Sivu 300 – Hidasta elämää

Hyvästit, joita et tahdo jättää

On kolme vuotta siitä, kun isä lakkasi olemasta. Se tapahtui liian pian, yllättäen, tapaturmaisesti ja kaukana. Mutta se tapahtui. Tämän jutun aiheena on hyvästit. Kiitos rakkaudestasi, isä!

Kaikki hetket ovat tarkkaan muistissa. Äidin tekstiviesti. En vielä tiennyt, kuinka kohtalokas sanomassaan. Valvottu yö. Vielä hataraa toivoa. Hätäinen pikapassin haku. Ulkomaanmatka siskon kanssa, jota en olisi halunnut tehdä ja jonka päätepiste odotti magneetin lailla, vaikka olisin mieluusti pyristellyt toiseen suuntaan.

Välilaskun aikana toivo otetaan meiltä pois ja matkaa on silti jatkettava. Muistan askeleet silmissäni, sillä katse on painunut maahan. Se ei tavoita nyt tulevaisuutta tai toisten katseita, vaan pelkän hetken. Lentokentän liukuhihna kuljettaa. Vessan marmorilattiassa tuikkivat tähdet.

Onneksi sisko on siinä. On helpompaa, kun surun, huolen ja muistot saa puoliksi.

Astumme lennolta taksiin, joka vie meidät rakkaan isän ja äidin luo. Vuosikymmenten mittainen yhteinen matka heillä. Se alkoi, kun toinen oli 14- ja toinen 19-vuotias. Isä tiesi heti: tuon tahdon.

Sairaala on erilainen kuin Suomessa. Siinä monitorien syleilyssä lepää tuo tuttuus, joka kohta on poissa.

Hyvästit eli viimeiset asiat

Mielessäni käyn läpi viimeistä puhelua noin viikon takaa, jolloin tietämättä mitään tästä vaikeasta sanoin lopuksi: ”Kiitos rakkaudestasi.” Ja isä vastasi erityisen painokkaasti: ”Tottakai. Aina.”

Kuka saa tuollaiset viimeiset sanat, ilman että tietää niiden olevan NE? Ehkä olen onnekas, että sain juuri ne. Ensin en meinannut vastata siihen puheluun. Olin kuumeessa, kiireessä ja väsynyt. Oli myöhä. Entä jos en olisikaan vastannut? Mikä viimeinen yhteys se olisi ollut? Viimeinen, silti.

Vielä löydän viimeisen tekstiviestinkin. Se on niin konkreettista, viestiketjun katkeaminen. Viimeisen viestin jälkeensä jättämä tyhjyys on kuin se ilmapallo, joka kohosi korkealle taivaalle muutamaa viikkoa ennen isän kuolemaa karattuaan jonkun lapsen kädestä. Monena keväänä olin ollut mukana tuossa tapahtumassa, jota isä oli mukana järjestämässä. Vein sinne myös omat lapseni. Kolme vuotta sitten, päivänä jolloin viimeisen kerran näin isän voimissaan, pysähdyin katsomaan maasta taivaaseen karkaavaa palloa. Hetkeksi häly pysähtyi. Seurasin silmilläni kuinka pallo kohosi näkymättömiin. Nyt tiedän: se kuvitti tulevaa.

Muistan kaiken tämän. Viimeisen hetken pääsiäisen aikaan kirkkaassa aamuauringossa. Kun sydän lyö viimeisen kerran, läheisten sydämet jäävät pomppimaan tyhjyyteen. Tutum, tutum. Nämä tässä jatkavat. Jatkavatko, jatkavathan, on jatkettava.

Viimeinen valvottu yö on täynnä herkkiä ja raadollisia muistikuvia – liian tuntuvia unohdettaviksi tai muistettaviksi. Omat, epäröivät tunteeni, jotka käyvät keskenään kauppaa irtipäästämisestä aivan kuin niillä olisi sananvaltaa. Isän kohoileva rinta. Päässä ruhjeet leikkauksesta. Nuo tutut varpaat. Rakkaat kädet, jotka ennen lämmittivät omiani. Tuo parransänki, joka raapii vielä poskeani, kun halaan.

Pikkutytön silmin

Pikkutyttönä ihmettelin parrantuntua pienellä kädelläni. Seurasin tarkasti, kun isä ajoi partaa. Mies. Tämä on se mies, josta minä otin miehen mallin. Onneksi oli kiltti, hyvä ja sydämellinen. Hän tunsi paljon ja kuoleman jälkeen sain ymmärtää, kuinka moneen ihmiseen hän oli jättänyt hiljaisen jäljen. Isä kuunteli muita, huomasi heidät, auttoi. Ei melunnut itsestään.

Muistan myös monta tapahtumaa, jossa sain olla mukana. Myydä pesäpallokiskassa kahvia ja makkaraa. Kun väsyin hiihtäessä, isä oli lempeä ja nauravainen, kantoi minut ja kiukkuni. Sain luvalla lyödä häntä kämmeneen, kun maailma raivostutti. Sain purkaa harmini. Olohuoneessa isä heitti minulle pehmeää palloa samalla kun katsoi televisiota. Otin pallosta koppia. Hän myös osti minulle pienen pesäpallomailan, jonka jätin yöksi pihalle. Siitä hän suuttui, mutta leppyikin. Uimavuorolla hän antoi pisteitä, kun hyppäsin pää edellä veteen, sillä halusin, että taitoni mitataan.

Isä antoi myös mallin, että nainen voi olla vahva. Äiti kyllä olikin ja on. Kun viisivuotiaana piirsin kirjan, siinä isä ripusti sukkahousuja narulle kuivumaan. Lapsen maailmassa vanhemmat ovat olemassa kotona, ehkä juuri siinä pyykkinarun ääressä kylpyhuoneessa.

Isä olikin mukana elämässäni heti ensimmäisestä hetkestä. Hän oli ensimmäisiä miehiä Suomessa, jotka saivat tulla mukaan synnytykseen. Syntymäni päivänä isä haki perheelle ensimmäisen auton. Se oli ruskea Saab, kuten 70-luvulla sopi ollakin. Kaitafilmiltä olen nähnyt, kuinka huolellisesti nuori, komea, tuore isä asetteli kantokopan auton kyytiin.

Kohtalo ei kysy kuinka tahtoisit

Se että isä lakkasi olemasta kolme vuotta sitten, oli pienestä kiinni. Vain yksi pieni askel ohi puuportaasta golfkentällä. Joskus se riittää ja siihen päättyy kaikki. Kohtalo löi rakkaan pään rikki. Joskus elämä on julma, eikä se kysy kuinka tahtoisit. Sen määräämät tilanteet on silti nieltävä.

Ei kuolemalle tee mieli antaa paikkaa huoneessa. Sille sanoisi: mene pois, häivy! Ja silti se seisoo oven suussa, eikä lähde mihinkään. Katsoo vaan ja odottaa. Ottaa paikkansa, vetää tuolin esiin.

Sisko näkee mustan kaavun alla valkoiset hohtavat siivet. Ehkä kuolema onkin musta vain ihmisen silmin, mutta kaavun alla on toinen totuus, sisko miettii.

Viimeisenä pitkänä yönä jätän hyvästit. Isän henki ei tahtoisi mennä. Pidämme isän käsistä kiinni äidin kanssa. Elämänvoiman rinki, kädestä käteen. Jos kädestä päästää irti, sydämen syke heikkenee. Kun kädestä ottaa taas kiinni, sydänkin ottaa kiinni tahtiaan. Hengitys loppuu hetkeksi, mutta jatkuu vielä elämän ja kuoleman ainutkertaisessa vuoropuhelussa, kun äiti halaa isää.

Vielä voi halata, kohta ei enää. Milloin se hetki on, kun ei enää?

Sitä siinä mietin ja katson isää samalla hellyydellä ja intensiteetillä kuin hän aikanaan vastasyntynyttä minua.

Yksi sydämenlyönti

Elämän rajalla aika tiivistyy yhteen henkäykseen tai sydämenlyöntiin. Enempää ei ole, eikä oikeastaan kellään koskaan, mutta mielellämme unohdamme sen.

Valveunikuvassa sinä viimeisenä yönä olen pieni tyttö taas. Isä polvistuu sillan alkupäässä eteeni, katsoo silmiin ja sanoo, että hän menee nyt. Puristaa olkapäistä, halaa, antaa muutaman ohjeen ja lähtee. Katsoo vielä olkapäänsä yli ja heiluttaa kättä. Hänen katseensa on lempeä ja rakkaudessa järkähtämätön.

Maailmassa kaikki jatkuu

Tunnen itseni orvoksi ja maailmassa kaikki jatkuu. Hotellin aulassa tilataan arkku.

Muistan elävästi ne värit, äänet, mäkiset mukulakivikadut, ikkunoista roikkuvan pyykin ja maisemat. Musiikin, jota kuuntelin. Kaupan, josta hankimme tytöille tummansiniset rusetit hautajaisiin ja pojalle solmion.

Lissabon ei tule koskaan olemaan neutraali kaupunki minulle. Sen kivijalkakaupoista ostamani krusifiksit lojuvat nyt korulaatikossa ja toisinaan kaulassani muistuttamassa elämästä, joka päättyi, ja rakkaudesta, joka jatkuu.

Hetkeni isän kanssa

Nykyään kun ikävöin ja suru iskee, se on hetkeni isän kanssa. Meillä ei ole enää arkisia hetkiä. Meillä on vain hetkiä, joissa kaipaus on totta. Niissä hetkissä tavoitan isää ja hän minua. Kun kyyneleet nousevat silmiin ja muistot töytäisevät arjen paikaltaan, pysähdyn ja annan surun sulaa yhteydeksi. Rakkaus, joka on kaiken aikaa kaiken takana välkkyy silloin sydämeni haavasta.

Isä ja minä. Emme me ole mihinkään kadonneet.

Kiitos rakkaudestasi, sanon taas. Ja isä vastaa. Tottakai. Aina.

6 vinkkiä uusperheen haasteisiin – Aina voi toivoa, mutta ketään ei voi pakottaa hyviin väleihin

Kun erosin seitsemän vuotta sitten lapseni isästä, ajattelin, että minulla on parin vuoden päästä uusi mies ja ihana toimiva uusperhekuvio, jossa exät ja nyxät pyörivät sulassa sovussa saman pöydän äärellä tarvittaessa, sillä sellaisiakin uusperhekuvioita tiesin olevan olemassa.

Salaa haaveilin, että jopa joulupöydän ääressä voisi kokoontua koko lössi uusine ja vanhoine kumppaneineen ja heidän exineen ja nyxineen. Happy big family, jollaista itselläni ei ollut koskaan ollut.

Itse olin eroperheestä, jossa isä jätti lapun pöydälle ollessani viiden vanha. Hän oli löytänyt toisen naisen ja perusti uuden perheen. Sairastuin migreeniin ja oksensin sekä olin huolesta sekaisin, jos äitini oli viisi minuuttia myöhässä. Vierailin toki joka toinen viikonloppu isäni uudessa perheessä varhaisnuoruuteen asti ja sain kaksi sisarpuolta. Vanhempani eivät olleet oikeastaan missään tekemisissä koskaan, ja asiaa varjosti aina jokin synkkyys ja salailu. Isäni kuoli kolme vuotta sitten yllättäen.

Vannoin, että näin ei tule tapahtumaan koskaan oman tyttäreni kohdalla. Päätin, että hoidan hommat toisin, ja hän saa mitä upeimman uusperheen ja ympärilleen monta ihanaa huolehtivaa aikuista, jotka tulevat keskenään hyvin toimeen.

Mutta löysinkin itseni pari vuotta sitten uusperhekuviosta, jossa silloisen mieheni exä oli sitä mieltä, että lasten asioita hoitavat vain heidän biologiset vanhempansa liittyen loma-aikoihin, lasten harrastuksiin tai viikonloppumenoihin, vaikka jokainen lapsiperheasiantuntija ja terapeutti oli sitä mieltä, että lasten asioita hoitavat uusperheissä luonnollisesti ne aikuiset, jotka sillä hetkellä ovat paikalla sen hetkisen perhekokoonpanonsa kanssa.

Kun silloinen mieheni lapsineen ja minä lapseni kanssa yritimme hoitaa viikonloput meidän katsomallamme hyväksi arvioiduilla järjestelyillä mökille menoineen ja muine lastentapahtumineen, siitä tulikin muikkaria ja ohjeistusta toistuvasti mieheni exältä. Silloinen kumppanini ei pystynyt vetämään exälleen tarvittavia rajoja, ja yhteisten viikonloppujen ja loma-aikojen järjestelyistä tuli lopulta painostavia, jopa painajaismaisia tilanteita. Loma-ajat ja viikonloput määräytyivät kumppanini exän esittämien aikataulujen ja lasten harrastusmääräysten mukaisesti.

Toisaalla taas lapseni isän uusi kumppani ei halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä. Hän jopa esti minut Facebookissa, ennen kuin edes tiesin tämän henkilön olemassaolosta. Tunsin vahvaa ulkopuolisuutta ja ennakkoarviointia. Tyttärelleni oli myös sanottu, että joulut ovat oman perheen tapahtumia, siihen eivät kuuluneet bonuslapset tai exät. Itse olin esitellyt lapseni isälle silloisen kumppanini ja kutsunut lapsen isän yhteiseen joulupöytäämme, sillä mielestäni aikuisten kuuluu tehdä niin jo pelkästään lasten tähden. Mielestäni on myös reilua lapsen isää kohtaa, että hän on tietoinen, millaisen ihmisen kanssa hänen lapsensa viettää aikaansa.

Mielestäni lasten vanhempien kuuluu tietää ja tuntea, keiden ja millaisten ihmisten kanssa heidän omat lapsensa aikaansa ja elämäänsä viettävät. Tai mielestäni se on reilua, että he edes esittäytyisivät toisillensa. Väitän myös, että itse eroperheestä tulleena ymmärrän paremmin sen, miten tärkeää lapselle olisi omien vanhempien keskinäiset hyvät välit ja suhteet uusiin kumppaneihin – jopa yhteiset ateriat, syntymäpäivät tai juhlapyhät edes joskus.

Löysin siis itseni ja tyttäreni tilanteesta, jota olin pelännyt ja surrut siitä päivästä lähtien, kun olin viisi. Miten tässä näin kävi, kysyin toistamiseen itseltäni. Olin pyrkinyt tekemään kaiken toisin, mutta tässä sitä oltiin. Enkö muuta osannut, kuin toistaa omaa traumaani ja tarinaani lapsuudestani? Vihasin, huusin, raivosin, surin ja itkin lapseni puolesta. Tosiasiassa varmasti myös itseni puolesta. Pidin kiinni kynsin ja hampain omista toiveistani ja odotuksistani uusperheen happy big family suhteen.

Kunnes ymmärsin, että ainoa mitä voin tehdä on päästää irti!

Voin ainoastaan toivoa, että minulla on vielä joku päivä toimiva uusperhe, mies, joka ymmärtää lasten edun ja koko uusperheen edun. Uusperhe, jossa on meidän lapset, eivätkä sinun ja minun lapset. Perhe, jossa niin nyksät exineen kuin exät nyksineen voivat istua saman pöydän ääreen, kaivaa kalenterit esiin ja suunnitella YHDESSÄ seuraavaa vuotta lomineen ja harrastuksineen tai keskutella lapsiin liittyvistä asioista. Voin vain toivoa, mutta olettaa en voi. Voin toivoa ja pyrkiä vain itse muuhun, kuin mihin vanhempani kykenivät. Muilta en voi sitä odottaa.

Siihen asti voin vain päästää irti kaikesta, existäni, heidän existään ja nyksistään ja keskittyä aikuisena olemiseen sekä lapseni ja itseni hyvinvointiin, hoitaen vain oman tonttini parhaalla katsomallani tavalla. Happy big familya odotellessa, voin keskittyä happy small familyyn eli itseeni ja tyttäreeni.

En voi pakottaa, en voi vaatia, en voi saada jotakin ihmistä pakosta ymmärtämään, ajattelemaan samoin lapsen edusta ja oikeuksista tai kasvatusasioista kuin minä niistä ajattelen. En voi pakottaa etävanhempaa ottamaan enempää vastuuta lapsensa elämästä, en voi pakottaa lapsen isää asumaan lapsensa lähellä, en voi pakottaa exän nyksää ajattelemaan lapsen etua ja istumaan kanssani saman pöydän ääreen, en voi pakottaa ketään aikuista ihmistä laittamaan tarvittavia rajoja hänen exälleen. En voi pakottaa ketään aikuista näkemään, että neljä kertaa viikossa tapahtuva harrastaminen on nyt vain liikaa ekaluokkalaiselle. Voin vain toivoa.

6 vinkkiä uusperheen perustajille

Älä oleta mitään. Älä oleta, että uudet puolisot tai puolisosi exät haluaisivat olla missään tekemisissä kanssasi, vaikka itse haluaistkin olla ja aikeesi olisivat hyvät ja lapsen edun mukaiset. Jos kuitenkin käy niin onnellisesti, että olet saanut ihanat uudet exän nyxät tai nyxän exät, muista olla siitä kiitollinen ja vaalia hyviä välejä.
Selitä lapsellesi rehellisesti oma kantasi, mutta koita olla mustamaalaamatta entisen puolisosi uutta kumppania lapsen kuullen, vaikka olisitkin aivan eri mieltä aivan kaikesta.
Pidä huolta itsestäsi ja jaksamisestasi, äläkä anna kenenkään kävellä omien rajojesi, omien tärkeäksi katsomiesi asioiden yli. Älä myöskään toistuvasti anna periksi omista aikatauluistasi tai suunnitelmistasi.
Pidä kiinni omista hyvää tarkoittavista aikeistasi ja ajatuksistasi, äläkä anna muiden vaikuttaa omaan arviointikykyysi oman lapsesi tai bonuslastesi suhteen, silloin kun he ovat sinun vastuullasi.
Ole rakastava ja armollinen itseäsi kohtaan. Hae apua itsellesi, perheellesi tai parisuhteellesi. Uusperhe on aina haastava kokonaisuus.
Muista, että ketään ei voi pakottaa ystävyyteen, hyviin väleihin, ottamaan enemmän vastuuta tai saman pöydän ääreen. Päästä irti, sure ja lopulta hyväksy tilanne, vaikka kuinka kipeää tekisikin. Mutta toivoa voit aina!

Missä luuraa leikkirauha?

Kirjoittaja Maria Mäkelä on kotiäiti ja osa-aikainen kouluttaja, joka opettelee tietoisempaa, armollisempaa suhtautumista itseen, lapsiin ja elämään. Taustalla on TM:n koulutus ja työt uskonnon, psykologian sekä luokanopettajana. Leikkipedagogina hän haluaa lisätä tietoisuutta luovan leikkimisen merkityksestä lapsen hyvinvoinnille sekä aikuisen hyvinvointitaitojen merkityksestä lapsen kehittymiselle. www.leikiniloa.fi

Lapsi on herkkä olento. Hän vaistoaa lähellään olevien aikuisten tunnetilat kuten epävarmuuden, stressin tai surun usein jopa ennen kuin aikuiset itse niitä tiedostavat. Samoin lapsi tunnistaa aikuisessa ilon, onnellisuuden, kiitollisuuden ja rakkauden. Lapsella on taipumus imeä häntä hoitavan aikuisen tunnetila omaksi tunnetilakseen. Meillä aikuisilla on siis suuri vastuu siitä, millaisten tunteiden vaikutuspiirissä lapsemme kasvavat.

Leikkivä lapsi on onnellinen

Yksi hyvä keino lukea lapsen tunnetilaa ja hänen tulkintaansa kodin tai hoitopaikan ilmapiiristä on seurata hänen leikkimistapojaan. Jotta lapsi pystyisi leikkimään oma-aloitteisesti luovaa mielikuvitusleikkiä, ympäröivän tunneilmapiirin olisi hyvä olla riittävän turvallinen, riittävän välittävä ja riittävän armollinen. Jos lapsi leikkii omaehtoista luovaa leikkiä, yleensä perusasiat ovat kunnossa. Täydellisyyttä ei kannata tavoitella, koska jos niin tehdään, ainakin tuo kolmas kohta eli armollisuus jää toteutumatta, ja helposti turvallisuuden tunne sekä välittämisen kokemuskin kärsii.

Aito läsnäolo tuo turvaa

Turvallisuus muodostuu monista käytännön asioista kuten lapsen perustarpeiden – nälän, janon ja unentarpeen – tyydyttämisestä ajallaan. Näiden lisäksi se, että aikuinen ottaa vastuun omista tunteistaan ja omasta hyvinvoinnistaan, tuo lapselle turvallisuuden tunnetta. Näin aikuinen voi kohdata myös lapsen tunneryöpyt myötätuntoisesti mutta lähtemättä liikaa mukaan kuohuihin.

Olonsa turvalliseksi tunteva lapsi voi elää täysillä leikin maailmoissa, kun ei tarvitse olla varuillaan ja skannailla vaaroja tai riskejä. Joskus lapsi käy kesken leikkien kysymässä aikuiselta jotakin. Jos aikuinen katsoo silmiin ja aidosti kuuntelee lapsen asian, ei ole niin paljon väliä sillä toteuttaako hän lapsen toiveen vai ei. Tärkeintä on läsnäoleva kohtaaminen, jonka avulla lapsi tankkaa lisää turvaa.

Olenko minä tärkeä?

Välittävässä ilmapiirissä jokainen kokee olevansa arvokas ja rakastettu. Lapset kokevat aikuisen välittävän heistä, jos kosketus on lempeää, ääni ystävällinen ja katse hyväksyvä. Leikin maailmassa touhuava lapsi saa lisää puhtia puuhiinsa, jos huomaa aikuisen ihastelevan häntä ja hänen leikkiään.

Jos taas aikuinen väheksyy ja paheksuu leikkiä, se tyrehtyy hyvin äkkiä. Pikalääke riitoihin ja kiukkukohtauksiin on yksinkertaisesesti syli ja lapsentasoinen, aidosti läsnäoleva juttelu pienen mielen mietteistä.

Armollisuus vapauttaa luovuutta

Armollinen asenne itseä ja muita kohtaan sallii inhimillisyyden, virheet ja epätäydellisyyden. Se ei anna lupaa vääriin tekoihin kuten toisen satuttamiseen, mutta on valmis antamaan anteeksi jos joku mokaa. Luovuuden elinehto on tunne, että kaikkea voi kokeilla: ei haittaa vaikka tulos olisi ennakoimaton.

Suorituskeskeisessä, tehokkaassa arjessa armollisuus ja myötätuntoisuus usein unohtuu ja vaihtuu stressiin. Stressi toimii lapsen aivoissa jarrun tavoin. Se on kuin hälytystila, joka estää normaalin toiminnan. Suorittavan aikuisen lähellä lapsi harvoin pystyy leikkimään omaehtoista, luovaa leikkiä.

Sen sijaan, jos aikuinen kykenee hyväksymään oman keskeneräisyytensä, lapsikin kokee olevansa hyväksytty – vaikka on lapsi – pieni, kasvava olento joka leikkiessään aiheuttaa myös epäjärjestystä ja meteliä.

Sydämesi tietää! – 5 voimakuvaa sydämen seuraamiseen

Kurkkaa unelmaboksi:

Henkisyydestä voi tulla pakkomielle

Mitä enemmän olen itseeni tutustunut, olen huomannut, että ei ole niin oleellista mitä teen, vaan se miten siihen suhtaudun. Olen saanut monesta hyvästä asiasta tehtyä itselleni pakkomielteen ja uuden stressin aiheen. (Joskaan en ole tätä myöntänyt itselleni ihan helposti)

Näin kävi terveellisen syömisen suhteen.

Näin kävi treenaamisen suhteen.

Näin kävi joogan suhteen.

Näin kävi henkisyyden suhteen.

Henkisyydestä tuli minulle pakkomielle. Tai siitä mitä kuvittelin henkisyyden olevan.

Olin rakastunut ideaan, jossa uskoin, että kunhan tarpeeksi harjoitan mieltäni, se hiljenisi ja voisin kokea pelkkää tyyneyttä ja olla niin hemmetin sinut kaiken kanssa. Ei enää ahdistaisi. Ei enää pelottaisi. En enää triggeroituisi mistään. Vaikeat tunteet katoaisivat. Olin käsittänyt koko homman ihan väärin.

Toimin tiedostamattani niin, että henkisyyden tavoittelusta tulikin pakopaikka, jotta minun ei tarvitsisi kohdata elämää, sellaisena kuin se on.

Elämä on. Välillä rosoista. Siellä on välillä konflikteja. Siellä on välillä epämukavaa. Siellä on välillä tylsää. Siellä täytyy välillä katsoa itseään tiukasti peiliin. Siellä tarvitaan joskus kykyä vetää rajoja. Kykyä ilmaista itseään rehellisesti. Kykyä pitää huolta jaksamisestaan. Kykyä pyytää anteeksi. Kykyä antaa anteeksi. Kykyä hyväksyä elämän epätäydellisyys ja huomata, että itseasiassa juuri siellä se henkinen kasvu on. Elämä on kokovartalolaji, jossa ei voi välttyä osumilta.

Kuten viisas ystäväni sanoi: ”Kuka tahansa voi näytellä viikonlopun henkistä, mutta oikeassa elämässä näkyy koko ihmisyys.”

Yritin tehdä henkisyyttä suorittajalle tyypillisesti.

Ahmin henkisiä kursseja, kirjoja ja videoita. Nämä ovat parhaimmillaan todella arvokkaita juttuja ja olen kiitollinen, että olen voinut ammentaa niistä voimaa. Silti, ne itsessään eivät tee minusta ”henkistä” tai vapaata.

Jos vaan joogaan tarpeeksi, niin sitten.

Jos vaan työstän kaikki tunnelukkoni.

Jos opin vielä yhden tekniikan.

Pian olin niin syvällä juoksuhaudassa, että ahdistuin jos en voinut joogata. Yritykseni löytää mielenrauha olikin tehnyt minusta yhä ahdistuneemman! Se ei ole minkään tekniikan vika. Minun oli vain viimein hyväksyttävä, että elämään kuuluu kaikki. Jos taistelen jotain vastaan, vahvistan sen voimaa.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun koin ihan inhimillisiä tunteita ja reagoin välillä (ok, aika usein) kuin pikkulapsi, enkä ollut vieläkään reaktioideni yläpuolella. Todellisuudessa elämä oli ihan vaan elämää, mutta olin pettynyt itseeni, kun en ollutkaan ”kyennyt parempaan”.

Minulla oli niin kiire suorittaa henkisyyttä, että en nähnyt mitä elämässäni tapahtui, ihan silmieni edessä. Osallistumistani elämään kysytään nyt, ei sitten joskus.

Luulin, että minussa on jotain syvästi vialla, mutta kappas, olinkin ihan vaan ihminen. Minun oli irtaannuttava yrityksestä olla henkinen ja palattava miettimään, mitä olisikin, jos sallisin itseni olla tavallinen. Ihan minä vaan. Ehkä minun ei tarvitsisikaan puskea henkisyyttä.

Usein, kun havahdumme johonkin toistamaamme kaavaan, korvaamme sen uudella. Ulkoisesti asiat muuttuu, mutta tapa jolla asiaan suhtaudumme on sama kuin ennenkin. Näin kävi minulle, moneen kertaan.

Siinä ei ole mitään väärää. Todellinen muutos on ennenkaikkea suhtautumisessa, ei siinä mitä tekee. Todellinen muutos tapahtuu ajan kanssa, usein hitaammin kuin tahtoisimme. Se kysyy kärsivällisiä toistoja, inhimillistä kompurointia ja ennen kaikkea itsensä hyväksymistä siellä missä oikeasti on.

Spiritual bypassing (Henkinen välttäminen) on ilmiö, jossa henkisyyden nimellä koitetaan välttää elämän ja sen sisältämän vaikeampien tunteiden kohtaamista. Henkisyydestä tehdään todellisen haavoittuvaisuuden suojaksi laastari.

Kun olin viimein väsynyt yrityksiin muokata elämää sellaiseksi kuin minä haluan, aloin kysyä, mitä elämä haluaa minulta.

Ei mennyt kauaa kun tulin raskaaksi. Sen ei pitänyt kuulua suunitelmiini, mutta elämän suunitelmiin se kuului. Onneksi.

Myönnän, että äidiksi tulossa minua pelotti myös se, että en sitten enää ehdi vaikkapa joogata, meditoida tai kirjoittaa. Itseasiassa näyttää siltä, että välillä ehdin. Tosin, joskus se on vain 5 minuuttia. Joskus silti valitsen mielummin tehdä jotain ihan muuta. Eikä pointti ole se mitä ”teen”. Äitiydessä itsessään on ihan mukavasti harjoitusta. Minulle henkisyyden suorittamisesta hellittäminen on opettanut mm. joustavuutta, antautumista ja hetki kerrallaan -asennetta. En ole myöskään niin vakava enää, vaan ilo on luonnollinen osa arkeani.

Luenko edelleen kirjoja? Välillä. Joogaanko ja meditoinko? Välillä. Ja silloin, kun en, olen silti ihan ok. Ihmisarvoni ei ole mielessäni enää kiinni näistä asioista.

Henkisyyden sijaan pyrin mielummin kohti inhimillisyyttä.

6 helppoa vinkkiä ulkokalusteiden maalaukseen ja lastenjuhlien järjestämiseen

Pihakalusteet kesäkuntoon ja lastenkutsut koolle!

Kevät ja kesä tekee tuloaan. Kun vanhat kalusteet ovat talven aikana kulahtaneet, on aika vetäistä uusi maalikerros pintaan. Maalaa tuoleja, pöytiä, puupöllejä tai vaikka liitutaulu. Puukeinuun tai puumajaankin voi vetäistä uuden maalikerroksen.

Pihakalusteiden maalaamisen työvaiheet:

-Rapsuttele vanha irtoileva maali pois.

-Hio kalusteiden pinta tämän jälkeen hiekkapaperilla.

-Pyyhi kalusteiden pinnat vielä kostealla rätillä.

-Kuivaa kalusteet ja maalaa uutta maalia pintaan.

-Maalaa pari ohutta kerrosta, jolloin lopputulos on tasaisempi.

-Anna maalin kuivua.

6 vinkkiä lastenjuhliin ja kalusteiden tuunaamiseen

Maalaa rohkeasti eri väreillä vanhat ulkokalusteet. Sisäkalusteetkin säilyvät ulkokäytössä jos vetäiset pintaan säänkestävän maalin esim. Tikkurilan ulkokalustemaalin.
Pihalla kannattaa hyödyntää kaikki, mikä irtoaa esim. vanhat pöllit voi maalata haluamallaan värillä ja laittaa istuimiksi pöydän ääreen.
Ulkojuhlissa voi huoletta sekoittaa eripariastioita. Keräile tarvittava kokonaisuus astioita mitä kaapista löytyy ja täydennä vaikka kirppislöydöillä. Kertakäyttöastioita voi myös sekoittaa posliiniastioiden kanssa.
Erivärisillä tekstiileillä ja tyynyillä luot haluamasi tunnelman hetkessä. Voit myös virittää kankaita pihamaalle perheen pienimpiä varten. Erilaisia viirejä on helppo virittää pihan puihin.
Valitse tarjoiltaviksi herkuiksi sellaisia, mitkä on helppo kantaa pöytään ja mitkä mahdollisessa auringonpaahteessa eivät sula. Lastenjuhlien herkkuasetelmiin voi lisätä pikkupehmoja tai muita leluja legoja yms.
Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Osta valmiita keksejä tai muffinsseja ja koristele ne haluamallasi tavalla sekä asettele kauniisti esille. Lopputulos on kuin itsetehty. Tuoreet kukat voit kantaa ulkojuhlien jälkeen kotisi ja mielesi piristeeksi.

Värikästä ja lämmintä kevään ja kesän odotusta! Pidetään toisistamme huolta ja siinä sivussa myös puutarhakalusteistamme sekä juhlitaan kera ystävien 🙂

Et löydä kutsumustasi käskien tai kiirehtien – se avautuu hitaasti vaalien

Kun on löytänyt elämäntehtävänsä, alkaa kuulla muilta kysymyksiä:

”Miten minäkin löytäisin oman unelmatyöni?”

Se on yksi kauneimpia kysymyksiä maailmassa. Siitä heijastuu kaipaus kohti iloa, intohimoa ja tarkoituksen tunnetta. Yksi ihmisyyden suurimpia ihmetyksen aiheita on se, miksi me kukin olemme täällä.

Toisaalta kysymyksessä heijastuu usein häivähdys kiirettä ja kärsimättömyyttä. Olisi ihanaa, jos unelmatyön saisi tarjottimella, nyt heti. Ja voi kuulkaa, minä todella tunnistan tuon tunteen jo yli kymmenen vuoden takaa!

Mutta kymmenen vuoden kokemuksella uskallan sanoa, että kutsumus harvoin näyttäytyy kenellekään kertaheitolla. Joillekin se voi olla itsestäänselvyys, ja jos näin on, huomaat sen kyllä. Mutta jos et, silloin ei auta muu kuin lähteä tutkimusmatkalle itseensä.

Minäkin yritin aikoinaan shoppailla elämäntehtävääni, niin kuin vaikkapa kukkaa kaupan hyllyltä. Kukkakaupassa on toki kiva ihastella, mitä kaikkea on tarjolla. Mutta jos ostat sieltä sen, joka näyttää nyt kauneimmalta, se kukoistaa hetken – ja ennemmin tai myöhemmin nuupahtaa maljakkoonsa.

Kutsumusta ei kuitenkaan hankita hetken huumaa varten. Se ei ole mitään ulkoa ostettavaa ja nopeasti nautittavaa, vaan se on tutustumista siihen, kuka ja mikä sinä pohjimmiltasi olet. Kutsumus kuoriutuu vähitellen esiin tuon matkan myötä. Sinun tehtäväsi nousee sinusta.

Kukkakaupan sijaan tarvitset sopivan kasvupaikan, johon kylvää siemenet. Sen jälkeen lannoitat ja vaalit maaperää – joka olet sinä itse. Välillä annat vain olla. Aikoihin et edes näe minkään kasvavan, mutta pinnan alla tapahtuu silti. Et tarkkaan tiedä, miltä lopputulos näyttää, mutta luotat siihen, että jotakin kaunista nousee esiin ajallaan. Samaan aikaan riisut rajoittavia uskomuksiasi ja ruokit rohkeuttasi. Oivallat, että juurikin suurimmat särösi ja hankalimmat haasteesi, joita olet eniten hävennyt ja piilottanut, ovatkin tärkeintä, mitä sinussa on.

Kun kukka lopulta avautuu, sillä on juuret, sillä on oma paikkansa täällä. Se on täysin ainutlaatuinen – ymmärrät, että sinun tehtäväsi on erinäköinen kuin kenenkään muun. Se mikä syntyy nyt, ei välttämättä elä ikuisesti, mutta seuraavana keväänä se herää uudestaan henkiin, taas uusien kriisien ja kaaosten kautta, entistä vahvempana ja kauniimpana. Juuret vahvistuvat vuosi vuodelta.

Omalla matkallani pysähdyin yhä uudestaan kysymään itseltäni seuraavia kysymyksiä.

Millaiset asiat minua kiinnostavat?
Missä minä olen parhaimmillani?
Missä voin auttaa muita?
Mikä on minulle tärkeää?
Mitä teen, jos saan tehdä mitä tahansa?
Minkä asioiden äärellä sytyn loistooni ja tunnen olevani kotona?
Millaisia yhtymäkohtia vahvuuksistani ja intohimojeni kohteista löytyy?

Vuosi vuodelta vastaukset alkoivat kirkastua. Aloin antaa yhä enemmän aikaa niille asioille, jotka tuntuivat tärkeimmiltä ja oikeimmilta. Mikään intohimoistani ei muuttunut työksi hetkessä, vaan vasta vuosien vaalimisen ja opiskelun jälkeen, vähitellen.

Matkaan on mahtunut monta epätietoisuuden hetkeä ja harha-askelta, joita en kuitenkaan laske epäonnistumisiksi – ainoastaan kokeiluiksi ja tienviitoiksi siihen, mikä on minun suuntani, mikä taas ei. Ja vieläkään en ole lopullisesti perillä – uskon matkan jatkuvan aina. Mutta kymmenen vuoden kokemuksella uskallan sanoa myös, että anna kutsumuksellesi tilaisuus. Se tulee herättämään sinut kukoistukseen, josta et ole koskaan osannut edes haaveilla.

Haaveiletko luovasta elämästä? Ehkä kirjoittamisen parissa? Tule mukaan Kasva kirjoittajaksi -etäretriitille la 14.8. Ihana, inspiroiva tapahtuma auttaa sinua herättämään luovan unelmasi henkiin ja antaa voimaa alkavaan syksyyn!

Viihdy omassa arjessasi

Keskeltä arjen kaaostakin on mahdollista löytää tasapainoa ja rauhaa. Ikiaikainen joogafilosofia auttaa ymmärtämään omia tunteita ja lisäämään henkistä voimaa vastoinkäymisistä selviämiseen.

Noora Lintukankaan kirja Viihdy omassa arjessasi – mielen ja kehon harjoituksia kaaoksen keskelle ilmestyy 20.4.2017 Otavan Hidasta elämää -kirjaperheessä. Lue lisää uutuuskirjasta täältä!

Tervetuloa tutustumaan uutuuskirjaan kundaliinijoogan tahdissa!

Kirjan julkaisua juhlistetaan joogatunneilla ja -kursseilla, joilla tehdään Nooran opastuksella kirjan aiheisiin liittyviä harjoituksia, rentoudutaan, meditoidaan ja hiljennytään oman itsen äärelle. Samalla on mahdollista ostaa teos alennettuun hintaan (25 €), omistuskirjoituksella.

Lauantai 6.5. klo 16–19 Ong Namo Joogakoulu, Tampere (hinta 35 €, ilmoittautumiset: ongnamo.fi)
Keskiviikko 10.5. klo 19–20.30 Kotkan Hyrrien sali, Kotka (Karhula) (hinta 15 €, ilmoittautumiset: noora@kundaliini.fi)
Helatorstai 25.5. klo 10–14 Kundaliinijoogajoulu, Helsinki (hinta 45 €, ilmoittautumiset: kundaliinijoogakoulu.fi)
Maanantai 22.5. klo 18–20 Kymenlaakson opisto, Inkeroinen (Kouvola) (hinta 20 €, ilmoittautumiset: teija.mkel@gmail.com)
Lauantai 17.6. klo 10–16 Strömforsin ruukki, Loviisa (hinta 60 €, ilmoittautumiset: noora@kundaliini.fi)

(Hinnat ovat kurssien pituudesta ja paikasta johtuen erisuuruisia.)

Lisätiedot: kundaliini.fi/kirja

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Yksinkertaisuus on neroutta

Muistan elävästi parikymppisenä ihmetelleeni työpaikkani, Englannissa olevan luksushotellin laukunkantajia. He olivat kaikki hyvin yksinkertaisia miehiä, mitäänsanomattomia turhuuksia. Olin parikymppinen ja egoni vallassa, joten leimasin heidät oitis rumiksi ja tyhmiksi. Kadehdin silti heidän silminnähtävää onnellisuuttaan enkä saanut katsettani irti heistä. Muutaman vaimo lapsineen kävi hotellilla ja muistan ajatelleeni, että onpa outoa, että noin rumilla laukunkantajilla on vaimo ja perhe. Minusta heidän olisi pitänyt kiemurrella häpeästä ja selitellä olemassaoloaan ja alhaista ammattiaan jollain tekosyillä.

Nämä miehet hymyilivät aina, olivat lempeitä ja kohteliaita ja vaikka kuinka heitä vakoilin, he eivät koskaan näyttäneet olevan mitään muuta kuin äärimmäisen ylpeitä työstään. Ärsyttävää! He olivat auttavaisia ja tunnollisia ja aidon kiinnostuneita hotellin vieraista. Minäkin olin kiinnostunut, heiltä saatavan tipin määrästä. Mutta arvanette ketkä uiskentelivat tipeissä, nuo laukunkantajat vai minä.

Muistan edelleen jokaisen nimen ja kasvot, niin suuren vaikutuksen he minuun tekivät.

Olen juuri palannut Thaimaan lomalta. Kävimme poikani kanssa monasti hieronnassa ja aina samassa paikassa, ränsistyneessä hökkelissä rannalla. Tämän paikan naiset muistuttivat minua laukunkantajista. He tekivät 12-tuntista työpäivää kikattaen, höpötellen ja työstään nauttien. Sitä ilon energiaa joka heillä oli, ei voi teeskennellä. Se oli aitoa ja se veti meitä ja kovin monia muitakin puoleensa, ja paikka olikin aina täynnä.

Huomasin länsimaalaisen minussa ensin ajattelevan, että näin edullinen hieronta on varmasti aika huono. Ei ollut, se oli joka kerta täyden kympin arvoinen ja aina saimme vielä bonukset päälle. Pieni poikani hemmoteltiin piloille, häntä suukoteltiin ja hänet hukutettiin herkkuihin. Toinen hieroi ja toinen laittoi suklaata suuhun! Minun kireät paikkani saivat lisähuomiota ja olivat jopa käyneet ostamassa ihan minua varten jotain linimenttiä, jolla nyrjähtäneen nilkkani jättämä arkuus lähtisi lihaksistani. Viimeisellä hierontakäynnillä saimme pienet lahjat ja lämpimät halaukset. Vannon nähneeni kyyneleitä poikani oman hierojan silmissä. Kyllä, he saivat tippiä ja paljon.

Nyt kotona, taas työn äärellä loman jälkeen, en voi lakata ajattelemasta näitä naisia ja miehiä heitä ennen. Kunnioitan heidän suurenmoista palvelualttiuttaan, halua tehdä työtään koko sydämellään muiden ihmisten hyvinvoinnin eteen.

Nolona joudun myöntämään, että käytän henkisyyttä joskus tekosyynä siihen, etten voi tai muka jaksa tehdä jotain.

Keskittymällä itseeni ja omaan prosessiini paisuttelen normaalin ja elämään kuuluvan tunneaallon, kasvun sekä kehityksen jotenkin hienommaksi ja erikoislaatuisemmaksi kuin sen tulisi olla ja saan näin luvan olla laiska ja poissaoleva, työssä ja kotona. Kun on näitä tunteita, on tätä läpikäytävää, on tätä henkistä prosessia. Kaikilla meillä on, omat prosessimme, henkiset ja fyysiset haasteemme.

Katson siis peiliin ja päivitän ajatukseni henkisyydestä. Henkisyys on rakkaudellista palvelemista. Se on oman sielunsa kuuntelua ja tunteidensa hyväksymistä ja vapauttamista. Se on lahjojensa ja rakkautensa jakamista muille niillä keinoilla mitä meille on suotu. Se on yksinkertaista elämää, iloista ja tunnerikasta, sisäänpäin ja ulospäin suuntautunutta, yksilöllistä ja yhteisöllistä. Se on jakamista. Se on elämästä nauttimista, oli se elämä millaista hyvänsä ja kuului siihen mitä tunteita tahansa.

Nuo hotellin miehet ja hierontapaikan naiset ovat henkisyydessään paljon pidemmällä kuin minä.

He ovat suorastaan neroja. Olemme kaikki syntyneet neroina, mutta ajan mittaan tuo nerous karisee pois. Ego ottaa vallan ja alamme haluta enemmän. Unohdamme oleellisen ja lipsumme ääripäihin. Nuo miehet ja naiset ovat jotenkin säilyttäneet neroutensa. Uskoakseni heiltä puuttui liian analysoinnin ja ajattelun tarve, sekä länsimaalaisille niin tutut halut ja himot johonkin parempaan ja syvempään. He olivat lapsenomaisen lumoutuneita kovin tavallisesta, ja ah niin yksinkertaisen onnellisesta elämästään. Se elämä näytti ja tuntui sellaiselta, että haluan elää samalla tavalla. Kunnioitan henkisyyttä itsessäni mutta haluan yhä enemmälti maadoittua olemaan yksinkertainen elämän eläjä ja muiden ihmisten palvelija.

Tällä hetkellä olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on ja palan halusta jakaa sitä runsautta mitä minulla on. Sen sijaan että käperryn hienostellen itseeni ja ajattelen vain omaa napaani, omia asioitani ja omia tunteitani, aion ilmestyä joka päivä perheeni ja yhteisöni eteen innolla palvelemaan. Katseella, hymyllä, halauksella, lempeillä sanoilla, aidolla tunteella ja rehellisellä palveluksilla, huomionosoituksilla ja arkisella työnteolla – yhtä pienillä ja samaan aikaan niin järisyttävän suurilla asioilla kuin nuo suuret nerouden opettajani Englannissa ja Thaimaassa.

Lähden Tikapuut rakkauteen- luentokiertueelle touko- ja kesäkuussa. Luennot ovat maksuttomia.

Paikkakunnat ilmoitetaan pääsiäisen jälkeen sivulla www.taralange.fi ja Facebook-sivuillani.

Kirje jokaiselle miehelle, jota olen joskus rakastanut

Kirjoittaja Alma Sipilä on laulaja-lauluntekijä, kirjoittaja, psykologi, kehorakkausradikaali ja lempeyden vahvaääninen puolestapuhuja.

Kirje jokaiselle miehelle,
jota olen koskaan rakastanut

Joku teistä tietää sen vahvemmin,
toinen ehkä vain aavistuksena,
joku ei ehkä enää usko ollenkaan.
Mutta minä olen rakastanut. Sinua.
Ja paljon.

Minä olen nähnyt sinussa sellaista kauneutta,
joka vetää hengityksen mukanaan, vie melkein kokonaan.
Sellaista, joka saa silmät kostumaan ja palan nousemaan kurkkuun.
En usko, että sinä tiedät lainkaan, miten paljon sinussa näin.
Vaikka siitä yritinkin kertoa, tuskin sain sanottua puoliakaan.

Minä olen nähnyt sinussa myös kovuutta ja kipua,
joka on painettu alas niin monta kertaa, että varmaan usein uskot, että sellainen paino siellä kuuluukin olla.
Olen jo oppinut, ettei ole minun tehtäväni ole koittaa ottaa sitä pois.
Anteeksi minä tahdon pyytää sitä, että yritin.
Sinun se oli, sinulle se kuului ja jos nyt alkaisimme alusta,
toivon, että osaisin pysyä rinnalla, mutta olla yrittämättä tehdä puolesta.

Minä olen päästänyt sinua lähelle, vaihtelevasti.
Aika paljon useammin olin mielummin se vahva,
se tyyni, se muka rohkea kuin se, joka hajoaa murusiksi.
Niinä muutama kertana kun en pystynytkään pistämään vastaan,
kun murenin ja annoin näkyä sen herkän ja haavoittuvan, jota olin niin kovasti koittanut pitää piilossa,
sinä näytit minulle, että ainoa tapa olla todella yhdessä on uskaltaa olla sekä se, joka tukee, että se, jota tuetaan.

Vieläkin minä opettelen, pääosin kauhuissani.
Mutta kun eniten vapisen, minä muistan sinun sanasi ja kasvosi
ja uskallan ehkä vähän,
ehkä vähän enemmän.

Minä olen sinulle kiitollinen. Aina.
Kiitollinen niistäkin päivistä,
joiden sumeudessa ja raskaudessa me hukkasimme toisemme,
kadotimme itsemme, hetkittäin kokonaan.
Niistä, jolloin muutuimme väsyneiksi kaiuiksi ja katkeruudeksi,
kaivaten niin kovasti lähelle, työntäen niin hurjasti pois.
Kiitollinen kaikesta siitä, mikä oli niin kovin hyvää ja kaikesta siitä,
mikä oli niin tajuttoman kestämätöntä.

Ilman kaikkea sitä, ei olisi minua tällaisena, nyt.

Sydän on lihas, joka vahvistuu käytössä,
viisaus on voima, joka kasvaa eläessä,
ja rakkaus on jotain,
mikä ei koskaan kulu hukkaan.

Minä olen saanut rakastaa. Sinuakin.
Se on aika paljon,
se.

Kun sanon, mitä sinulle toivon,
en voi olla toistamatta jo niin usein toistettuja lauseita.
Onneksi tämä on maailma, jossa niitä on toistettu ja,
jossa niitä toistetaan.

Minä toivon sinulle rakkautta.
Toivon sitä lämpimänä, elämääsi kantavana voimana.
Toivon sitä kaiken sen vuoksi, mitä olet,
ja kaikesta siitä riippumatta.

Ja toivon,
että vaikka vain ohikiitävästi,
sinä näkisit itsessäsi edes vilauksen siitä kaikesta,
mitä minä sinussa näin.

Kaikki revontulten miljoona väriä.
Laulut, jotka ovat liian kauniita ääneen laulettaviksi.
Miehen.
Ehjän ja rikkinäisen samaan aikaan.
Kaiken pelkonsa kanssa niin hemmetin rohkean.
Rakastetun.

4 asiaa, mitä naisena toivon mieheltä

Teemu Syrjälä kirjoitti loistavan ja puhuttelevan tekstin otsikolla ”4 asiaa mitä miehenä toivon naiselta”. Inspiroiduin kirjoittamaan aiheesta naisellisen vastineen. Tämä teksti on luonnollisesti vain minun näkökulmani naisen toiveisiin.

Naisena toivon mieheltä…

Vastuun ottamista

Moni nainen joutuu elämään aika miehisesti ja pärjäämään kotona ja töissä yli omien voimavarojensa. Nainen osaa ja on taitava ja pystyy huolehtimaan hyvin monesta asiasta yhtä aikaa, mutta se ei tarkoita sitä, että nainen voisi velvollisuuksiensa kanssa hyvin.

Suomalainen nainen on hyvin vastuullinen. Ylivastuullinen nainen kannattelee miestä ja on hänelle kuin äiti eikä nainen. Naisesi ei ole sinun äitisi, vaikka hän lastenne äiti olisikin. Älä erehdy luulemaan, että pyykkisi pesevä ja ruokasi laittava nainen olisi tyytyväinen. Kiukku ja katkeruus hiipivät hitaasti naisen sisimpään ja se kiltti tyttö, johon ihastuit, alkaa muuttua noita-akaksi.

Nainen kokee usein syyllisyyttä siitä, että väsyy eikä jaksa suorittaa – on niin paljon tekemättömiä töitä. Miehen on hyvä nähdä naisen väsy, antaa huilaamiselle lupa ja järjestää asiat niin, että nainen saa levätä. Vinkki: mitä väsyneempi nainen on, sitä pontevammin hän suorittaa ja tappelee pysähtymistä ja lepäämistä vastaan.

Naiselle liika vastuu tekee oikeasti huonoa, se sairastuttaa naisen. Jos nainen tarjoaa sinulle vastuuta, ota vastuusta koppi. Ja jos ei tarjoa, ota vaivihkaa naisen taakasta puolikas itsellesi. Ylivastuullisesta naisesta tulee väsynyt ja vihainen taakankantaja, joka kontrolloi, pitää lankoja yksin käsissään, näivettyy ja menettää yhteyden itseensä.

Parisuhteen tärkeänä pitämistä

Vastuun ottaminen tarkoittaa myös hereillä olemista suhteen eteen. Naiset pohtivat paljon parisuhteitaan, jakavat keskenään, mutta jäävät usein yksin siinä kohtaa, kun suhdetta pitää alkaa erityisesti hoitaa kriisin tai muun erityistilanteen vuoksi.

Hyvin moni mies kieltäytyy esimerkiksi pariterapiaan lähtemisestä. Vastuun ottaminen tarkoittaa myös sitä, että mies ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan työstämällä vanhoja haavojaan tai esimerkiksi riippuvuusongelmaa, ottamalla vastuun omasta osuudestaan parisuhdetaidoissa ja tilanteissa, joissa pitää katsoa omaa osuuttaan ongelmakohtiin ja pitämällä huolta fyysisestä hyvinvoinnistaan ja puhtaudestaan. Jos nainen sanoo, että hänellä on suhteessa paha olla, ota se todella todesta.

Nainen toivoo mieheltä hereillä olemista keskinäisen suhteen äärellä, suhteen tärkeänä pitämistä ja yhteistä työtä, jonka parisuhteen hoitaminen vaatii. Naiset pohtivat eroa usein pitkään ja hartaasti. Odottavat ja toivovat muutosta, selittävät miesten välinpitämättömyyttä parhain päin ja lopulta tekevät päätöksiä, jotka saattavat tulla miehelle yllätyksenä.

Läsnäoloa ja yhteyttä, ei ongelmanratkaisua

Läsnä oleminen on aistien äärellä olemista. Se on sitä, että keho ja mieli ovat samassa osoitteessa. Voitko laittaa tv:n, tietokoneen ja puhelimen kiinni ja antaa naisen olla etusijalla? Vain läsnä olemalla voi kuulla ja rakentaa yhteyttä. Henkisesti lukemattomia kertoja hylätty nainen tuntee olonsa yksinäiseksi ja tyhjäksi.

Yleensä nainen kaipaa yhteyttä. Moni nainen on yhteydenrakentaja. Naiset keskenään luovat yhteysverkostoja, mutta nainen kaipaa yhteyttä omaan mieheensä enemmän kuin miehet osaavat arvatakaan. Yhteyden rakentamisen tapoja on monia, mutta kyllä perinteinen puhuminen ja koskeminen (ilman että vongataan seksiä!) ovat usein ihan riittäviä yhteyden luomisen tapoja.

Moni mies menee naisen kanssa eksyksiin siinä, että hän yrittää ratkaista naisen ”ongelmaa”. Olen huomannut, että naisen tunteet; suru, kiukku tai muu ”negatiivinen” tunne on miehelle hankala ja herättää syyllisyyttä ja avuttomuudentunnetta. Naisen tunne ei ole ongelma, mutta se ettei tunnetta hyväksytä ja oteta vastaan, on naiselle ongelma. Anna naisen kertoa, ota tunne vastaan, tue ja vahvista ja nainen kehrää kuin kissa.

Naiseuden ja ilon vaalimista

Nainen on kaunis kuin kukkanen ja herkkä kuin perhonen. Naiseus on naiselle vaikea laji. Vaali naisen iloa kaikin tavoin. Ota selvää, mitä naisesi kaipaa kohotakseen ja vahvistuakseen naisena; pitääkö kukista tai muista lahjoista, kauniista sanoista, halista, yhteisestä ajasta…

Nainen toivoo mieheltä oman kehonsa täydellistä hyväksyntää kaikissa elämäntilanteissa. Ihaile, näe naisen kauneus ja kerro se kauniisti. Naisen keho on herkkä suojelukohde, johon ei saa tehdä haavoja henkisellä eikä fyysisellä väärinkohtelulla. Naisen elämään kuuluvat olennaisesti hormonivaihtelut, jotka riepottavat naisen kehoa ja mieltä. Älä naureskele tai tee pilkkaa aiheesta, joka on yksi naiseuden ydin.

Nainen kaipaa miehen voimaa ja vahvuutta oman naiseutensa tueksi. Miehen henkinen voima saa naisen tuntemaan iloa. Kun mies seisoo jalat vahvasti maassa ja katsoo naista hyväksyvästi, nainen saa mahdollisuuden luomiseen ja iloon. Kupliva ja kieppuva nainen voi hyvin. Hän nauraa ja luo ja jakaa omastaan niin, että mies pääsee ilosta osalliseksi.

Henkisesti vahvan miehen ei tarvitse luoda naiselle sääntöjä, rajoittaa vapautta eikä olla mustasukkainen. Nainen kaipaa miehen vakautta ja pelottomuutta. Kun nainen on heikko, hän kaipaa tukea, kohottamista ja suojelemista. Ei nainen mihinkään karkaa, jos saa pitää vapautensa. Vankilaan sidottu nainen on se, joka karkaa toisen matkaan tai muuten vaan omille teilleen. Lapsellinen huomion kerjääminen ja kitinä sammuttavat ilon ja vapauden. Nainen kaipaa naiseuden suojelemista, äitiyden ja koko perheen suojelemista.

Kun vastuun ottaminen, naisen ja parisuhteen tärkeänä pitäminen, läsnäolo ja yhteys sekä naiseuden vaaliminen ovat ainakin jossain määrin kohdillaan, avautuu nainen myös seksuaalisuudelle. Naisen kipinä nousee yhteydestä ja läsnäolosta, kehon hyväksymisestä ja siitä, että miehelle naisen nautinto on tärkeää.

Mitä sinä toivot mieheltäsi tai naiseltasi?

Tekstin kuva: Mika Wallasvaara

Jos kertoisit elämäntarinasi yhdellä sanalla, mikä se olisi?

Nettiystäväni, joka asuu noin 6500 kilometrin päässä siitä missä minä ja aivan toisenlaisessa kulttuurissa, kysyi Facebook-ystäviltään kysymyksen: Jos kertoisit elämäntarinasi yhdellä sanalla, mikä se olisi? Kysymys kiinnosti heti ja lähes 200 ihmistä eri puolilta maapalloa vastasi siihen.

Ytimekkyydessään ja mahdottomuudessaan kysymys onkin kiehtova. Voiko ihmisen elämää ilmaista yhdellä sanalla? Mikä kuvaisi kaikkea? Mikä kuvaisi sitä osuvimmin?

Jäin seuraamaan julkaisua ja samalla huomasin jotain kaunista. Yksi sana, toinen, kolmas. Sanojen määrän kasvaessa tuli selväksi, että tässä näkyy elämän kuva. Ei se yksi sana, eikä yksi ihminen, vaan kaikki nämä yhdessä piirtävät kuvan.

Elämän sanalistaan tuli samojakin sanoja. Ja hieman eri tavalla sanottuja samoja sanoja. Aivan erilaisia sanoja myös. Ja mitä, kokeeko joku elämänsä noinkin?

Näiden sanojen takana on valtavan paljon elämää ja sen oppitunteja:

Rakkaus. Ikävöin. Onnellinen. Armo. Pyhä. Kaaos. Hämmentävä. Nolostuttava. Katumus. Hyvä. Siunattu. Armoitettu. Katastrofi. Kunniakas. Kärsivä. Mielenkiintoinen. Kokemus. Seikkailu. Turva. Haastava. Kamppailu. Mahtava. Selviytyjä. Mutkikas. Upea. Monivivahteinen. Taiteilija. Täysi. Vaihtelu. Surullinen. Sitkeä. Joustava. Tunteikas. Kyvykäs. Tyydyttävä. Intohimoinen. Täydentyvä. Avautuva. Saavutettu. Illuusio. Jatkuvuus. Kiitollisuus. Tekopyhä. Kiitollinen. Kasvava. Odottamaton. Muuttuva. Keskeneräinen. Loista! Sankarillinen. Hullu. Hengitä. Valokeho. Sanoinkuvaamaton. Maaninen. Sisällä. Epävarma. Elohopeapitoinen. Peter Pan. Limbo. Tuska. Oppiminen. Kauneus. Parempaa kuin ajattelin. Yksinkertaisuus. Tässä. Seikkailunhaluinen. Mahtava. Toivo. Suru. Hellittämättömyys. Eteenpäin. ? . Jännittävä. Rakastava. Ihmeellinen. Tuntuu. Tunteet. Läsnäolo. Nouse. Prosessi. Orja. Tulta. Muukalainen. Ei. Sielu. Kokeva. Luova. Väärä. Uhraus. Konflikti. Rakastettu. Vapaus. Muutoksia. Epäonnistunut. Toivoton. Kesken. Nouseva. Hauska. Wow! Lyhyt. Opi. Tapahtumarikas. Vuoristorata (pidä kiinni). Pyörremyrsky. Kiitos. Vuoristorataseikkailu. Hieno. Suurenmoinen. Taistella. Luottamus. Elämä. Ikuinen. Sovitus. Energia. Ihmetys. Matkustus. Hulluus. Rauha. Siunaus. Olemassaolo. Odottamaton. Jakaminen. Lojaali. Vastuu. Kunnia. Tyyneys. Orastava. Kehittyvä. Vapaa. Kiintynyt. Muodonmuutos. Rakkaustarina. Nautinto. Kipu. Nostalgia. Eksytys. Eeppinen. Runollinen. Fantastinen.

Kysyin kysymyksen esittäjältä lupaa suomentaa nuo alunperin englanniksi kirjoitetut sanat ja julkaista ne tässä blogikirjoituksessa. Vastaus oli varaukseton kyllä. Näin maailma joskus avartuu Sipoon ja Jeddan välillä.

Elämän vaihtuvat tunnelmat ovat samansuuntaiset kaikkialla: epäuskoa ja uskoa, yllätystä ja tasaisuutta. Kaikki tunteet. Särkyneet sydämet, seesteiset hetket, hehku, kauneus ja pyhä hallitsemattomuus kuultavat valittujen sanojen läpi. Jokaista listan sanaa voisi miettiä pitempäänkin. Tunnustella ja tunnustaa, mitä sana herättää suhteessa omaan elämään.

Tee se, jos haluat – mieti yhtä sanaa kerrallaan aamulla, illalla, ruuhkabussissa tai ruokaa laittaessa. Mitä sana sinulle tarkoittaa? Miten jatkaisit listaa?

Mikä on sinun sanasi?

Minua koskettaa monikin, mutta hienoin kaikista saattaa olla tuo sanojen keskelle lähes hukkuva kysymysmerkki.

.. ? ..

Se taitaa lopulta kertoa elämästä eniten.