalaisen silmin

Meillä suomalaisilla on usen tapana nähdä ne asiat, missä emme ole niin hyviä kuin muut. Suomalaisessa arjessa on kuitenkin joitain ulkomaalaisen silmissä todella hienoja arvoja, joita emme ehkä näe, koska joko pidämme niitä itsestäänselvyyksinä tai kiinnitämme huomiota asioihin, jotka eivät ole hyvin. Tässä amerikkalaisen listaus suomalaisten parhaista tavoista:

1. Hiljaisuus

— Monet pelkäävät epämukavaa hiljaisuutta sosiaalisessa tilanteessa. Suomalaisille se ei kuitenkaan näytä olevan niin ongelmallista kuin ulkomaalaisille. Ymmärrämme, että satunnaiset hiljaisuudet ovat osa luonnollista kanssakäymisen rytmiä.

2. Rehellisyys

— Suomen kielessä ei ole ilmaisuja, jotka vain sanomme ollaksemme kohteliaita. Englannin kielessä näitä käytetään paljon vaikka itse sanomaa ei tarkotettaisiinkaan. Suomalaiset ovat suoria ja tarkoittavat sitä, mitä sanovat.

3. Ekologinen syöminen

— Meidät opetetaan pienestä asti, että ruokaa ei saa heittää roskiin vaan kaikki on syötävä. Joissakin kouluissa on jopa otettu bioastiat kokonaan pois käytöstä, jolloin ruoan pois heittäminen on mahdotonta.

4. Kahvista nautiskelu

— Meillä ei ole tapana ottaa kahvilasta kahvia mukaan ja tämän jälkeen juosta se kädessä seuraavaan paikkaan. Istumme alas, nautimme ja hörpimme kahviamme. Hidastamme kahvin äärelle.

5. Sauna

— Olemme kasvaneet miljoonien saunojen maassa, eikä meille alastomuus julkisessa saunassa ole epämukavaa. Monille ulkomaalaisille tämä on kuitenkin erittäin hämmentävä ajatus.

Suomessa asuvan amerikkalaisen opettajan kirjoituksen suomalaisista tavoista voit lukea täältä.

Pieni talo vuorella: Kiireettömän ajattelun ylellisyys

Kolmisen vuotta sitten Helsingin Sanomat julkaisi tiedetoimittaja Janne Kaaron hienon kolumnin otsikolla Seiniin tuijottelun jalo taito. Syystä tai toisesta olen tallettanut tuon mahtavan monisyisen kirjoituksen tietokoneelleni ja törmäsin siihen vastikään uudelleen.

Kaaron jutussa käsitellään muun muassa sitä, kuinka suuret ajatukset, suoranaiset neronleimaukset syntyvät. Kenties ne eivät saakaan hedelmällistä maaperää analyyttisesta, halki, poikki ja pinoon -ajatusjatkumosta.

Eräs lainaus tekstistä kuuluu näin: “Kun aloitin tiedetoimittajan urani kaksikymmentä vuotta sitten, professoreilla oli aina aikaa. He kutsuivat työhuoneeseensa, tarjosivat kahvia, rupattelivat kaikesta maan ja taivaan välillä, ja koska olin kovin nuori he kohtelivat minua kuin omaa oppilastaan. Nykyään on toisin. Ketään ei tahdo saada kiinni kuin korkeintaan neuvottelujen välillä. Aikaa keskusteluun on muutama minuutti. Sähköposteihin vastataan keskiyöllä tai viideltä aamulla.”

Vuorella asuminen on tehnyt minusta tietyllä tapaa seiniin tuijottelijan. En ole saanut suuria ajatuksia tai keksinyt mitään kovin kummoista. Enkä tarkoita, että minulla olisi valtavasti aikaa sananmukaisesti tuijotella seiniin. Mutta monet ongelmat tai kysymykset muhivat mielessäni, putkahtelevat esiin ja painuvat taka-alalle jälleen. Yhä harvemmin koen kiirettä ratkoa pulmia siltä istumalta. Ja sitten, ajan myötä, kesken vaipanvaihdon, koirien lenkityksen tai rauhallisen saunahetken tulee se kirkas ajatus. Se sellainen, mikä saa miettimään kuinka asia ei ollut alun alkaenkin selvä. Tiedättehän?

Toisaalta se, mistä Kaaro kirjoitti sanoilla tarkkailu ja kysymykseen hukkuminen, on tuonut minulle ennen kaikkea lisää kysymyksiä. Kyseenalaistamista ja ihmettelyä: Kuinka paljon on riittävästi? Mitä me tavoittelemme? Onko aikakäsityksessämme kenties jokin virhe? Miksi uutisia pidetään tärkeinä? Entä mikä on oikeasti tärkeää? Onko kukaan koskaan oikeassa? Tai väärässä? Kuka päättää kenen normit ja moraalikäsitykset ovat parempia kuin muiden? Miksi jaottelemme maailman maihin, joiden välillä kulkevat vartioidut rajat?

Esimerkiksi näihin kysymyksiin en ole löytänyt vastauksia. Ja lista kasvaa. Hyväksyn hitaan etenemisen ja jopa nautin tästä kasvavan tietämättömyyden tilasta. Osallistun yhä harvempiin kiistoihin ja draamoihin, en halua edes seurata sivusta sellaisia. Sen sijaan rupattelen majatalomme vieraiden kanssa mielelläni, istun tuijottelemassa seinää – tai vastapäistä kukkulaa – mielelläni. Kuten professoreilla parikymmentä vuotta sitten, täälläkään ei ole kiire.

Balkanilla on tuikitavallista, että ihmisillä on aikaa. Kiirehtivää pidetään moukkamaisena, ei coolina. Kahvittelu ja keskustelut maan ja taivaan välillä tapahtuvat joka päivä, spontaanisti, ilman kalenterimerkintöjä. Aika, kiireettömyys on jokaisen oikeus. Se itsessään on omanlaisensa vastaus.