Rakkaus vai ”velvollisuusrakkaus”?

 

Moni ihminen on velvollisuuksien uuvuttama. Suorituskeskeinen elämä voi olla iso taakka ja vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä. Koin jonkinlaisen oivalluksen aiheen äärellä ja haluan jakaa sen sinun kanssasi.

Puhdas rakkaus

Minua puhuttelee ajatus puhtaasta rakkaudesta. Kun omaan sydämeen on esteetön pääsy, energia virtaa ja on pääsääntöisesti hyvä olla. Harvoin sydämeen on tie täysin auki. Ja siihen on yleensä ihan hyvät syyt; kivut, haavat, surut ja murheet. Eikä siitä saa syyllistyä vaan oikeastikin on niin, että harvoin on ihan puhtaan rakkaudellinen olotila. Omaan elämänkatsomukseeni liittyy vahvasti ajatus siitä, että taivallamme täällä siksi, että oppisimme löytämään tien puhtaan rakkauden äärelle. Syvälle itseemme – sinne missä on rauha ja hiljaisuus.

Velvollisuusrakkaus

Velvollisuusrakkaus on mielenkiintoinen juttu. ”Hän on niin velvollisuudentuntoinen” tai ”Se on niin hienoa, miten hän hoitaa velvollisuutensa” tai joku sanoo rinta rottingilla: ”Minä tein sen vain velvollisuudesta”. Moni meistä suorittaa rakkauden nimissä ja uupuu. Minusta se ei ole rakkautta ollenkaan vaan ihan jotain muuta.

Miksi teemme asioita velvollisuudesta?

Velvollisuusrakkauden motiivina on monesti syyllisyys, häpeä ja keino hakea hyväksyntää. Siksi se uuvuttaa ja vähän kuin tyhjentää velvollisuuden taakkojen alla painivaa. Monella velvollisuuksiin sidotulla ihmisellä on tunne siitä, että heiltä vaaditaan paljon eikä mikään riitä. Puheesta kuuluu usein: ”Kun on vaan pakko jaksaa”, ”Kukaan muu ei kuitenkaan tee asialle mitään” ja ”No kun vaan ei yksinkertaisesta oo vaihtoehtoa, jonkunhan nää asiat pitää hoitaa”. Kaikki pitäis ja täytyis ja mun on pakko -puhe viittaa sisäiseen pakkoon eikä rakkauteen.

Puhtaan rakkauden tilasta tehty hyvä teko ja auttamistyö ei koskaan väsytä vaan päinvastoin – se energisoi ja ilahduttaa myös antajaa itseään.

Mikä avuksi?

Minun yksinoikoinen vastaukseni on: tietoisuus siitä, mitä itsessä on. Itseltään voi kysyä, mikä motiivi itseä kuljettaa. Mikä ääni sisällä hiljenee sillä, että autan ja suoritan? Kysyä voi myös mitkä ovat omat tarpeet ja toiveet – eivät itsen ulkopuolelta tulevat todelliset tai kuvitellut odotukset. Itsetuntemusta lisää ehkä myös kysymys siitä, kuka alun perin käänsi hyväksyvän katseensa minuun, kun autoin ja yritin miellyttää. Rajanvetotyö vaatii rohkeutta, vastuunottoa ja pelottavaa vanhojen mallien purkamista sekä omien haavojen työstämistä.

Onko tässä jotain tuttua?


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: