Hyvästit, joita et tahdo jättää

On kolme vuotta siitä, kun isä lakkasi olemasta. Se tapahtui liian pian, yllättäen, tapaturmaisesti ja kaukana. Mutta se tapahtui. Tämän jutun aiheena on hyvästit. Kiitos rakkaudestasi, isä!

Kaikki hetket ovat tarkkaan muistissa. Äidin tekstiviesti. En vielä tiennyt, kuinka kohtalokas sanomassaan. Valvottu yö. Vielä hataraa toivoa. Hätäinen pikapassin haku. Ulkomaanmatka siskon kanssa, jota en olisi halunnut tehdä ja jonka päätepiste odotti magneetin lailla, vaikka olisin mieluusti pyristellyt toiseen suuntaan.

Välilaskun aikana toivo otetaan meiltä pois ja matkaa on silti jatkettava. Muistan askeleet silmissäni, sillä katse on painunut maahan. Se ei tavoita nyt tulevaisuutta tai toisten katseita, vaan pelkän hetken. Lentokentän liukuhihna kuljettaa. Vessan marmorilattiassa tuikkivat tähdet.

Onneksi sisko on siinä. On helpompaa, kun surun, huolen ja muistot saa puoliksi.

Astumme lennolta taksiin, joka vie meidät rakkaan isän ja äidin luo. Vuosikymmenten mittainen yhteinen matka heillä. Se alkoi, kun toinen oli 14- ja toinen 19-vuotias. Isä tiesi heti: tuon tahdon.

Sairaala on erilainen kuin Suomessa. Siinä monitorien syleilyssä lepää tuo tuttuus, joka kohta on poissa.

Hyvästit eli viimeiset asiat

Mielessäni käyn läpi viimeistä puhelua noin viikon takaa, jolloin tietämättä mitään tästä vaikeasta sanoin lopuksi: ”Kiitos rakkaudestasi.” Ja isä vastasi erityisen painokkaasti: ”Tottakai. Aina.”

Kuka saa tuollaiset viimeiset sanat, ilman että tietää niiden olevan NE? Ehkä olen onnekas, että sain juuri ne. Ensin en meinannut vastata siihen puheluun. Olin kuumeessa, kiireessä ja väsynyt. Oli myöhä. Entä jos en olisikaan vastannut? Mikä viimeinen yhteys se olisi ollut? Viimeinen, silti.

Vielä löydän viimeisen tekstiviestinkin. Se on niin konkreettista, viestiketjun katkeaminen. Viimeisen viestin jälkeensä jättämä tyhjyys on kuin se ilmapallo, joka kohosi korkealle taivaalle muutamaa viikkoa ennen isän kuolemaa karattuaan jonkun lapsen kädestä. Monena keväänä olin ollut mukana tuossa tapahtumassa, jota isä oli mukana järjestämässä. Vein sinne myös omat lapseni. Kolme vuotta sitten, päivänä jolloin viimeisen kerran näin isän voimissaan, pysähdyin katsomaan maasta taivaaseen karkaavaa palloa. Hetkeksi häly pysähtyi. Seurasin silmilläni kuinka pallo kohosi näkymättömiin. Nyt tiedän: se kuvitti tulevaa.

Muistan kaiken tämän. Viimeisen hetken pääsiäisen aikaan kirkkaassa aamuauringossa. Kun sydän lyö viimeisen kerran, läheisten sydämet jäävät pomppimaan tyhjyyteen. Tutum, tutum. Nämä tässä jatkavat. Jatkavatko, jatkavathan, on jatkettava.

Viimeinen valvottu yö on täynnä herkkiä ja raadollisia muistikuvia – liian tuntuvia unohdettaviksi tai muistettaviksi. Omat, epäröivät tunteeni, jotka käyvät keskenään kauppaa irtipäästämisestä aivan kuin niillä olisi sananvaltaa. Isän kohoileva rinta. Päässä ruhjeet leikkauksesta. Nuo tutut varpaat. Rakkaat kädet, jotka ennen lämmittivät omiani. Tuo parransänki, joka raapii vielä poskeani, kun halaan.

Pikkutytön silmin

Pikkutyttönä ihmettelin parrantuntua pienellä kädelläni. Seurasin tarkasti, kun isä ajoi partaa. Mies. Tämä on se mies, josta minä otin miehen mallin. Onneksi oli kiltti, hyvä ja sydämellinen. Hän tunsi paljon ja kuoleman jälkeen sain ymmärtää, kuinka moneen ihmiseen hän oli jättänyt hiljaisen jäljen. Isä kuunteli muita, huomasi heidät, auttoi. Ei melunnut itsestään.

Muistan myös monta tapahtumaa, jossa sain olla mukana. Myydä pesäpallokiskassa kahvia ja makkaraa. Kun väsyin hiihtäessä, isä oli lempeä ja nauravainen, kantoi minut ja kiukkuni. Sain luvalla lyödä häntä kämmeneen, kun maailma raivostutti. Sain purkaa harmini. Olohuoneessa isä heitti minulle pehmeää palloa samalla kun katsoi televisiota. Otin pallosta koppia. Hän myös osti minulle pienen pesäpallomailan, jonka jätin yöksi pihalle. Siitä hän suuttui, mutta leppyikin. Uimavuorolla hän antoi pisteitä, kun hyppäsin pää edellä veteen, sillä halusin, että taitoni mitataan.

Isä antoi myös mallin, että nainen voi olla vahva. Äiti kyllä olikin ja on. Kun viisivuotiaana piirsin kirjan, siinä isä ripusti sukkahousuja narulle kuivumaan. Lapsen maailmassa vanhemmat ovat olemassa kotona, ehkä juuri siinä pyykkinarun ääressä kylpyhuoneessa.

Isä olikin mukana elämässäni heti ensimmäisestä hetkestä. Hän oli ensimmäisiä miehiä Suomessa, jotka saivat tulla mukaan synnytykseen. Syntymäni päivänä isä haki perheelle ensimmäisen auton. Se oli ruskea Saab, kuten 70-luvulla sopi ollakin. Kaitafilmiltä olen nähnyt, kuinka huolellisesti nuori, komea, tuore isä asetteli kantokopan auton kyytiin.

Kohtalo ei kysy kuinka tahtoisit

Se että isä lakkasi olemasta kolme vuotta sitten, oli pienestä kiinni. Vain yksi pieni askel ohi puuportaasta golfkentällä. Joskus se riittää ja siihen päättyy kaikki. Kohtalo löi rakkaan pään rikki. Joskus elämä on julma, eikä se kysy kuinka tahtoisit. Sen määräämät tilanteet on silti nieltävä.

Ei kuolemalle tee mieli antaa paikkaa huoneessa. Sille sanoisi: mene pois, häivy! Ja silti se seisoo oven suussa, eikä lähde mihinkään. Katsoo vaan ja odottaa. Ottaa paikkansa, vetää tuolin esiin.

Sisko näkee mustan kaavun alla valkoiset hohtavat siivet. Ehkä kuolema onkin musta vain ihmisen silmin, mutta kaavun alla on toinen totuus, sisko miettii.

Viimeisenä pitkänä yönä jätän hyvästit. Isän henki ei tahtoisi mennä. Pidämme isän käsistä kiinni äidin kanssa. Elämänvoiman rinki, kädestä käteen. Jos kädestä päästää irti, sydämen syke heikkenee. Kun kädestä ottaa taas kiinni, sydänkin ottaa kiinni tahtiaan. Hengitys loppuu hetkeksi, mutta jatkuu vielä elämän ja kuoleman ainutkertaisessa vuoropuhelussa, kun äiti halaa isää.

Vielä voi halata, kohta ei enää. Milloin se hetki on, kun ei enää?

Sitä siinä mietin ja katson isää samalla hellyydellä ja intensiteetillä kuin hän aikanaan vastasyntynyttä minua.

Yksi sydämenlyönti

Elämän rajalla aika tiivistyy yhteen henkäykseen tai sydämenlyöntiin. Enempää ei ole, eikä oikeastaan kellään koskaan, mutta mielellämme unohdamme sen.

Valveunikuvassa sinä viimeisenä yönä olen pieni tyttö taas. Isä polvistuu sillan alkupäässä eteeni, katsoo silmiin ja sanoo, että hän menee nyt. Puristaa olkapäistä, halaa, antaa muutaman ohjeen ja lähtee. Katsoo vielä olkapäänsä yli ja heiluttaa kättä. Hänen katseensa on lempeä ja rakkaudessa järkähtämätön.

Maailmassa kaikki jatkuu

Tunnen itseni orvoksi ja maailmassa kaikki jatkuu. Hotellin aulassa tilataan arkku.

Muistan elävästi ne värit, äänet, mäkiset mukulakivikadut, ikkunoista roikkuvan pyykin ja maisemat. Musiikin, jota kuuntelin. Kaupan, josta hankimme tytöille tummansiniset rusetit hautajaisiin ja pojalle solmion.

Lissabon ei tule koskaan olemaan neutraali kaupunki minulle. Sen kivijalkakaupoista ostamani krusifiksit lojuvat nyt korulaatikossa ja toisinaan kaulassani muistuttamassa elämästä, joka päättyi, ja rakkaudesta, joka jatkuu.

Hetkeni isän kanssa

Nykyään kun ikävöin ja suru iskee, se on hetkeni isän kanssa. Meillä ei ole enää arkisia hetkiä. Meillä on vain hetkiä, joissa kaipaus on totta. Niissä hetkissä tavoitan isää ja hän minua. Kun kyyneleet nousevat silmiin ja muistot töytäisevät arjen paikaltaan, pysähdyn ja annan surun sulaa yhteydeksi. Rakkaus, joka on kaiken aikaa kaiken takana välkkyy silloin sydämeni haavasta.

Isä ja minä. Emme me ole mihinkään kadonneet.

Kiitos rakkaudestasi, sanon taas. Ja isä vastaa. Tottakai. Aina.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Magneetti voimalauseella - Tykkään sinusta

    Magneetti voimalauseella – Tykkään sinusta

    3,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale! Hidasta elämää -kuvakortit

    Hidasta elämää -kuvakortit

    5 / 5
    21,90  14,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • 0LAG_1_kan.indd

    Sydänjuttu -kirja

    5 / 5
    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin