”Vanhemmat helposti luulevat tietävänsä lastensa tarpeet, vaikka eivät niitä kuuntele. Lasten tarpeet ovat paljon yksinkertaisempia kuin aikuisten. Moni vanhempi suhtautuu lapseen ikään kuin projektiin, jonka ympärille täytyy rakentaa toimintaa ja aktiviteetteja. Taustalla voi olla myös vanhempien huono omatunto siitä, etteivät he ennätä olla riittävästi lastensa kanssa. Aktiviteettien avulla vanhempi yrittää hyvittää lapselle läsnäolon puutetta.”- Kirjasta Taina Kyrönlampi-Kylmänen: Lapsen hyvä arki, Kirjapaja 2010
Olipa kerran nuori naissoturi. Hän sai opettajaltaan tehtäväksi taistella pelon kanssa. Soturi ei halunnut, sillä se tuntui liian aggressiiviselta, se oli kammottavaa ja vihamielistä. Mutta opettaja sanoi, että tämän on taisteltava, ja antoi tälle ohjeet sitä varten.
Määrätty päivä koitti. Soturioppilas asettui tälle puolelle ja pelko asettui tuolle puolelle. Soturi tunsi olevansa hyvin pieni, ja pelko näytti isolta ja raivoisalta. Heillä molemmilla oli aseet. Nuori soturi ryhdistäytyi, lähestyi pelkoa, kumarsi kolmesti maahan heittäytyen ja kysyi: ”Saanko luvan käydä taisteluun kanssasi?”
Pelko sanoi: ”Kiitos, että kunnioitat minua kysymällä lupaa.”
Sitten soturi sanoi: ”Kuinka voin voittaa sinut?”
Pelko vastasi: ”Aseeni on se, että puhun nopeasti ja että tulen aivan lähelle kasvojasi. Silloin itseluottamuksesi pettää ja teet kaiken, mitä käsken. Jos et tee, mitä käsken, minulla ei ole voimaa. Voit kuunnella minua ja voit kunnioittaa minua. Voit jopa alkaa uskea siihen, mitä sanon. Mutta jos et tee, kuten sanon, voimani katoaa.”
Tarina on kirjasta Pema Chödrön: Viisaus kaaoksen keskellä – Sydämen neuvoja vaikeina aikoina, Basam Books 2006
”Tavallinen tiedostamattomuus on aina jollain tavalla kytköksissä läsnä olevan hetken kieltämiseen. Nykyhetkeen sisältyy myös tässä oleminen. Vastustatko tässä ja nyt -hetkeäsi? Jotkut tahtoisivat aina olla jossakin muualla. Heidän ’tässä’ ei ole koskaan kyllin hyvä. Tarkkailemalla itseäsi selvitä, onko sinun elämässäsi näin. Missä tahansa oletkin, ole siellä täydellisesti. Jos katsot, että tässä on sinun kohdallasi sietämätön tilanne, että se tekee sinut onnettomaksi, sinulla on kolme vaihtoehtoa:
vetäydy pois tilanteesta, muuta se
tai hyväksy se täydellisesti.
Mikäli haluat kantaa vastuun elämästäsi, sinun täytyy valita yksi noista kolmesta vaihtoehdosta. Ja sinun täytyy valita nyt. Hyväksy sitten seuraukset. Ilman selittelyjä. Ilman kielteisyyttä. Ilman henkistä saastetta. Pidä sisäinen tilasi puhtaana.”
– Kirjasta Eckhart Tolle: Läsnäolon voima, Basam Books 2002
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä neljä kirjaa, joista viimeisin, Pelon hinta, ilmestyi 2014 (Tammi).
Myyntitykit-elokuvassa Alec Baldwinin esittämä hahmo provosoi intohimonsa menettäneitä kiinteistövälittäjiä. ”Get mad!” Parempi olla vaikka vihainen kuin vihannes. Turhautumisen tunteessa on energiaa, tylsistymisen ei. Ja intohimoisessa ihmisessä on nimenomaan energiaa.
Hän on kiinnostunut ja utelias. Intohimoisen ihmisen ei tarvitse yletä, tai edes ansaita enempää, jos hän ei niin itse halua. Intohimoinen ihminen löytää nykyisestä työstään sellaisia syvyyksiä, että yksikään päivä ei tunnu merkityksettömältä.
Mitä tapahtuisi työpaikoilla, jos pääosin tyhjänpäiväisten kehityskeskustelujen sijaan keskusteltaisiinkin intohimosta?
Ja joo joo. Tylsätkin työt on tehtävä, ei siitä nyt olekaan kyse. Ja turha jauhaa myös vanhaa fraasia siitä, että eivät kaikki voi olla unelma-ammatissaan. Väitän, että kyllä voivat, mutta ei sillä tavalla kuin yleisesti kuvitellaan. Pitää päästä oman intohimonsa ytimeen.
Mikä siinä omassa unelma-ammatissa on se ydin? Onko se ihmisten kanssa toimiminen, huomion keskipisteenä oleminen, toisten auttaminen, yhteenkuuluvuuden kokemus vai jokin muu tärkeä tunne. Kysymys kuuluu, onko nykyisessä työssäsi mahdollisuus toteuttaa tätä intohimon ydintä tai onko olemassa työ, joka on lähellä nykyisiä kyvykkyyksiäsi, jossa nämä tunteet voisivat toteutua.
Kyse ei siis ole siitä, että jokainen liekkinsä tukahduttanut alkaa toteuttaa lapsuudenunelmaansa. Kyse on siitä, että tekisi työtään sillä tavalla, että siitä jää jälki. Sillä tavalla, että päivän päätteeksi tuntee antaneensa, saaneensa ja oppineensa jotain.
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä kolme kirjaa, viimeisin kirja Nautitaan raakana ilmestyi syksyllä 2011 (Tammi).
Kreikkalaiset eivät kirjoittaneet muistokirjoituksia. Kun ihminen kuoli, kysyttiin vain, oliko hänessä intohimoa.
Kysymys on jäätävä. Esittäisin sen vain aiemmin. Vainajalle siitä ei enää ole hyötyä.
Kun vajaat seitsemän vuotta sitten siirryin mediasta yritysvalmennukseen, olin siinä uskossa, että töissä kannattaa käydä vain, jos suhde työhön on intohimoinen.
Olen sitä mieltä edelleen, mutta tavattuani tarpeeksi monta työpaikalleen henkisesti muumioitunutta ihmistä aloin ajatella, että ehkä sekin on ok, jos ei tunne mitään intohimoa työhönsä. Nyt tämä ajatusvirus on poistunut minusta, ja olen taas vahvasti sitä mieltä, että töissä kannattaa käydä vain, jos suhde työhön on intohimoinen.
Olen nähnyt mitä intohimottomuus tekee ihmisille.
Päivät alkavat toistaa itseään,
oppiminen lakkaa,
työpaikalla kerrotut totuudet hyväksytään sellaisenaan,
ajatukset kiertävät kehää ja
intensiteetti laskee.
Intohimottomuudesta ei välttämättä seuraa mitään haittaa. Kun kaikki muutkin ovat intohimottomia, vertailua tehdään suhteessa toisiin. Yleensä sen tajuaa vasta elämänsä loppumetreillä. Mutta jos liekki sammuu vähänkin kuumemmassa ryhmässä, alkaa kiertely ja karttelu. Niin kuin yksi ihminen kertoi minulle, että hän pyrkii vaikuttamaan siihen, että kyseinen ihminen ei ole hänen kanssaan samassa työvuorossa.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, minkä ihmeen takia kukaan käyttää 40 tuntia, anteeksi 37,5 tuntia, viikossa työhön, josta parhaimmillaankin palkintona on vain mieto ahdistus.
Oletko nähnyt läheltä tai kaukaa, kun joku tekee elämässään muutoksia haluamaansa suuntaan? Itse olet ehkä ajelehtinut jo pitkään epämiellyttävyyden aallokossa, mutta muutosta ei tapahdu. Tai koet, että puitteet eivät mahdollista muutosta. Mitä jos nyt, tässä, paljastuukin, että muutos lähtee pään palikoiden uudelleen järjestämisestä – ei konkreettisten palikoiden järjestelystä?
Deepak Chopra kirjoittaa kirjassaan Vapauta energiasi, toteuta itseäsi (Otava 2011), että muutos lähtee vain ja ainoastaan mielen tasolta. Hän kutsuu muutoksen askelia ”hienovaraiseksi toiminnaksi”, sillä ne eivät ole riippuvaisia kosketuksesta materiaaliseen maailmaan.
Hienovaraisen toiminnan, muutoksen, viisi askelta:
1. Käännyt sisimpääsi ja tiedostat pyrkimyksesi.
2. Uskot, että saat aikaan tuloksia.
3. Et vastusta muutosta.*
4. Ruumiisi toimii vaivattomasti fyysisellä tasolla.
5. Toistat hienovaraista toimintaa niin kauan, että olet toteuttanut haluamasi muutoksen.
*Miten muutokselle annetaan tilaa?
Näe itsesi alati muuttuvana.
Kannusta toisia muuttumaan.
Kun kuulet lausuvasi jonkin jäykän mielipiteen, lopeta.
Kun joku tarjoaa sinulle vastaväitteen, älä vastusta.
Esitä aina välillä väitteitä vastapuolen näkökulmasta.
Älä tukahduta muutoksen hauraita versoja sen parmmin itsessäsi kuin muissakaan.
Tee loppu ehdottomuudesta. Anna itsesi olla joustavampi ja muuttuvaisempi.
Älä ylpeile oikeassa olemisesta.
Kun tunnet halua kasvaa ja kehittyä, toimi sen mukaan muiden mielipiteistä välittämättä.
Jokainen ”en pysty”, ”mutku”, ”hyvä noitten on” -ajatus estää muutosprosessin alkua. Kaikki lähtee päästä, ja kaikilla meillä on pää. Muuta ei aloitukseen tarvita, kaikki muu (konkretia) tulee perässä. Hitaasti mutta varmasti.
Pohdin usein entistä ja nykyistä elämääni. Aikaa ennen ahaa-oivallustani, tyytyä vapaaehtoisesti vähempään, ja aikaa sen jälkeen. Elämäni on muuttunut niin äärimmäisesti, että vaikka elän samassa maassa, voisin yhtä hyvin olla vaihtanut maata ja sivilisaatiota. Ajoittain vieläkin olen jonkinlaisessa kulttuurisokissa.
On vaikea ymmärtää miksi toimin silloin, niin kuin toimin. Shoppailin, törsäsin, olin ajattelematon, annoin toisten ihmisten täyttää kalenterini, toisten odotukset ohittaa omat tarpeeni. Uskoin, että muut tietävät paremmin kuin minä, mikä minulle olisi hyväksi. Nyt minun on vaikea ymmärtää, miksi pelkäsin elämänmuutosta, vaikka siinä entisessä oli niin paha olla. Kannoin vastuuta ja huolta muista, vaikka minun olisi pitänyt olla terveesti itsekäs ja huolehtia itsestäni. Miksi odotin niin kauan, ennen kuin halusin oppia tuntemaan itseni?
Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään. Mennyt on mennyttä eikä sitä voi muuttaa, mutta menneestä voi oppia. Pohdittava, mitä todella haluaa elämässä, ja elettävä sitä sitten todeksi. Minussa on vieläkin pieni itseni ruoskija, joten muistelen kuitenkin hiukan menneitä.
Kymmenen vuotta sitten kiinnitin huomioni etupäässä epäkohtiin. Halusin aina vain jotain, tietämättä itsekään mitä ”se jotain” oikein oli. Halusin kaikkea mahdollista, ja olin nyrpeä. Nojailin asuntoni ovenkarmiin ja mittailin huonetta tyytymätön ilme kasvoillani. Katto oli liian matalalla. Olisin ehdottomasti halunnut korkeamman huonekorkeuden. No, sille ei voi mitään. Vai voisiko? Tekisinkö reiän kattoon? Se söisi yläkerran huonetilaa, mutta sitten ympärilläni olisi avaruuden tuntua. En ymmärtänyt avata kotini ovea ja nauttia ulkoilman avaruudesta. Mittailin ikkunoita ja mietin erilaisia verho- ja kangasmateriaaleja. Kangaskaupassa olisi mahdollisuus konsultoida verhoasiantuntijaa. Pitäisikö? Silloin en ymmärtänyt kerätä luonnosta löytämiäni sulkia ikkunoideni koristeeksi. Kodin sisustusta ja kaikenlaista ”kehitettävää” riitti. Kotini oli kiva. Miksi silti kiinnitin huomiota vain sen puutteisiin? Tyytyväisyyden sijasta olin tyytymätön. Tyytymättömyys ja kiittämättömyys ohjaavat kohti masennusta.
Kompastuin markkinamiesten ansaan, toiseen toisensa jälkeen. Lopulta kaaduin niin pahasti, että palikat päässäni loksahtivat kohdalleen. Yhtäkkiä en enää kiinnittänyt huomiota kaikkiin aineellisiin asioihin mitä minulle tarjottiin, vaan katsoin mihin askeleeni (ja rahani) sijoitin. Valpastuin. Lakkasin valittamasta, koska löysin kiitollisuuden. Enää en kiinnitä huomiota siihen mitä minulta puuttuu, vaan siihen mitä minulla jo on.
Elämä lahjoittaa kokoajan hyvää. Kirjoitan tätä aamutuimaan, mutta olen jo mielessäni ehtinyt kiittänyt sitä, että eilen täällä kävi nuohooja ja piippu on puhdistettu. Olen kiitollinen, että taloni on lämmin, ja voin lämmittää puilla. Ajoittain unettomuudesta kärsivänä ihmisenä kiitin, että nukuin hyvin. Valvotuista öistäkin kiitän, kun saan kuunnella hiljaisuutta, katsella tähtitaivasta ja kuunnella pöllöjen huhuilua.
Yritän olla pitämättä asioita itsestään selvänä. Me länsimaiset ihmiset herkästi pidämme. Mieti, jos jonain aamuna herätessäsi olisi sähkökatkos tai jos hanasta ei tulisikaan vettä? Kuinka päiväsi lähtisi käyntiin? Olen kiitollinen, kun tulen pihanperältä huussista, että sadevesitynnyrin vesi ei ollut vielä umpijäässä, ja sain pestä käteni kylmässä vedessä.
Söin aamupuuroni, ja kiitin mielessäni sitä tuntematonta henkilöä, joka on viljellyt luomukauraa, että saan nauttia terveellisen kaurahiutalepuuron. Kiitin talviuneen painuvaa luontoa puuroni päällä olevista mansikoista, jotka keräsin heinäkuun helteillä. Olen kiitollinen, että voin pimeänä aamun hetkenä palata ajatuksissani kesään. Olen kiitollinen, että saan kirjoittaa. Kiitos, että sain kertoa tästä teille.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
”Vaikka laihduttamiselle on osoitettu monia terveydellisiä perusteita, jatkuva kiire ja siitä aiheutuva stressi ovat todennäköisesti paljon vaarallisempia kuin lievä ylipaino. Ylipainosta puhutaan kuitenkin enemmän, ja sen haittavaikutukset ovat yleisesti tiedossa. Sen sijaan kiirettä pyritään pikemminkin lietsomaan kuin vähentämään. Kiire on seksikästä. Ellet ole kiireinen, syyllistyt varmasti omalla mukavuusalueellasi pysymiseen – ja se se uusien johtamis- ja itsensäjohtamisoppaiden mukaan vasta rikos onkin! Työtehtäväsi ovat myös helpompia kuin muilla, et todennäköisesti huolehdi tarpeeksi perheestäsi ja muista läheisestäsi, saati kahmi tarpeeksi kehittäviä harrastuksia. Tuntuu, ettei mikään enää riitä.”
-Kirjasta Jari Salminen & Pirita Heiskanen: Taltuta kiire, Talentum 2009.
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä kolme kirjaa, viimeisin kirja Nautitaan raakana ilmestyi syksyllä 2011 (Tammi).
Kun levy-yhtiö EMI:n johtaja Paul Watts kuuli ensimmäisen kerran Queenin kappaleen Bohemian Rhapsody hän kommentoi sitä esittämällä kaksi kysymystä peräperään: ”Mitä helvettiä tämä nyt on?” ja ”Oletteko te hulluja?”. Myös Elton John oli kappaleen kuultua kysymysmerkkinä: ”Mitä vitun sekopäitä te oikein olette?”. Freddie Mercuryä ja muuta bändiä kommentit eivät juuri hetkauttaneet. He pitivät päänsä ja kappale julkaistiin koko kuuden minuutin komeudessaan singlenä. (Vaikka radiossa oli siihen aikaan tapana soittaa kolmen ja puolen minuutin mittaisia kappaleita.)
Tämän saman kohtauksen alku näytellään kerta toisensa jälkeen kokoushuoneissa ympäri Suomea. Lopputulos vain on erilainen. Kun kritiikkiä tulee, ensin ihminen taipuu ja lopulta lakkaa erilaisten ideoiden esittäminen. Mercuryn kohdalla kyse saattoi olla siitä, että hän ei vain kerta kaikkiaan ollut kiinnostunut muiden mielipiteistä. Hän uskoi tuntevansa yleisön ja heidän omat kykynsä paremmin kuin muut. Bändi teki levy toisensa perään musiikkia, joka yllätti ja myi (yhteensä 300 miljoonaa albumia).
Eräiden aikalaisten mukaan Freddien ego oli sen verran kehittynyt, että muiden kommentit olivat hänen korvissaan lähinnä lahjattomien ininää.
En usko, että Freddien mallista on apua tavalliselle espoolaiselle toimistorotalle. Kärppäturkissa tiimikavereiden edessä pasteeraaminenkin edellyttää jonkinlaista rohkaistumista.
Silloin kun paine on kova ja oma ääni meinaa painua ohueksi, kannattaa kokeilla muutamia toimivia tapoja (esim. Kolme tapaa rohkaistua).
Ja muistetaan lopulta vielä yksi asia. Freddie Mercury ja Queen oli koko uransa kriitikoiden hampaissa. Toisin kuin kriitikkonsa, bändi teki 18 ykköshittiä ja myi noin 300 miljoonaa levyä. Keikatkin olivat pääosin loppuunmyytyjä. Poikkeukselliset ideat jäivät elämään, ne sykähdyttivät. Tavanomaiset, latistavat ideat unohtuvat, eikä niiden esittäjiä juuri jälkeenpäin kiitellä.
Jo vuonna 1977 liikkeenjohdon guru Rosabeth Moss Kanter kirjoitti tutkimuksessaan Men and Women of the Corporation (Yhtiön miehet ja naiset) kaksi kysymystä vastauksineen:
1. Mistä organisaatio tietää, että päälliköt tekevät työnsä ja parhaat mahdolliset päätökset?
Vastaus: Koska he viettävät työssään jokaisen liikenevän minuutin ja työskentelevät siten inhimillisesti mahdollisen äärirajoilla.
2. Milloin päällikkö on tehnyt työnsä?
Vastaus: Ei koskaan. Tai ainakaan tuskin koskaan. Aina voi tehdä vielä enemmän.
35 vuoden jälkeen voisimme esittää kolmannen kysymyksen:
3. Mitä olemme oppineet työn organisoinnista verrattuna vuoteen 1977?
Vastaus: Emme mitään. Samaa sovelletaan nykyään (miltei) kaikkiin työntekijöihin. Olemme jo niin tottuneita työntapaan, että sen sijaan, että näkisimme ongelmia työn organisoinnissa, luulemme, että meissä itsessämme on vikaa; sillä emme pysty epäinhimillisiin suorituksiin ja aina pitäisi pystyä tekemään vähän enemmän.
”Ihminen on luotu kahden unen vuorokausirytmiin: toiset unet otetaan yöllä ja toiset päivällä. Opin tämän jalon asian nuorena, kun olin putkimiehen apulaisena. Siitä asti olen nukkunut päikkärit lounaan jälkeen”, kertoo J-Impactin toimitusjohtaja-valmentaja, kauppatieteiden tohtori Jari Salminen.
Jari on työskennellyt erilaisissa johtotehtävissä viimeiset 20 vuotta, pääosin vakuutus- ja rahoitusalalla. Vuodesta 2003 lähtien Jari on johtanut omaa J-Impact-valmennusyritystä, jonka missiona on kehittää suomalaista työelämää paremmin ihmisille sopivaksi. Samalla myös toiminnan tehokkuus kasvaa, jolloin molemmat osapuolet voittavat.
”Päinvastoin kuin usein väitetään, suomalainen työelämä ei tällä hetkellä suinkaan toimi 110 prosentin tehokkuudella, vaikka se voi yksittäisen työntekijän kannalta tältä tuntuakin. Keskusteluni ainakin tuhannen suomalaisjohtajan kanssa ovat paljastaneet karmean salaisuuden: Suomalaisilla työpaikoilla painetaan ehkä vain noin 25 prosentin tehokkuudella – jos asioita tarkastelee toiminnan tehokkuuden kannalta. Paljon aikaa ja energiaa kuluu hukkaan sähläämisen, heikon johtamisen ja heikosti järjestettyjen työolojen vuoksi”, Jari avaa ja jatkaa:
”Työssä onnistumisen esteitä on purkamatta vielä vaikka kuinka paljon. Ihmisen ominaisuuksia ja käyttäytymistä tunnetaan heikosti, ja työpaikoilla kuvitellaan vieläkin, että ihminen on jonkinlainen kone. Ei ole. Ihminen toimii monella tavalla toisin kuin koneet. Tämä koskee erityisesti henkistä työtä tekeviä. Oman rytmisyyden tunteminen onkin aivan keskeinen osa henkisen työn tehostamista. Sen vuoksi esimerkiksi päiväunet ovat yksi työn tehostamisen keinoista: uni on hyvä stressin laukaisija, kun stressihormonit pääsevät purkautumaan.”
Jari kertoo, että ihmisen energiset kaudet vaihtelevat sykleittäin vuorokaudessa: ”1,5 tuntia aktiivista aikaa seuraa 15–30 minuutin lepojakso. Työpäivään mahtuu noin neljä tällaista jaksoa.” Jos siis lepovaiheita ei kunnioita, vaan yrittää pitää aktiivisuusvaiheen koko ajan yllä, työskentelyn tehokkuus väistämättä laskee.
Työpäivän aikana nukkuminen vaatii kuitenkin luovuutta, sillä unipaikan löytäminen ei aina ole itsestäänselvyys. Jari kertoo nukkuneensa hyvillä säillä välillä ulkona, joskus onnellisesti työpaikan lepohuoneessa. Silloin tällöin hän on myös livahtanut lounastauolla kotiin nukkumaan. Toimitusjohtaja kuitenkin myöntää, että uni tulee hyvin myös omassa työtuolissa: ovi lukkoon, jalat pöydälle ja puvuntakki pois päältä.
”Suuri idolini oli aikoinaan työkaverini, osastopäällikkö, joka riisui aina kalsareilleen omassa työhuoneessaan mennessään päikkäreille. Hänellä oli vaatteita varten teline, jossa ne pysyivät suorassa. Ja tukkakin pitää muistaa kammata unien jälkeen, että näyttää taas hyvältä”, Jari naureskelee.
Aluksi Jari nukkui salaa, myöhemmin avoimesti.
”Huomasin, että kun tekee kymmenen prosenttia enemmän kuin vaaditaan, ketään ei enää kiinnosta, mitä työajallani teen. Ja toisaalta johtajilla menee 90 prosenttia ajasta omaan touhottamiseen. Eivät he ehdi muita kytätä.”
Jari kuitenkin tietää, että julmin esimies on oma sisäinen pomo. Syyllisyys ja oma mielikuva tehokkaasta työntekijästä pitävät kiinni puuhastelussa, tehottomuudessa.
”Jos ei lepää riittävästi, tehokkuus heikkenee. Ja pitää muistaa, ettei tekemisen määrän lisääminen eikä kiire lisää tehokkuutta”, Jari kiteyttää.
Evitalehti.fi:n kirjoittaja Henkka Hyppönen vierailee kirjoituksillaan Hidasta elämää -sivustolla maanantaisin loppuvuoden 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä kolme kirjaa, viimeisin kirja Nautitaan raakana ilmestyi syksyllä 2011 (Tammi).
– – –
Ajamme autolla Mechelinin katua pitkin. Sibelius-monumentin kohdalla tunnen olkapäässäni iskun. ”Keltanen auto!” Matka jatkuu. Hesperian puiston kohdalla sama toistuu. Isku olkapäähän, ”keltainen auto”.
Jos minulta olisi kysytty keväällä keltaisten autojen määrästä, en olisi osannut vastata kysymykseen. Nyt tiedän, että keltaisia autoja on melko vähän, mutta jo alle kilometrin matkalla Helsingin keskustassa voi luottaa siihen, että ainakin yksi sellainen väijyy jossain kadunkulmassa. Koko aikuisen elämäni aika en muista kiinnittäneeni huomiota keltaisiin autoihin, nyt niitä tuntuu olevan siellä täällä.
Kiitos kuluu 11-vuotiaalle tyttärelleni, jonka kaveripiirissä keltaisten autojen ja ”kymppirekkareiden” bongaaminen on perustoiminto. Peliin ei kuulu pisteiden laskeminen, siinä on vain välitön voittaja. Se, joka huomaa keltaisen auton ensimmäisenä, on hereillä.
Tyttäreni ja hänen ikätovereidensa ansiosta näen maailman taas hieman eri kulmasta. En tiedä, onko keltaisten autojen havaitsemisesta sinänsä sen suurempaa hyötyä, mutta muistutuksesta on. Mitä enemmän kokemusta ja ikää karttuu, sitä suurempi vaara on nähdä maailma sellaisena kuin on tottunut sen näkemään. Näemme sen, mitä olemme tottuneet näkemään, ja valtaosa muusta todellisuudesta jää tietoisuuden ulkopuolelle. Läsnäolo tilanteissa vähenee, koska korvaamme suuren osan aistien kautta välittyvästä tiedosta aivojen tuottamilla oletuksilla, muistikuvilla ja ennustuksilla.
Lapsen leikki on hyvä näpäytys aikuiselle. Jos kerran keltaiset autot katoavat noin sulavasti katukuvasta vuosiksi, mitä muuta olenkaan hukannut. Jatkan edelleen projektiani autopilotin jatkuvaa ylivaltaa vastaan, ja yritän raivata tietoisuudesta lisää tilaa suoralle aistikokemukselle (havaintokykyä voi kehittää esimerkiksi Stephen Dubnerin kahvilatestillä).
, Basam Books 2002
