Tämän opin, kun lopetin itseni rääkkäämisen ja opettelin antamaan armoa itselleni

”Minä olen Susanna ja olen toipuva itseni ja kehoni rääkkääjä. Olen ylittänyt omat fyysiset äärirajani niin monta kertaa, että tipuin jo lapsena laskuista.

Päädyin kroonistuneen rasitusvamman takia leikkauspöydälle 17-vuotiaana. Olen juossut ja itkenyt ja juossut vähän lisää. Olen elättänyt itseäni hapankorpuilla ja viinirypäleillä, kokeillut sitruunamehupaastoa, Painonvartijoita ja fitness-ruokavaliota. Olen oksentanut ruokaa ulos ja vetänyt mahaa pakonomaisesti sisään.

Olen polttanut ainutta kynttilääni molemmista päistä. Olen käyttänyt urheilua kuin huumetta.”

Jos liikunta-addikteilla olisi ollut oma anonyymi kerhonsa viisitoista vuotta sitten, minun tarinani olisi saattanut kuulostaa tältä. Hellittäminen ja lempeys itseäni ja kehoani kohtaan eivät totta vie ole tulleet helpolla – niitä on täytynyt harjoitella oikein urakalla.

Matkalla itseni rääkkääjästä itseni ymmärtäjäksi olen joutunut kohtaamaan uudelleen ja uudelleen oman päänsisäinen piiskurini. Olen opetellut silittämään sen päätä, kertomaan, että näen sinut, ymmärrän sinua, mutta on olemassa toinenkin, lempeämpi tapa toimia. Kuin vakuutellakseni sisäistä pomottajaa, olen toistanut itselleni kerta toisensa jälkeen samat kannustavat mantrat, kuten:

-kehoni on arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin se on

-on muitakin tapoja löytää hyvää oloa kuin pään nollaaminen treenillä

-olen ansainnut lepoa ihan vain koska olen ihminen

-hyvinvointi on sitä, että teen itselleni ja keholleni hyvää.

Olen yhä uudelleen saanut harjoitella kantapään kautta sitä, että aina ei tarvitse jaksaa. Sitä, että minulla on lupa ottaa iisimmin, liikkua keyvemmin, pitää lepopäiviä ilman huonoa omaatuntoa tai syödä intuitiivisemmin myös sitä, mikä ei ole niin kovin terveellistä.

 

Välillä olen hyvistä yrityksistäni huolimatta epäonnistunut, sivuuttanut kehoni hiljaiset pyynnöt ja seurannut sisäistä läksyttäjääni. Enemmin tai myöhemmin seinä on kuitenkin tullut vastaan. On pitänyt palata takaisin lähtöruutuun ja antaa itselleni anteeksi.

Olen harjoitellut ja harjoitellut ja vielä kerran harjoitellut taitoa, jota kutsutaan itsemyötätunnoksi. Ja kyllä, se on todellakin kannattanut. Harjoittelen yhä edelleen, mutta nykyään suosittelen lämpimästi samaa myös muille.

Itseni katsominen myötätuntoisin silmin on auttanut minua hellittämään. Se on vapauttanut minut itseni piiskaajan pakottavista kahleista ja ollut kenties elämäni mullistavin asia.

Vaikka itselleni pipon löysääminen on ollut tärkein oppiläksy, tiedän, että kaikki ihmiset eivät ole perusluonteeltaan ankaria suorittajia.

Hellittämisen toisessa ääripäässä on olotila, jota voisi kutsua itsensä ja oman kehonsa unohtamiseksi. Silloin itsensä rääkkääminen ei ole ongelma, vaan pikemminkin se, ettei saa itseään liikkeelle ollenkaan. Silloin kaikki muut arjen asiat menevät toistuvasti oman hyvinvoinnin edelle. Kehosta tulee huomaamatta itsestäänselvyys, kuin näkymätön kumppani, joka kulkee uskollisesti mukana ilman, että saa koskaan osakseen huomiota tai rakkaudenosoituksia.

Täysin päinvastaisten toimintamallien taustalta löytyy lopulta yksi ja sama sivuun jäänyt osapuoli: oma rakas keho. Se, joka piiskaa jatkuvasti menemään, ohittaa ennen pitkää kehonsa viestit. Se, joka laittaa automaattisesti muut asiat ja ihmiset itsensä edelle, laiminlyö omat tarpeensa. Osa meistä seilaa jatkuvasti näiden kahden ääripään välissä.

Keholle viesti on sama: minä en ole tarpeeksi tärkeä.

Sekä itsensä piiskaaja että itsensä unohtaja tarvitsevat kipeiten yhtä asiaa: lisää lempeyttä itseään ja omaa kehoa kohtaan. Lempeys on katse, joka hyväksyy sinut siellä missä olet ja sellaisena kuin olet, mutta lempeys on myös tekoja. Se on sitä, että haluaa itselleen hyvää ja sitoutuu toimimaan sen mukaisesti.

Koska olemme kaikki erilaisia, lempeyden harjoittaminen käytännössä tarkoittaa eri ihmisille hieman eri asioita. Yhteistä on se, että jokainen meistä eksyy joskus kultaiselta keskitieltä. Onneksi sinne on aina mahdollista palata. Ehkä siitä hyvinvoinnissa onkin pohjimmiltaan kysymys, ei jatkuvasta tasapainosta, vaan sen tietoisesta hakemisesta.

Seuraavan kerran, kun huomaat sivuuttaneesi itsesi ja kehosi arjen tiimellyksessä, kokeile seuraavaa: pysähdy, sulje silmäsi ja kuiskaa itsellesi: ”Minä olen arvokas.” Jää hetkeksi hengittämään tuohon tunteeseen ja katso, minne se sinua kutsuu.

Voisitko seurata sen mukana?

Kurkkaa keholempeyttä vahvistava Kotona kehossa -kirja: