Tein liikaa töitä liian pitkään.
Arvelin jossain kohtaa, että ylenmääräinen rutistaminen alkoi kuutisen vuotta sitten, kun kirjaprojektit lisääntyivät (mielenkiintoinen sanavalinta – ihan kuin ne lisääntyisivät itsestään) ja opiskelin uutta alaa viestintätöiden lomassa. Valittelin Facebookissa tuolloin, että heräilen aamuyöstä pohtimaan työasioita.
Mutta kun selailin aikajanaani taaksepäin, huomasin, että jo vuonna 2008 olin jatkuvasti ollut ”töissä, töissä ja töissä” tai ”vaihteeksi töiden ääressä” – mitä kummallisimpiin aikoihin. Ja kun muistelen lisää, vuotta aiemmin yrittäjäuran alku taisi olla aikamoista vääntämistä sekin…
Maaliskuussa 2012 viimeistelin kolmatta kirjaani, käynnistin uutta yritystä ja kehitin vanhassa uutta liiketoimintaa. Joku näistä oli kameliparan selässä se viimeinen kantamus, joka ylitti sietokyvyn.
Olin tunnistanut yliväsymyksen oireita jo pitkään, mutta olin silti koko ajan työkykyinen. Siksi pienet merkit eivät riittäneet. Lopputulos oli, että eräänä päivänä ystäväni, jota olin menossa tapaamaan kaupungille, löysi minut istuskelemasta kadunvarresta romahtaneena, itkuisena, jonkinasteisessa paniikissa. Onneksi kyseessä sattui olemaan valmentajakollega ja psykologi. Halaus, keskustelu, tee ja suklaa toimivat ensiapuna.
Jatkohoidoksi karsin samana iltana kalenteristani ne menot, jotka pystyin. Delegoin joitakin töitä eteenpäin ja peruutin yhden projektin. Reilun kuukauden päästä suurin osa meneillään olevista töistä oli tehty, ja aloin merkittävästi hiljentää tahtia.
Siitä alkoikin pitkä hiljentämisen peruskurssi. Se ei ollut helppoa, koska mieleni ja kehoni olivat vuosia tottuneet toimimaan toisin. Mutta nyt tiesin, että minulla ei enää ollut vaihtoehtoja.
Pohdin, miksi oli pakko kulkea ojanpohjien kautta, ennen kuin ymmärsi suunnata kohti kultaista keskitietä. Erityisesti ihmettelen, miksi takana piti olla ääripään pahoinvointikokemus, ennen kuin sai ikään kuin LUVAN pitää itsestään huolta.
Nykyään monet ihmiset venytetään tai he venyttävät itse itsensä äärimmilleen. Kiire on oletusasetus. Niin kauan kuin pysyt tolpillasi, ei ole hyväksyttyä laittaa itseäsi etusijalle. Niin kauan kuin henki pihisee, on syytä olla tunnollinen ja tehokas.
Vasta kun keho, mieli tai molemmat tekevät stopin, olet saanut ansioluetteloosi painoarvoltaan riittävän merkinnän. Se oikeuttaa sanomaan, että mun on nyt pakko vähentää tekemisen määrää, ja syyn ymmärtävät myös ulkopuoliset. Toiset tekevät täyskäännöksen kohti tasapainoista, onnellista elämää, mutta jotkut jatkavat reunalla elämistä – tavoitteenaan ainoastaan ongelman uusiutumisen välttäminen.
Mitä jos antaisitkin itsellesi luvan huolehtia hyvinvoinnistasi jo aiemmin? Vaikka monet oppivatkin parhaiten tekemällä, kaikkea ei ole välttämättä pakko kokea itse. Työnarkomaniaa en erityisen lämpimästi suosittele. Itse en edes ollut mitenkään heikossa tilassa: romahduspisteen aikoihin ja jälkeenkin tein jatkuvasti työtäni ja tein sen hyvin. Jotkut jäävät pitkäksi aikaa petin pohjalle.
Onneni on, että saan jatkuvasti tehdä sitä, mistä eniten pidän. Työ vie mutta myös antaa hurjasti energiaa. Toisaalta mielekkyydessä piilee ansa: tekemisestä on vaikea irrottautua. Pitkään sain itseni kiinni siitä, että selasin kalenteria ja sähköpostia puolenyön aikaan peiton alla, kun olin menossa nukkumaan. Mutta lohduttavaa on se, että pitkästä tiestä huolimatta opinnot alkoivat jossain kohtaa tuottaa tulosta.
Koska työskentelen henkisen hyvinvoinnin parissa, pohdin pitkään, voinko kertoa julkisesti, että omalla kohdallani kaikki ei ole mennyt kuin elokuvissa. Kuitenkin nimenomaan omien kokemusten kautta kirjoista ja kursseilta opitut asiat kytkeytyvät mielessäni käytäntöön ja alkavat elää ihan uudella tavalla. Kiiltokuvavalmentaja ei välttämättä aidosti ymmärrä, mistä puhuu.
Kuvat: Depositphotos.com
