Häpeä. Jo pelkkä sanan mainitseminen saattaa saada aikaan sen, että kehoon ja mieleen hiipii epämukavuutta ja tämän tekstin lukemisen haluaa lopettaa. Välttely ei kuitenkaan ole toimiva keino. Se antaa meille helposti illuusion siitä, että asia on hoidossa. Mutta kaikki se, mitä mielen kellareihin työnnämme, nostelee puntteja.
Häpeä on ollut elämäni polulla hiljainen, jopa välillä mykkä matkaseuralainen. Sen juuret lähtevät varhaislapsuudesta, kun isäni juomisen ja äitini huolen seurauksena minun tunteilleni ja tarpeilleni ei jäänyt tarpeeksi tilaa. Käännyin sisäänpäin. Yhteys itseen ja muihin katkesi.
En tietenkään halua syyttää vanhempiani. Päinvastoin – tunnen syvää myötätuntoa. Heillä oli oma taakkansa kannettavana. Nyt on tarkoitus etsiä syitä – ei syyllisiä.
Vaikka en sitä silloin vielä ymmärtänyt, otin noista varhaisista vuosista mukaan uskomuksen siitä, että olen arvoton. Etten ole hyvän arvoinen. Häpeä oli saanut moottorin.
Toki tiettyyn pisteeseen asti häpeästä on hyötyä. Silloin se hoitaa sen omaa tehtävää, on palveluksessa johtamisen sijaan. Häpeä on nimittäin sosiaalinen tunne. Se auttaa meitä kuulumaan joukkoon.
Häpeän vallassa
Minun mukanani kantama häpeä sai kuitenkin haitalliset mittasuhteet. Sen kumppaniksi lyöttäytyi kolmikko: hylätyksi tulemisen, torjutuksi tulemisen ja paljastumisen pelko. Se kuiski: ”Jos minut nähdään kokonaan, minut torjutaan tai hylätään”.
Oli parasta alkaa suojautua. Miellyttäjä. Pikkukovis. Suorittaja. Riippuvainen. Nämä tavat toimia maailmassa suojasivat sitä, mikä oli herkintä – autenttista itseäni.
Riippuvainen käytös – varsinkin alkoholiriippuvuus 12- vuotiaasta lähtien ja siitä seuranneet sammumiset, muistinmenetykset ja sekoilut – aiheuttivat sen, että häpeä vain kasvoi.
Miten se oli mahdollista? Kun join, koin olevani vapaa. Kun en juonut, häpeä vahvistui sinnikkäämmäksi ja sinnikkäämmäksi. Se sai minut uskomaan omia totuuksiaan siitä, kuinka vääränlainen ja viallinen olin. Tarvittiin lisää alkoholia, aina uusia riippuvaisia ihmissuhteita, ostelua, pelaamista, sokeria – mitä vaan, että häpeä pysyisi käsivarren mitan päässä.
Kunnes tuli aika muuttua.
Kärsimyksellä on sellainen luonne, että se parhaimmillaan osoittaa sen, mikä kaipaa suurinta huomiota. Kun aikani jatkoin haitallista toimintaa, tulin pohjaan, jossa oivalsin muutoksen välttämättömyyden: en voinut enää juosta pakoon. Keinot olivat lopussa. Oli aika alkaa tutustua kaikkeen siihen epämukavuuteen, jotka riippuvuuden vapauden illuusio peitti.
Oli aika alkaa mennä läpi, että pääsisin yli
Alkoi vuosien, yhä jatkuva, tie itsetuntemukseen. Sen ensimmäisenä etappina oli tiedostaminen. Mitä minussa ja kokemuksessani tapahtuu? Kuinka häpeä vääristää tuota kokemusta? Mikä on oikeasti totta?
Hyväksyminen oli seuraava askel. Epätäydellisyyteni ei ollut osoitus siitä, että olen vääränlainen, vaan se on luonnollinen osa ihmisyyttä. 6/10 riittää.
Kaikkea tätä kannatteli alkuun niin vaikea lempeys eli itsemyötätunto. Sen harjoittelu oli alkuun pelottavaa: olinhan tottunut sättimään ja kritisoimaan itseäni. Olin kasvanut ja kasvattanut itseäni häpeällä. Vaikka tämä tyyli toimi, toi se mukanaan aina vain syvemmän riittämättömyyden kokemuksen.
Aloin ymmärtää, että riippuvuuteni oli vain yksi osa minua. Minussa oli myös paljon muuta. Paljon kaunista ja herkkää – ja samalla paljon lujaa ja voimakasta.
Häpeä ei ole poistunut elämästäni – eikä niin ole tarkoituskaan. Sen sijaan siitä on tullut minulle tuttu kaveri, joka silloin tällöin näyttäytyy. Sillä on oma tilansa, aikansa ja paikkansa.
Jos se alkaa vallata suurempaa kaistaa mieleni valtatiellä, pysähdyn, puhun, kirjoitan, hengitän, sanon itselleni lohduttavia sanoja. Kysyn itseltäni ”Mitä oikeasti tässä tilanteessa tarvitsen”.
Valloilleen päässyt häpeä katkaisee yhteyden itseen ja muihin. Tiedostaminen, hyväksyminen ja lempeys – itseä ja muita kohtaan – mahdollistavat tuon yhteyden uudelleenrakentamisen.
