Tämä kirjoitus on itsenäinen ja epäsuora jatko-osa aiemmin kirjoittamalleni blogitekstille, jonka voit halutessasi lukea täältä.
Poljimme ystäväni kanssa pyörällä minkä kerkesimme. Me melkein kuusitoistavuotiaat. Olimme matkalla kotibileisiin, perin viattomiin sellaisiin. Oli etukäteen sovittu, että ihastuksistamme Aino on varattu minulle ja Jonna kaverilleni. Molemmat unelmoimme tykätyksi tulemisesta.
Vaan kävikin niin hassusti, että sain Hannan. Se taisi olla kohtalon sivallus. Siinä vain kävi niin. Illan tiimellyksessä kätemme kohtasivat ollessamme vierekkäin. Ensimmäinen hipaisu oli vahinko, toinen tahallinen. Kun Hanna liikautti nimetöntään vasten omaani tiesin, että nyt Pietikäisen poikaa viedään.
Aloimme olee. Kaksi viikkoa myöhemmin Hanna jätti minut, koska Ainon mukaan olin kuulemma nolo. Harmitti, olinhan ehtinyt jo tehdä Hannasta laulun akustisella kitarallani.
Laulun nimi oli enne: ”miksi tässä kävi näin”.
—
Istuin jälleen yksillä Tinder-treffeillä. Tuttu baari, sama pöytä kuin edellisen swaippauksen kanssa. Tämän kertainen ei vaikuttanut ennakkoon erityisen potentiaaliselta, mutta mitäs sitä muutakaan maanantain ratoksi keksisi. Hyvä käydä ihmisten ilmoilla.
Jo alusta alkaen oli selvää, ettei suhdetta olisi tiedossa. Tuskin edes toisia treffejä. Kemiat eivät kohdanneet. Paineet onnistua kaikkosivat hetkessä ja juttu luisti, mutta sillai kaverillisesti. Jauhoimme tuopin verran suhteista, seksistä, Temppareista ja Trumpista, niistä tyypillisimmistä.
Kun viimeiset pisarat oli juotu, vilkaisin kelloa ja totesin vapauttavasti ”mun pitääkin tästä lähteä”. Hänellä oli samat aikeet.
Baarin edustalla halasimme hyvästiksi. Hän hymyili sarkastisesti ja kuiskasi korvaani ”älä sitten luule, että tästä tulee yhtään mitään.”
—
Istuimme vastatusten. Minä ja melko tuore kumppanini. Ruokapöytä erotti meidät. Ruoat olivat vaihtuneet tähteiksi ja tiskeiksi. Naputin kylläisellä sormen päällä pöydän puista pintaa. Viinipullosta oli puolet jäljellä. Kuukausi yhdessä, jee. Tunteeni olivat silti riekaleina vielä edellisestä ja ajatukset harhailivat muualle.
Totesin ääneen sen, minkä olin kertonut kumppanilleni jo aiemmin. Kyse ei ollut uutispommista. Minua pelotti, sillä olin yhä rikki edellisestä suhteesta. Se satutti syvältä. Toipuminen oli pahasti kesken, enkä tiennyt olisinko valmis uuteen suhteeseen.
Kumppanini siemaisi lasistaan, jonka jälkeen katsoi minua silmiin ja kysyi lempeästi hymyillen.
”Mitä sä luulet, voisitko toipua yhdessä mun kanssa?”
En ollut varma, voisinko.
Mutta siinä hetkessä tiesin, että halusin yrittää.
Ikkunan takana ensilumi satoi nurmikon peitteeksi, kunnes myöhemmin suli pois.
