Tämä kirjoitus on itsenäinen ja epäsuora jatko-osa aiemmin kirjoittamalleni blogitekstille, jonka voit halutessasi lukea täältä.
Poljimme ystäväni kanssa pyörällä minkä kerkesimme. Me melkein kuusitoistavuotiaat. Olimme matkalla kotibileisiin, perin viattomiin sellaisiin. Oli etukäteen sovittu, että tytöistä Aino on varattu minulle ja Jonna kaverilleni. Molemmat unelmoimme tykätyksi tulemisesta.
Vaan kävikin niin hassusti, että sain Hannan. Se taisi olla kohtalon sivallus. Siinä vain kävi niin. Illan tiimellyksessä kätemme kohtasivat ollessamme vierekkäin. Ensimmäinen hipaisu oli vahinko, toinen tahallinen. Kun Hanna liikautti nimetöntään vasten omaani tiesin, että nyt Pietikäisen poikaa viedään.
Aloimme olee. Kaksi viikkoa myöhemmin Hanna jätti minut, koska Ainon mukaan olin kuulemma nolo. Harmitti, olinhan ehtinyt jo tehdä Hannasta laulun akustisella kitarallani. Laulun nimi oli enne: “miksi tässä kävi näin”.
—
Istuin jälleen yksillä Tinder-treffeillä. Tuttu baari, sama pöytä kuin edellistenkin swaippausten kanssa. Tämän kertainen ei ennakkoon erityisen potentiaalinen, mutta mitäs muuta sitä maanantain ratoksi keksisikään. Hyvä käydä ihmisten ilmoilla, jos ei muuta.
Jo alusta alkaen oli selvää, ettei suhdetta olisi tiedossa. Tuskin edes toisia treffejä. Paineet onnistua kaikkosivat hetkessä ja juttu luisti, mutta sillai kaverillisesti. Jauhoimme tuopin verran suhteista, seksistä, Temppareista ja Trumpista, niistä tyypillisimmistä. Kun viimeiset pisarat oli juotu, totesin vapauttavasti “mun pitääkin tästä lähteä”. Hänellä oli samat aikeet.
Baarin edustalla halasimme hyvästiksi. Hän hymyili sarkastisesti ja kuiskasi korvaani “älä sitten luule, että tästä tulee yhtään mitään.”
—
Istuimme vastatusten. Minä ja melko tuore mielitiettyni. Ruokapöytä erotti meidät. Ruoat olivat vaihtuneet tähteiksi ja tiskeiksi. Naputin kylläisellä sormen päällä pöydän puista pintaa. Viinipullosta oli puolet jäljellä. Kuukausi yhdessä, jee. Tunteeni olivat silti riekaleina vielä edellisestä ja ajatukseni harhaili muualle.
Totesin ääneen sen, minkä olin kertonut jo useasti aiemmin. Kyse ei ollut uutispommista. Minua huoletti, sillä olin yhä rikki edellisestä suhteesta. Se satutti syvältä. Toipuminen oli pahasti kesken, enkä tiennyt olisinko valmis uuteen suhteeseen.
Hän siemaisi lasistaan, jonka jälkeen katsoi minua silmiin ja kysyi hymyillen.
“Mitä sä luulet, voisitko toipua yhdessä mun kanssa?”
En ollut varma, voisinko.
Mutta siinä hetkessä tiesin, että halusin yrittää.
Ikkunan takana ensilumi satoi nurmikon peitteeksi, kunnes myöhemmin suli pois.
