Kiinalainen Maoshing Ni on lääketieteen tohtori, jonka suku on pyrkinyt selvittämään korkean eliniän salaisuuksia jo 38 sukupolven ajan. Näitä oivaltavia havaintoja on koottu kirjaan Tohtori Maoshing Ni: Pitkän iän salaisuuksia – satoja tapoja elää 100-vuotiaaksi (Karisto 2010).
”Tutkiessani satavuotiaita viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden ajan olen ymmärtänyt heidän itseluottamuksensa voiman. Kaikki tuntemani satavuotiaat elivät yksinkertaista, puhdasta elämää, johon ei kuulunut ylellisyyttä eikä tuhlailua. He olivat äärimmäisen säästäväisiä ja saivat paljon aikaan hyvin vähistä voimavaroista. He näyttivät olevan ylpeitä siitä, miten hyvin tulivat toimeen omillaan. Jopa ne, jotka olivat pitkälle yli satavuotiaita, selviytyivät edelleen itse omista päivittäisistä velvollisuuksistaan. Eräs kiinalainen sananlasku muistuttaa meitä siitä, että vaatimattomuus luo tyytyväisyyttä. Henkisellä kasvulla on parempi maaperä ilman ylimääräistä epäjärjestystä ja turhan monimutkaista elämää. Säilytä siis sekä henkiset että fyysiset voimavarasi äläkä anna muiden tehdä sellaista, mihin kykenet itsekin.”
Lähde: Tohtori Maoshing Ni: Pitkän iän salaisuuksia – satoja tapoja elää 100-vuotiaaksi, Karisto 2010.
Ruokavaliotrendit seuraavat toisiaan jatkuvana virtana ja parhaimmillaan vievät meitä eteenpäin kohti terveempää elämää. Mutta toimisiko ruokailu yksilötasolla vielä enemmän tasapainottavana tekijänä, jos valintojamme ohjaisi intuitio, itsetuntemus ja yksilöllinen fyysinen ja psyykkinen rakenteemme?
Kuva: Asko Kallonen
Lars Johansson pohti ruokailutapoja yli 30 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan Kasvisruokaopas – Filosofiaa ja ruokaohjeita,WSOY 1980. Johansson jakoi ihmisten ruokailutottumukset seitsemään eri tapaan ja totesi että ne ovat suoraan tai ainakin välillisesti yhteydessä ihmisen tietoisuuden tasoon:
Syödään mitä ja milloin tahansa ruokahalun mukaan, ilman mitään kriittisyyttä eri ruoka-aineita tai ruokailutapoja kohtaan.
Syödään mielitekojen mukaan. Ruoan tekevät nautittavaksi sen väri, maku, tuoksu ja määrä. Ihmiset, jotka syövät tällä tavoin, ovat yleensä tottuneita tavanomaisiin makuihin eivätkä juuri poikkea niistä.
Syödään psyykkisen mielihyvän saavuttamiseksi. Nämä ihmiset käyttävät yleensä paljon vaivaa ja rahaa myös ympäristöön. He polttavat usein kynttilöitä ja kuuntelevat musiikkia ruokailun aikana.
Syödään tieteellisten teorioiden mukaisesti. Nämä ihmiset laskevat jouleja tai kaloreita, vitamiineja, valkuaispaineita, hiilihydraatteja, mineraaleja jne. Tämäntyyppinen ruokailu on hyvin yleistä länsimaissa, mutta siinä ei lainkaan oteta huomioon ihmistä psyykkisenä ja henkisenä olentona.
Syödään sosiaalisen oikeudenmukaisuuspyrkimyksen mukaan. Tämäntyyppinen ruokailu perustuu moraaliin ja eettisiin näkökohtiin. Monet kansainväliset ravitsemusohjelmat, esimerkiksi YK:n laatimat, perustuvat tähän näkemykseen.
Syödään uskonnollisen tai ideologisen näkemyksen mukaan. Moniin eri uskontoihin tai filosofioihin sisältyy ruokailutapa ja ruoka-aineohjeita. Niitä joko noudatetaan sokeasti tai sitten niistä ei välitetä lainkaan.
Syödään oman rakenteen ja kehityksen mukaisesti. Tämäntyyppinen ruokailu perustuu itsetuntemukseen ja intuitioon. Asianomainen valitsee vapaasti dieettinsä eikä noudata mitään valmiiksi laadittua ohjelmaa tai näkemystä. Ruoka voi käsittää pelkästään kasvisravintoa, mutta myös jossain määrin eläinkunnan tuotteita ja jopa lihaa.
”Mikä on minun tehtäväni tällä planeetalla? on eräs kysymys, jota meidän saattaisi olla syytä kysyä itseltämme uudelleen ja uudelleen. Muutoin saatamme päätyä tekemään jonkun toisen töitä edes tajuamatta sitä. Ja kaiken lisäksi tuo joku toinen saattaa olla oman mielikuvituksemme tuotetta ja myös sen vanki.”
Nykyhetkestä tulee helposti väline saavuttaa jotain. Itse nykyhetki ei tunnu arvokkaalta, ellei se palvele päämääräämme. Esimerkiksi työelämässä ollaan vahvasti tavoitteiden ja päämäärien armoilla. Onnistumisia ja epäonnistumisia mitataan päämäärien saavuttamisella. Mutta milloin päämäärät loppuvat, jotta voimme olla tyytyväisiä tähän hetkeen? Todellista menestystä ei mitata päämäärillä tai niiden saavuttamisella, vaan tyytyväisyydellä tähän hetkeen. Ja tyytyväisyys syntyy siitä, ettei tälle hetkelle aseteta ehtoja.
Miten sitten lakata elämästä päämäärien kautta? Tässä neljä vinkkiä.
1. Aloita pienesti
Aloitus ei vaadi luopumista samantien kaikista elämäsi päämääristä. Kokeile ensin muutamaa tuntia, joiden elämisellä ei ole ennalta määrättyä suunnitelmaa tai päämäärää. Noiden tuntien aikana seuraa tuntemuksiasi.
2. Päästä irti suunnitelmista
Suunnitelmat ovat melkein sama asia kuin päämäärät. Ne asettavat sinut ennalta määrätylle polulle. On yllättävän vaikeaa luopua suunnitelmallisesta elämästä, jos on huolellinen suunnittelija. Anna siis itsesi suunnitella, kun sinusta koet tarvitsevasi sitä, mutta vähitellen ala vapautua tästä tavasta.
3. Älä välitä virheistä
Jos yrityksestä huolimatta alat asettaa itsellesi päämääriä, se on ok. Tällä tiellä ei nimittäin ole virheitä – se on vain oppimiskokemus.
Jos elät ilman päämääriä ja epäonnistut, kysy itseltäsi, onko se todella epäonnistumista? Epäonnistut vain, jos päämäärä on onnistumisesi mittari. Mutta jos päämäärä ei mittaakaan onnistumistasi, et voi koskaan epäonnistua.
4. Kaikki on yhtä hyviä polkuja
Ei ole väliä millaisen polun löydät, ei ole väliä mihin päädyt, kaikki on yhtä hyviä. Ei ole huonoa polkua eikä huonoa määränpäätä. On vain erilaisia polkuja, ja erilaisuus on ihmeellistä. Älä tuomitse vaan koe!
Halusin kirjoittaa intuitiosta ja siitä, miten tärkeää se on hyvinvoinnillemme. Mutta kuinka selostaa jotain niin suurta lyhyessä kolumnissa? Mitä intuitio itse asiassa on?
Se on esimerkiksi sitä, kun astuu kahvilan ovesta sisään ja aistii heti tunnelmasta, ettei halua jäädä sinne ja kääntyy pois. Tai sitä kun matkustaa toiselle paikkakunnalle, ihastuu välittömästi sen ilmapiiriin ja haluaa sinne toistekin.
Mihin ennakkoaavistukset ja tuntemukset perustuvat? Sitä ei pysty selittämään loogisesti, jonkin asian vain tietää, tietämättä miksi tietää. Se on sitä, että tietää, mitä ei halua. Tai tietää mitä haluaa lisää, mutta toisaalta ei pysty sanomaan, mitä se jokin on, mitä haluaa. Se on alitajuinen tunne, vaisto, energia, kuudes aisti tai henkiinjäämisaisti. Sen perusteella toimiminen tuntuu kuitenkin aina poikkeuksetta hyvältä. Yliaistillisia, kummallisia ja mystisiä yhteensattumia tapahtuu usein esimerkiksi läheisen ihmisen kuoltua tai luonnossa kulkiessa, kun tunteemme ovat herkistyneessä tilassa.
Maaliskuun 2010 Keskiviikkokolumnissa kerroin miten Linnunsulka näytti elämälleni suunnan. Olen tehnyt dramaattisia elämänmuutoksia ja päätöksiä seuraamalla tätä mystistä tunne-energiaa – miksikä sitä nyt haluaakin kutsua. Silloiset läheiseni suhtautuivat naureskellen ”päähänpistoihini”, erilaisiin johtolankoihin ja merkkeihin, joita seurasin ja kuuntelin. Kuulin olevani hurahtanut hihhuli ja varmaankin töistä ylirasittunut. Eiväthän sivistyneet ihmiset voi elämäänsä perustaa vaistonvaraisiin asioihin. Minun ei ole kuitenkaan koskaan käynyt huonosti intuitiotani kuunnellessani, päinvastoin hyvinvointini on lisääntynyt merkittävästi. Muut kuittaavat ne hauskaksi sattumaksi tai viihdyttäväksi jutuksi.
Eläimet lähettävät ja seuraavat koko ajan erilaisia piiloviestejä ja signaaleja. Ne tietävät heti, kun ilmassa on jotain erikoista. Me ihmiset olemme unohtamassa tämän taidon. Pidämme tietoista ja loogista ajattelua valtavassa arvossa ja vähättelemme vaiston tai ”sattumien” merkitystä, koska niitä ei pysty järjellä selittämään.
Valitsin mahdottoman aiheen keskiviikkokolumniksi. Oikeita sanoja ei meinannut löytyä. Saattaisin jopa tehdä itseni naurunalaiseksi kirjoittamalla tällaisesta aiheesta. Pistin aiheen ja tekstiraakileen sivuun ja päätin murehtia sitä myöhemmin. Tyhjensin pääni katselemalla hömppäelokuvaa. Kuinkas siinä kävikään? Kun lakkaa tekemästä asioita väkisin, vastauksia alkaa löytyä joka paikasta.
Elokuvassa seurattiin intuitiota ja johtolankoja. Ei ollut sattumia tai vahinkoja, vaan synkroniaa. Elokuvassa toistui englanninkielinen sana serendipity. Se oli minulle ennestään outo. Se pitäisi tarkistaa sanakirjasta jossain vaiheessa.
Seuraavana päivänä lähdin Tampereelle kokoukseen. Olin etuajassa, joten menin kirjakauppaan selailemaan kirjoja. Minulla on tapana avata mikä tahansa kirja summanmutikassa saadakseni kirjan sivulta jonkin vihjeen tai johtolangan pohtimaani asiaan. Avasin kirjan ja vatsanpohjaani kouraisi. Kaikista niistä tuhansista kirjoista ja sadoista tuhansista sivuista avaamani sivu käsitteli serendipityä!
Hain kirjakaupan hyllystä sanakirjan: ”Serendipity = kyky tehdä sattumalta arvokkaita löytöjä, onnekas sattuma. ”. Siitä tosiaan oli kysymys! Miten jännittävää!
Minulla oli vielä aikaa, joten menin kahville. Istuin ikkunapöytään, vilkaisin pöydällä olevaa lehteä ja avasin senkin umpimähkään. Sivulla haastateltiin henkisyyden asiantuntijaa, joka kertoi kuinka erilaisia herkkiä energioita voi kehittää. Hykertelin löydöilleni ja tunsin olevani labyrintissa, joka johdatti minut aina takaisin samojen asioiden äärelle. Löysin arvokkaita asioita, joita en oikeastaan edes etsinyt. Kaivoin matoja, mutta löysin kultaa.
Mitä tästä opin? Kaikkea ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, jos ei halua, mutta hauskaa ja inspiroivaa arvokkaiden löytöjen tekeminen on. Pitää vain olla elämäntaitoa nähdä ne ja olla valmis näyttämään hiukan hölmöltä. Onnekkaita sattumia ei saa tapahtumaan. Ne vain tapahtuvat.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
J-Impactin toimitusjohtaja-valmentaja, kauppatieteiden tohtori Jari Salminen pitää päiväunia tärkeänä työtehoa lisäävänä tekijänä (lue Jarin haastattelu tästä). Tässä Jarin vinkit päiväunien onnistumiseen työpäivän aikana.
1. Tee työssäsi 10 prosenttia enemmän kuin sinulta vaaditaan, sen jälkeen ketään ei kiinnosta, mitä teet työajalla. (Todellisuudessa yleisöä ei edes ole, oma syyllisyyden tunto on vaikein selätettävä.)
2. Lakkaa välittämästä (liikaa), mitä muut ajattelevat.
3. Jos päiväunien nukkuminen tuntuu aluksi liian radikaalilta, koita ensin pysyä poissa töistä lounaan ajan, ja katso, mitä tapahtuu.
4. Muista, että unet lisäävät tehokkuutta, sillä uni laukaisee stressin, kun stressihormonit pääsevät purkautumaan kehosta. Jättämällä levon väliin, teet töitä tehottomammin.
5. Etsi rauhallinen paikka unille: säiden salliessa ulkona, sohvalla, kattoterassilla, kotona, omassa huoneessa tai jopa autossa. Joskus nukkuminen vaatii hieman luovuutta, käytä sitä.
6. Nuku maksimissaan 30 minuuttia, jotta saat unesta virkistävän vaikutuksen.
7. Muista ottaa rypistyvät vaatteet pois ennen nukkumaan menoa. Ja muista kammata tukka, kun heräät.
”Mielihyvä ja pelko saavat meidät sopeutumaan ja pitävät meidät vallitsevilla sosiaalisilla raiteilla. Jos tunnemme itsemme suotuisiksi ja hyväksytyiksi, hyvää oloa tuottavien hormonienemme taso nousee. Kunnon tujaus sosiaalista pelokkuutta ja häpeää saa useimmat ihmiset sovittamaan itsensä sosiaalisen hyväksyttävyyden raameihin. Torjutuksi tulemisen pelolla ja tunnustuksen kaipuulla on niin mahtava voima, että se saa meidät toimimaan vallitsevan järjestelmän arvostamalla tavalla. – – – Mikäli tahdomme tilanteen muuttuvan, meidän on kajottava tähän ihmisen pakonomaiseen käyttäytymismalliin. Meidän täytyy radikaalisti muuttaa käsitystämme hyvän elämän ulkoisista merkeistä.”
– Kirjasta John Naish: Riittää jo! – Irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa, Atena Kustannus 2009
Pitkä palaveri, eikä ratkaisua tunnu löytyvän. Pitkän pinnistelyn jälkeen on pakko käväistä naistenhuoneessa. Tuttu reitti, tuttu toimenpide ja, niin, siinä se on: ratkaisu. Tsa-daa! Aivan ilmeistä!
Palaveri on ohi.
Painan imurin päälle ja alan huhkia. Olen imuroinut, hmm, noin kaksikymmentä vuotta. Minusta imuroiminen on tylsää. Puuduttavaa. Yllätyksetöntä. Ja vasta viime aikoina olen tajunnut tuon tylsän, puuduttavan ja yllätyksettömän toiminnan merkityksen. Se on melkein meditatiivista. Imuroidessa syntyy parhaat ideat ja innovaatiot, pidän aina paperia ja kynää lähettyvillä. Siksipä innovatiivisuuden näkökulmasta on suuri menetys, että fiksut ihmiset ulkoistavat siivouksensa. Heippa hyvät ideat!
Avaran taivaan syleilyssä otan askelta toisen eteen. Maisemat vaihtuvat tasaisen hiljokseen, samat kadut, sama rytmi. Mäet tuovat jännitystä rytminvaihteluun. Juostessa tai kävellessä voi nähdä silmissä, miten tärinä laittaa aivoista kuonat liikkeelle ja luo tilaa uudelle.
Vitsi vieköön, miksi edes yritin nyhertää jotain konseptia tai kokonaisuutta kasaan työpöydän ääressä? Ajanhukkaa.
Tylsyys, sitä me tarvitsemme makupaloina, jos kaipaamme luovuutta (ja kukapa ei tarvitsisi; kaikki työ on helpompaa ja mukavampaa kuin käyttää siihen ripauksen ideaa). Ja tylsyys syntyy siitä, että lakkaamme yrittämästä niin kovasti. Päästämme irti. Olemme hetken kuin mikään ei painaisi tai hiillostaisi niskaan. Luotamme, että elämä kantaa, vaikka olemme hetken tekemättä ja ajattelematta mitään.
Yleensä on helpompi tehdä monotonista toimintaa, kuten käydä vessassa, siivota työpöytää, imuroida tai juosta, kuin olla tekemättä yhtään mitään. Sillä tekemättömyydellä – varsinkin töissä– on se seuraus, että alamme tarkkailla, tarkkailevatko muut meitä, kun emme (muka) tee mitään. Totaalinen pysähdys saa aikaan usein myös viihdyketoiminnan, kuten Facebookin tai uutisten, liimaamisen tyhjän hetken täytteeksi. Ja Facebookhan kuormittaa aivojamme entisestään, ei siis suinkaan tyhjennä tai lepuuta niitä.
Nykyään on pelottavaa ja piinaavaa tylsistyä. Pelkäämme, mitä muut ajattelevat. Sitten pelkäämme niitä ajatuksia, joita tylsyys synnyttää. Ja kun pelkää, ajattelee. Eikä silloin ole tylsää – vaan jännittävää.
Tylsyys vaatii luottoa elämään. Sen varassa lepää moni iso ja pieni innovaatio, arjen ihme.
Kiire merkitsee eri ihmisille eri asioita, sanaa käytetään eri tavoin ja sitä kuunnellaan eri tavoin. Yhdelle kiire on todellinen taakka, joka johtaa oman rytmin epätasapainoon ja sitä myötä sairauksiin tai pahoinvointiin. Toiselle kiire on sana, joka korostaa omaa tärkeyttä, statusta ja menestystä; hänelle kiire on täysi mutta hallittu kalenteri.
Kiire voi olla:
1. Sana
Kiire on on sana, joka on määritelty Suomen kielen perussanakirjassa käytettävissä olevan ajan niukkuutena tai puutteena, se on hoppua tai hätää.
Kieli muuttuu koko ajan. Samalla tavalla kuin uusia sanoja syntyy (uusimpina esim. karppaus, ilmaveivi), myös vanhojen sanojen merkitys muuttuu käytössä. Onko kiire-sanan merkitys jo muuttunut – ainakin osalle käyttäjistä? Puhummeko kahvipöytäkeskusteluissa edes samasta asiasta?
2. Fakta
Kiire on myös fakta. Siis siinä merkityksessä, että aikaa on liian vähän suhteessa tekemisen määrään. Tällaisia tilanteita syntyy esimerkiksi lomautusten tai irtisanomisten seurauksena, flunssakautena tai ruuhkahuipuissa.
Kiireessä ei mitata pelkästään nopeutta, vaan myös ammattitaitoa ja suunnittelua. Ammattitaintoinen tekee sutjakammin kuin aloittelija, ja hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tällöin nopeus ei ratkaise kiirettä.
Jos ammattitaitoinenkin on jo kiireinen ja hyvästä suunnitelmasta huolimatta työrauhaa ei löydy, lienee kyse ruuhkahuipusta. Ruuhkahuippujen jälkeen tuottava, luova ja tasapainon kautta elävä ihminen kaipaa kuitenkin seesteisempiä työjaksoja.
3. Tunne
Kiire voi olla myös tunne, joka syntyy siitä, että koemme, ettemme voi selvitä vaadittavista koitoksista. Kyse on pelontunteesta. Mitä enemmän puhumme kiireestä tai ajattelemme sitä, sitä vahvemmaksi tunne käy.
Sen sijaan, että hokee kiire-mantraa, on parempi tehdä hyvä suunnitelma, joka auttaa selvittämään tunnetta ja peittoamaan sen: priorisointi, tavoitteiden mieleen palauttaminen, muistilaput ja kalenterimerkintöjen karsiminen auttavat alkuun.
Vastaavasti kiireettömyys on rauhantunnetta; tasapainoista työntekoa voitaisiinkin kutsua työrauhaksi. Työrauha mahdollistaa pitkän ja tasapainoisen työuran.
4. Muoti-ilmiö
Kuten todettua, sanat heijastelevat käsillä olevaa aikaa. Kiire-sanan merkitysmuutoksen kohdalla voitaisiin puhua jopa muoti-ilmiöstä. Kollektiivinen kiireen ylistys saattaa temmata meidät mukaansa: alamme luulla, että vain kiireinen on tehokas, vain kalenterinsa ylibuukannut on arvostettu ja tärkeä, jos emme ole kiireisiä, meitä luullaan laiskaksi, jos hidastamme vähän, muut luulevat, että olemme siivellä eläjiä.
Kutsumme siis itseämme kiireisiksi. Pukeudumme keväisin kirkkaisiin väreihin ja syksyisin murrettuihin sävyihin. Haluamme mukautua ympäristöön. Vaikka se ei sopisi meille. Rytmiimme tai silmien väriimme.
Kiireen muoti-ilmiön myötä on tapahtunut – ainakin osittain – mullistava käänne sanan negatiivisesta mielleyhtymästä positiiviseen. Toiset puhuvat muotikieltä, toiset ”vanhaa suomea”, eikä lopulta kukaan enää tiedä, milloin joku on liian(!) kiireinen, ja miksi sellaista (entistä kiireistä) nykymaailmassa kutsutaan? ”Burnoutin partaalla”? Vai onko sekin jo nykyään muotia?
LÄHTEET:
Suomen kielen perussanakirja (Kotus/Edita 2001)
Jari Salminen ja Pirita Heiskanen: Taltuta kiire (Talentum 2009)
Kovin usein näemme juuri tämän ajan erityisen kiireisenä ja täynnä tekijöitä, jotka uhkaavat terveyttämme. Välillä on kiinnostavaa lähteä aikamatkalle tutkimaan, millaisia haasteita elämäntyylissä nähtiin entisaikaan.
Kurkistetaan 32 vuoden taakse, vuoteen 1980. Kyseisenä vuonna julkaistiin mainio kirja Kasvisruokaopas – Filosofiaa ja ruokaohjeita, WSOY 1980.
”Nykyään, jolloin ravinnon vaikutuksesta ihmiseen tiedetään enemmän ja sairauksia voidaan parantaa tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin, on kansamme hyvinvointi edelleenkin kyseenalainen.
Elintasosairaudet (sydän-, verisuoni- ja kasvannaistaudit) lisääntyvät koko ajan, ja psyykkisesti vain harvalla ihmisellä menee hyvin: stressi, unettomuus, ahdistus, erilaiset pelkotilat ja muut pakkomielteet vaivaavat lähes kaikkia. Niilläkään, joilla olisi taloudellisesti mahdollisuudet suhteellisen harmoniseen ja onnelliseen elämään, ei yleensä näytä olevan psyykkistä kykyä siihen. Syynä ovat usein asenteet ja halu menestyä hyvinvointikilvassa. Kulttuurikehityksen kannalta tämä on erittäin valitettavaa, koska vallitsevat asenteet heijastuvat kaikkeen inhimilliseen toimintaan.
Lisäksi ihmisten käsitys omasta terveydestään ja sairauksistaan on muuttunut hyvin yksioikoiseksi. Harva tuntuu tajuavan, että jokainen, olipa hän sitten keisari tai työläinen, rikas tai köyhä, on aina itse viime kädessä vastuussa omasta terveydestään.
Nykyaikaisessa edistyksellisessä ravitsemusajattelussa painotetaan usein ruuan osuutta sairauksien syntyyn. Sen osuus onkin tärkeä, mutta vähintään yhtä tärkeää ellei tärkeämpää on ajattelu, sillä elämänmyönteisellä ja luovalla ajattelulla ihminen hoitaa itseään parhaiten.”
Näin kirjoitti vuonna 1980 kirjassaan Siuntion Kylpylän keittiöpäällikkö Lars Johansson, joka on suomalaisen kasvisruokailun pioneereja. Hän oli perustamassa vuonna 1974 ensimmäistä kasvisravintolaa Helsinkiin ja totesi esipuheessaan, kuinka Suomesta ei löytynyt yhtään ainoata kokkia, joka olisi uskaltautunut vastaamaan keittiön suunnittelusta ja ruuan tasosta, vaan henkilökunta oli hankittava ulkomailta. Tuohon aikaan Suomessa käytettiin vihanneksia vähiten Euroopassa, ja suhtautuminen niihin oli hyvin varauksellista.
Lars Johanssonin ajatonta ruokafilosofiaa luvassa lisää…
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä neljä kirjaa, viimeisin kirja Pelon hinta ilmestyi 2014 (Tammi).
Homo sapiens on outo eläinlaji. Ihminen on tiettävästi ainoa eläin, joka ahdistuu omia aikojaan vapaudessa. Ihminen on tiettävästi myös ainoa eläin, joka kehittää stressin tyhjästä. Esimerkiksi joulusta. Aivan kuin oikeus juhlaan pitäisi maksaa etukäteen henkisellä kärsimyksellä.
Lähdetään liikkeelle ihan perusteista. Koko jouluoperaatio on suhteeton. Operaation resurssit (raha, aika, työvoima) on raskaasti alimitoitettu ja kompetenssit tuskin tukevat. Joulu on massiivinen logistiskulinaristissosiaalinen operaatio. Harvassa ihmisessä kohtaavat suurtalouskeittäjän, ammattimaisen ostajan ja zen-munkin parhaat puolet.
Kun jouluaatto koittaa, ihmisen henkinen stamina riittää vaivoin kynttilän puhaltamiseen.
Reaalimaailman totuuksien lisäksi joulustressiä virittää ulkopäin tulleet ja itse kehitellyt odotukset. Niin kuin useimmat nykyihmisen ahdistuksen aiheet, joulun ahdistus kumpuaa pohjimmiltaan ihmisten välisistä suhteista.
Me olemme sosiaalisesti herkkiä eläimiä. Jopa toisen alitajuiset odotukset vaikuttavat käytökseemme. Mutta saatamme sisäistää myös odotuksia, joita kukaan ei ole meille asettanut. Oletamme, että joku odottaa meiltä jotain ja pettyy, jos odotukset eivät toteudu. Se joku ei todennäköisesti ole edes ajatellut sinua.
Miksi joulua pitää stressata, se on vain ihmisen keksimä juhla. Jeesus ei oikeasti syntynyt jouluna (vaan ilmeisesti syyskuussa), joulupukin keksivät saksalaiset opiskelijat, punaiseen nuttuun sen puki Coca-Cola, kukaan ei todennäköisesti tarvitse yhtään mitään, ja yleisesti ottaen jouluruoat ovat kuin suoraan pula-ajalta. Niistä on turha ottaa paineita.
Joulustressi voi kuitenkin tulla salakavalasti. Maksimoitko sinä itse joulustressisi?
