Pääni sisällä oli vuosien ajan ääni, joka ei koskaan ollut tyytyväinen. En pitkään aikaan edes huomannut sitä ääntä.
Se kulki mukana aivan tavallisissa hetkissä: peilikuvassa, tekemättömien asioiden listassa, väsyneissä aamuissa, virheissä, joita muut eivät edes huomanneet.
Ääni, joka sanoi:
“Olisit voinut tehdä paremmin.”
“Miksi et saanut enempää aikaan?”
“Et kai aio levätä vielä?”
Koska se oli ollut mukanani niin kauan, pidin sitä normaalina. Luulin, että kaikkien päässä puhutaan samalla tavalla. Että jatkuva itsensä arviointi kuuluu aikuisuuteen, vastuullisuuteen ja tavoitteellisuuteen.
Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ollutkaan motivaatiosta. Kyse oli tavasta olla itseäni vastaan.
Hiljainen ankaruus
Kaikki ankaruus ei näytä ulospäin kovalta.
Joskus kaikkein kuluttavin ääni on juuri se hiljainen: jatkuva tyytymättömyys, itsensä vähättely, loputon tunne siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi.
Se voi kuulostaa jopa “järkevältä”.
“Minun pitäisi yrittää enemmän.”
“En voi valittaa, monella menee huonommin.”
“Olen vain laiska.”
“Ei tämä vielä riitä.”
Ja koska moni meistä suorittajista on saanut kiitosta pärjäämisestä, tunnollisuudesta ja tehokkuudesta, ankaruudesta tulee helposti osa identiteettiä.
Emme enää huomaa, miten raskasta on elää ihmisen kanssa, joka ei koskaan ole tyytyväinen meihin — varsinkin silloin, kun se ihminen olemme me itse.
Näinkö puhuisin ystävälleni?
Yksi pysäyttävimmistä kysymyksistä, joita olen itseltäni kysynyt, on ollut tämä: Jos ystäväni olisi yhtä väsynyt, epävarma tai keskeneräinen kuin minä juuri nyt olen — puhuisinko hänelle näin?
En puhuisi.
En sanoisi hänelle, että hänen pitäisi jaksaa enemmän. En vähättelisi hänen tunteitaan. En kutsuisi häntä epäonnistuneeksi huonon päivän vuoksi.
Todennäköisesti sanoisin:
“Sinulla on ollut paljon kannettavaa.”
“Sinä tarvitset lepoa.”
“Olet silti arvokas.”
Mutta itseä kohtaan myötätunto tuntuu usein paljon vaikeammalta. Ehkä siksi, että olemme oppineet uskomaan ankaruuden pitävän meidät kasassa.
Suorittaminen voi näyttää vahvuudelta
Joskus jatkuva suorittaminen näyttää ulospäin pärjäämiseltä. Ihminen hoitaa työnsä. Vastaa viesteihin. Huolehtii muista. Jaksaa vielä vähän lisää.
Mutta samaan aikaan sisällä voi olla jatkuva pelko siitä, ettei riitä sellaisena kuin on. Silloin elämä alkaa helposti rakentua hyväksynnän ansaitsemisen ympärille: kun olen tehokkaampi, rauhallisempi, parempi, sitten voin ehkä hengittää hetkeksi.
Ongelma on siinä, ettei se hetki yleensä koskaan tule. Koska ääni, joka rakentuu riittämättömyydelle, löytää aina uuden syyn vaatia enemmän.
Lempeämpi tapa puhua itselle
Sisäinen puhe ei muutu yhdessä yössä. Varsinkaan, jos ankaruus on ollut tapa selviytyä elämästä pitkään. Mutta ehkä ensimmäinen askel ei olekaan rakastaa itseään täydellisesti.
Ehkä riittää, että alkaa huomata.
Huomata ne hetket, joissa satuttaa itseään sanoilla, joita ei koskaan sanoisi kenellekään muulle. Huomata, miten nopeasti vähättelee omaa väsymystään. Huomata, miten vaikeaa on olla keskeneräinen ilman häpeää.
Ja ehkä vähitellen voi opetella jotain uutta. Sellaista sisäistä puhetta, joka ei rakenna elämää pelkän vaatimisen varaan.
Sellaista, jossa ihminen saa olla myös väsynyt, epävarma ja kesken — ilman että hänen arvonsa katoaa.
Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
