Sivu 461 – Hidasta elämää

Näin kuulet sydämesi todellisen äänen

Kirjoittaja on yrittäjä, joogaopettaja ja Mindfulness-ohjaajaopiskelija Matti Kaunisvesi. Matin tarinan voit lukea tästä.

Vaikka oma sydän yrittäisi kertoa, mikä meille olisi parhaaksi, kuuntelemme sitä usein vasta, kun olemme ajaneet itsemme nurkkaan ja oma hyvinvointi on vakavasti uhattuna – tai jopa osittain menetetty, ainakin hetkeksi.

Kuinka sitten oppia kuuntelemaan sydämen ääntä? Juuri silloin kun on vetämässä suuntaviivoja tuleville elämänpoluille?

1. Pysähdy hetkeksi joka päivä

Omalla kohdallani toistan mantraa ”pysähdy tänään hetkeksi”. Pysähtymiseen ei tarvitse suunnittelua etukäteen, eikä se vie paljoa aikaa. Voin lähteä kävelylle metsään tai vaikkapa vain makoilla lattialla hiljaisuudessa.

2. Anna tunteen tulla

Kun olen pysähtynyt, annan tunteiden tulla ja nousta esiin. Annan sydämeni puhua. Kuuntelen rauhassa, keskittyneesti. Tarkkailen tunteita rauhassa, ikäänkuin maistellen. Pyrin hyväksymään tuntemukseni ja ajatukseni, mitä ikinä nouseekin esiin.

3. Anna tunteen kertoa

Kun kuuntelen sydäntäni, valmistaudun siihen, että sydän voi kertoa asioita, jotka eivät olekaan juuri nyt mielekkäitä, eivätkä sovi tähän hetkeen, kun painan arkirutiineissa parhaillaan tuhatta ja sataa eteenpäin.

4. Valitse voittaja

Tässä vaiheessa mieli ja ego alkavat taistella sydäntä vastaan. Vuorossa on julma kaksintaistelu. Minulla aikaisemmat taistelut voitti poikkeuksetta mieli ja ego, vahingollisin seurauksin. Tässä vaiheessa on valittava puolensa taisteluparin välillä. Valitsen sydämen.

Onnekseni opin kuuntelemaan sydäntäni ennen kuin isoja vahinkoja pääsi tapahtumaan. Voin hyvin ja nautin elämästäni. Aikaisemmista raskaista ajoistani sain eräänä päivänä muistutuksen vakuutusyhtiöltäni. He ilmoittivat kohteliaasti seuraavaa: ”Lähettämäänne terveysselvitykseen liittyen toteamme, että teitä on vaivannut työuupumus. Valitettavasti emme pysty myöntämään teille vakuutusta”.

Luin viestin, hyväksyin tilanteen nyt jo hieman huvittuneena ja kuulin, kun sydämeni kiitti minua.

LUE MYÖS: Oivallustarina: ”Kyllä sydän tietää, sitä pitää vain kuunnella”

Kiireen kunniamerkkejä ja postimerkkielämää

Muistatko, miltä kaikki lapsena tuntui? Millaista oli olla pieni?

Muistatko ilontunteen, kun ystävän kanssa teit retken keittiön pöydän alle? Muistatko, miltä kerhoeväät, maito ja voileipäkeksit, maistuivat? Miten ihanaa oli leikkiä Barbie-nukeilla parhaan ystävän kanssa olohuoneen verhon takana, ja miten hienoa oli pärisyttää neppiautoilla hiekkalaatikolla? Muistatko miten hyvältä tuntui juosta, hyppiä, laskea mäkeä, liikkua? Kuinka hienoja taideteoksia syntyi, kun otti vesiväripensselin käteen ja antoi mennä! Ja miltä pilvet kesäpäivinä näyttivätkään: prinsessoilta, kirahveilta ja jäätelöltä.

Silloin ei ollut huolta eilisestä, ei huomisesta, oli vain tämä hetki ja elämisen riemu.

Kun olin pieni, katselin aikuisia, kuuntelin ja halusin tulla isoksi. Ja jonain päivänä iso minusta tulikin, aikuinen. Puin päälleni aikuisen vaatteet ja aikuisen mielen, postimerkkielämän. Minusta tuli

Ankara
Itsekriittinen
Kunnianhimoinen
Urakeskeinen
Inhorealistinen
Negatiivinen
Ehdoton
Nipo

Aikuisena elämiseen kuuluu ulkoisten tunnusmerkkien kerääminen. Monella aikuisella menee lujaa maailman tuulissa, arjen kiireissä, ruuhkavuosissa, uraputkissa, taakkojen alla ja velvollisuuksien vietävinä. On niin hienoa olla iso ja pätevä. On niin ”sairaan kiire”. Kiireen kunniamerkkejä liimataan itseen kuin tarroja tai postimerkkejä. Lopulta, ihan huomaamatta, ollaan niin postimerkkien peitossa, että itsen tilalla näkyy postimerkkihaarniska, joku, joka näyttää minulta, mutta ei kuitenkaan. Kuori painaa, on raskas ja aikuista alkaa väsyttää. Tekemisistä tulee pelkkää pakkoa. Olo on iloton, uupunut ja kun ei vaan jotenkin jaksa. Väsymystä helpottaa sitku-elämä: sitku lapset kasvavat, sitku on loma, sitku jään eläkkeelle…

Monet kulkevat yhä kasvavan kuoren kanssa, kunnes sattuu jotain: sairastuminen, läheisen kuolema, äitiysloma, lomautus – pakollinen pysähdys. Ja alkaa kysely: kuka minä olen, mitä minä elämältäni oikein haluan? Mikä minusta tulee isona? Tässä vaiheessa ihmistä aletaan riisua, postimerkkejä revitään irti ja kyllä sattuu. Mitä vähemmäksi merkkikuorta revitään, sitä enemmän tuntuu kipeältä ja pelottaa.

Pelko tulee siitä, että ollaan lähellä paljastumista: ydintä, minuutta, minua itseäni. Kriisi on matkamahdollisuus sinne, missä minä asuu. Yleensä matkanteko on tuskallista ja sen arvon huomaa vasta jälkeenpäin.

Perille on pitkä matka, mutta se kannattaa. Perillä kohtaavat sisäinen lapsi ja vastuullinen aikuinen, siellä tiedän kuka olen ja mitä haluan.

Siellä asuvat rauha, tyyni, hiljaisuus, tämä hetki, hidas elämä.

Kurkkaa Miian uutuuskirja Häpeästä valoon:

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Sielunhoidon tutkija on oppinut voimiensäästelijäksi

Hidasta elämää -sivuston keskiviikkokolumnistien joukossa aloittaa uusi kirjoittaja Miia Leinonen. Miia tulee keventämään ja lomittamaan muiden keskiviikkokolumnistien vuoroja. Miian ensimmäinen kolumni on luettavissa huomenna, kun vakiokolumnisti Nuppu Stenros kapuaa hyväntekeväisyysprojektissa Himalajalla. Mutta kuka on Miia?

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen Miia Leinonen, vuonna 1973 syntynyt maailmanihmettelijä. Ammatiltani olen sielunhoidon tutkija ja käytännöllisen teologian tuntiopettaja. Kuluvana syksynä olen ryhtymässä myös ryhmäliikunnanohjaajaksi. Tulen suorittamis-, masennus- ja kotiäitivuosien tuolta puolen ja olen menossa kohti maisemia, joissa voin paremmin hengittää ja keskittyä olennaiseen.”

Millainen on tavallinen päiväsi?
”Pienten lasten äitinä olen sitonut itseni rutiineihin, ne tekevät hyvää myös itselleni. Nousen aamuisin hyvin aikaisin; päästän kissan ulos ja juon aamukahvini ylellisesti yksin. Vasta sitten ryhdyn äititöihin. Lasten lähdettyä päiväkotiin aloitan työt, teen kuutisen tuntia tutkijantöitä ja käyn liikkumassa. Poikaseni haen jo kahdelta iltapäivällä ja vietän loppupäivän heidän kanssaan. Aamuherääminen vaatii usein veronsa jo yhdeksän aikaan illalla.”

Miten hidastat arjessa?
”Elän tällä hetkellä hyvin hidasta ja antoisaa arkea. Olen hyvin onnekas siinä mielessä, että minulla on mahdollisuus elää valitsemallani tavalla; itseäni kuunnellen ja hoitaen. Stressiin pyrin reagoimaan nopeasti niin, että karsin kalenteristani kaiken ylimääräisen ja hidastan tahtia. Minusta on kantapään kautta tullut voimiensäästelijä.”

Mottosi?
”Minua kantaa ajatus siitä, että kaikki elämässämme kohtaamat ihmiset ja asiat tulevat eteemme, jotta oppisimme ja kehittyisimme. Oppiläksyjen viisaudet poimitaan usein vasta vuosienkin jälkeen tapahtumista ja kohtaamisista.”

Millaisia aiheita saamme kolumneistasi tulevaisuudessa lukea?
”Olen kiinnostunut monista asioista, mutta viime aikoina minua ovat inspiroineet lapset, ravitsemus ja liikunta hyvinvoinnin tärkeinä peruspilareina, narsismi, vetovoiman laki ”saat sen, mitä tilaat”, masennus ja siitä toipuminen, elämän oppiläksyt: kriisit, joiden kautta on mahdollista oppia itsensä kuuntelemista ja todesta ottamista, vaihtoehtohoidot ja vastuunottamisen eri teemat.”

Hyvät ihmiset, nukkukaa tarpeeksi!

Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta.

Nukuin viime yönä 14 tuntia. En tiedä miksi, enkä muista noin pitkään nukkuneeni aikuisiällä. Mutta sen tiedän, että maailma näyttää tänään erilaiselta kuin eilen. Mörköjä on paljon vähemmän, ja ne ovat kooltaan pienempiä.

Minulta kysytään usein, mitä työyhteisössä tai henkilökohtaisessa elämässä kannattaa tehdä, jotta tunnelma ja läsnäolo paranisi. Yhä useammin huomaan vastaavani, että nukkukaa tarpeeksi. Tämä tietysti herättää ensin hilpeyttä, sitten pienen vakavoitumisen ja lopulta joissain tapauksissa ärtymyksen. ”Miten sä kuvittelet tässä työtahdissa kahden lapsen äitinä, että ehtisi nukkua riittävästi?”

Muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta ihminen tarvitse 7–9 tuntia yöunta. Eri kyselyiden ja tutkimusten mukaan kuitenkin 10–30 prosenttia suomalaisista kärsii univajeesta. Univaje on melko vakava asia. Liian lyhyet, tai laaduttomat yönunet vaikuttavat muistiin, sosiaalisten suhteiden laatuun, painoindeksiin ja elimistön puolustusjärjestelmän toimintaan.

Vuonna 2003 julkaistussa japanilaistutkimuksessa yli viideltä tuhannelta ihmiseltä kerätty data osoitti, että huonosti nukkuvat ovat enemmän poissa töistä, heidän työkykynsä oli heikompi ja onnettomuusriski oli moninkertainen hyvin nukkuvaan verrattuna. Pikadiagnoosi on yksinkertainen, loppaako silmä iltapäivän tylsissä palavereissa?

Me ihmiset olemme vastoin omia uskomuksiamme melkoisia typeryksiä. Jo yksinomaan elämään perustuvan todistusaineistoin pitäisi puhua kunnollisten yöunien puolesta.

Vakavat psykologisista tai fysiologisista syistä johtuvat unihäiriöt ovat asia erikseen, univajeesta kärsivien joukossa on kuitenkin paljon niitä, jotka aiheuttavat univajeensa itse. Henkilökohtainen 14-tunnin unimaratonini syöksee minut tähän luokkaan. Tykkään valvoa myöhään, vaikka kalenterini pakottaa heräämään aikaisin. Huono yhdistelmä. Vähällä yöunella tulee tavallaan toimeen, mutta se on vähän kuin spurttaisi suolla.

Unen laatu heikkenee esimerkiksi siitä, kun räpläämme sähköisiä laitteita illalla. Sama koskee televisiota. Jotkut toki nukahtavat television ääreen, mutta useimmat venyttävät sillä valveillaoloaikaansa. Sitä kutsutaan ”omaksi ajaksi”. Parempi olisi kutsua aikaa ”korkeakorkoiseksi pikavipiksi”. Maksu peritään heti seuraavana päivänä.

Unenlaatua voi heikentää myös kemialla. Jo pieni määrä alkoholia voi vaikuttaa unen luontaiseen rytmiin. Kyse ei ole pelkästään nukutuista tunneista, vaan siitä kuinka paljon saamme syvintä ortounen vaihetta.

Osa univajeesta pedataan jo päivän aikana työpaikalla. Nykyajan avokonttorit tekevät keskittymisestä vaikeaa. Usein ihmiset tekevät keskittymistä vaativat tehtävät kotona. Jos perheessä on lapsia, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Tunti kaksi pois unesta, melkoinen ja seuraavana aamuna energiajuoman voimin töihin.

Keinoja parempaan uneen on paljon, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, onko sinulla riittävästi itsekuria noudattaa niitä. Todennäköisin vastaus on ei.

Mutta kannattaa silti yrittää.

Näillä tutuilla päivärutiineilla elämä uusiksi

Tutuissa päivärutiineissa on suuri viisaus, kun niitä tarkastelee uudenlaisessa valossa.

Pese hampaat
Kun peset hampaita, pese hampaita. Mikään ei juuri sillä hetkellä ole tärkeämpää kuin hampaiden peseminen. Jos vaivut ajatuksiisi, olet jo kadottanut yhteyden elämään. Ajatus on yhtä todellista kuin se, että hampaat pysyisivät puhtaana pelkällä pesun mielikuvaharjoittelulla. Todellinen elämä on vain tässä ja nyt – ei eilisessä eikä huomisessa, sillä mennyt ja tuleva ovat vain aivojen kemiallista tuotosta.

Riisuudu
Riisuudu niin alastomaksi kuin uskallat. Negatiivisuus on useimmiten suojavaate, joka pitää todellisuuden piilossa. Todellisuus ei siis ole negatiivinen, ei. Sinä olet se, joka päätät kulkea piikikkäissä vaatteissa ja ikuisen yön laseissa. Riisu itsesi ja tutki alastomuutta, todellisuutta.

Sytytä valot
Kun olet riisuutunut, sytytä valot. Voimme valita, mihin valonheittimemme kohdistamme: mistä asioista puhumme, miten puhumme tai ajattelemme, ja minkä osan elämästämme näemme. Onko syyspäiväntasauksessa pimeyttä jo 12 tuntia vai valoisuutta vielä 12 tuntia? Sinä päätät.

Hengitä – aina
Olitpa missä hyvänsä ja tapahtuipa mitä hyvänsä, hengitä (paitsi vedessä). Onpa typerä ohje, vai mitä? Emmehän pysyisi hengissä hengittämättä. Juuri niin: tapahtuipa mitä hyvänsä, jos hengität, olet hengissä, se on kaikki, mitä sinulla todellisuudessa on. Ja siihen voit aina turvata. Hengitys pitää meidät kiinni elämässä – ei tavarat, statukset, saavutukset tai muut ulkopuoliset asiat.

Kerran viikossa omaa elämää?

Kirjamessuilla kuulin ohimennen Ulla-Maija Paavilaisen (mm. Hanki elämä!, WSOY 2011) haastattelusta pysähdyttävän pätkän, se meni jotakuinkin näin:

”Jos sanon, että ottakaa tunti päivässä aikaa itsellenne, se voi tuntua mahdottomalta. Mutta jos sanon, että ottakaa kerran viikossa yksi ilta itsellenne, se tuntuukin jo mahdolliselta. Tuona aikana tehkää sitä, mikä tuntuu teistä itsestänne hyvältä, jotain, mikä on teille tärkeää.”

Kuullessani tämän olin sekä kauhistunut että huojentunut. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, mieleeni alkoivat pudota ajatukset viimeisen parin vuoden sisältä.

Vaikka Paavilaisen puheenvuoron sisältö on äärimmäisen positiivinen, kauhistuin siitä sisäänrakennetusta sanomasta, jonka se sisälsi: riittää, että kerran viikossa voitte tehdä jotain, mikä tuntuu hyvältä ja mikä on tärkeää. No entäs sitten se muu elämä? Miltäs se sitten tuntuu?

Raskaat kysymykset saivat minut palaamaan mielessäni niihin yöllisiin, väsyneisiin hetkiin yleensä kello 01–07, kun lapsi piti minua ja miestäni hereillä vuoroöinä – parin vuoden ajan. Niinä hetkinä, kun tuntui siltä, että elämä käyttää minuun julminta kidutusmetodiaan (nukahda-herää-nukahda-herää), mietin usein, että jos minä tästä selviän, vaikutan kaikkiin niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, jotta elämä tuntuisi myös hyvältä.

Viime keväänä kun lapsi ei edellenkään nukkunut ja miehelläni todettiin syöpä, päätin, että jos tästä selvitään, en enää ikinä tee mitään, mikä ei tunnu hyvältä tai mikä ei ole minulle tärkeää (jos voin valita; lapsen refluksitautia ja miehen syöpää en voinut valita). Niin asiat alkoivat ratketa, kun löysimme keväällä lääkärin, joka laittoi lapsen refluksin kuriin, soitin lastensuojeluun ja pyysin apua nukkumiseen. Miehen toukokuussa loppuneet syöpähoidotkin tepsivät; näin kuulimme syksyllä.

Ensin oli siis ajatus. Sitten tuli päätös. Enää puuttui käytäntö. Vai puuttuiko? Tuntemani huojennus Paavilaisen sanoista johtui siitä, että yhtäkkiä – lokakuun lopussa – tajusin, että minullahan on päivät, viikot ja kuukaudet läpeensä aikaa tehdä itselleni tärkeitä ja hyvältä tuntuvia asioita. Olen kaikessa tässä elämän turbulenssissa luonut itselleni työn, joka tekee minulle ja muille hyvää. Voin käydä ennen lounasta lenkillä, sillä se tekee hyvää päälle ja keholle. Pidän tärkeänä, ettei lapsen tarvitse olla pitkiä päiviä päiväkodissa viitenä päivänä viikossa. Saan nukkua (aah!) pitkiä öitä.

Sen sijaan lähetän maailmankaikkeudelle toiveen, ettei minun tarvitsisi enää koskaan valvoa kahta vuotta, käydä perheessä syöpää läpi, tehdä työtä josta saa vain rahaa, kohdella ihmisiä kiireen takia epäinhimillisesti, tuntea tuskaa pakottavasta arvomaailmasta, pitää vallitsevaa rytmiä tärkeämpänä kuin omaani, juosta kovempaa jotta sydämen tykytys vaimentaisi sen herkän sanoman.

Toisiin asioihin voin vaikuttaa, toisiin en. Niihin, joihin voin vaikuttaa, vaikutan. Vaan enpä olisi tajunnut vaikutusmahdollisuuksiani, jos ei olisi elämä pyöritellyt. Niin vaikea on tunnistaa a) mikä tekee itselle hyvää ja b) mikä on itselle tärkeää.

Ja ei, yksi ilta ”hyvää ja tärkeää elämää” viikossa ei riitä. Muuta jokainen hetki hyväksi ja tärkeäksi. Se vaatii hetkellisesti paljon, mutta sitten helpottaa – suunnattomasti. Yhden illan ”omaa aikaa” viikossa voisit käyttää sen miettimiseen, miten voisit ottaa koko oman elämän itsellesi. Yhtään synnytystä ei olisi saatu onnellisesti päätökseen, jos äidille olisi ponnistushetkellä kerrottu, että tämä lapsi ei tule elämään omaa elämäänsä. Tai hän tulee elämään vain yhden illan viikossa. Kukaan äiti (tai isä) ei toivo lapselleen sellaista kohtaloa.

Lue kaikki keskiviikkokolumnit tästä.

Parasta ikinä: Hyviksille tapahtuu hyviä asioita

Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä ”parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.

Väittämä yksi: hyväntekeväisyys on itsekästä. Väittämä kaksi: se, että hyväntekeväisyys on itsekästä on vain hyvä asia.

Annoin taannoin rahaa kerjäläiselle, ja tunsin sen jälkeen itseni paremmaksi ihmiseksi. En nyt suoranaisesti julistanut kadulla kanssaihmisille hyvyyttäni, mutta olo oli kuin Laupiaalla samarialaisella. Kyseessä oli kuitenkin ruhtinaallinen euro, kyllä siinä kannattaakin jo paukutella henkisiä henkseleitä. Jäin kiinni itse itselleni ajatuksistani ja jäin miettimään, että onko ihmisen mahdollista tehdä hyväntekeväisyyttä ilman itsekkäistä ajatuksia. Mietin, että syökö itsekkäät ajatukset ja oman egon kohoaminen jotenkin tehdyn hyvän pyyteettömyyttä? Onko aito hyväntekeväisyys sellaista, että vain kohde hyötyy. Tulin lopputulokseen, että ei ole olemassa vain yksisuuntaista hyväntekeväisyyttä, ja hyvä niin.

Hyväntekeväisyys on aina vähintäänkin kaksisuuntaista, ja useimmiten hyvä kantaa usealle eri kohteelle. Jos esimerkiksi lahjoitat vanhat vaatteet maahanmuuttovirastolle, saa kohteen asukkaat konkreettista apua, paikan työntekijöillä on ehkä pieni stressi vähemmän, sinä saat hyvän mielen, ja sitä kautta hyötyy ehkä myös lähiympäristösi positiivisesta energiastasi. Ketjua voisi jatkaa loputtomiin, butterfly effect.

Tunnen kaksi ihanaa ihmistä tahoillaan, molemmat tehneet elämässään paljon ilmaista työtä muille omilla aloillaan. Molemmat ovat varmasti ”menettäneet” tuhansia euroja auttaessaan muita, mutta sydän on vetänyt jeesaamaan tuttuja ja puolituttuja. Näissä tapauksissa heidän tekemät pro bono -työt on tehty aina vähintään yhtä kovalla pieteetillä kuin maksetuissakin projekteissa. Ja mihin se on kantanut? Molemmissa tapauksissa perhonen on aina jossain kohtaa lentänyt takaisin alkuperäiselle lähettäjälle, ja nämä kaksi ovat aloillaan tämän maan huippuja, toinen heistä myös pikkuhiljaa maailmalla kova nimi. He ovat aina tiedostaneet, että hyvä kantaa jossain kohtaa hedelmää, eikä siinä ole mitään pahaa. Mitä sitten, jos hyvän tekemisen taustalla on toive saada myös jossain kohtaa osansa. Takaisin tulevan muotoa on tosin mahdoton määritellä. Se ei aina palaa takaisin siinä muodossa, jota ehkä oli odottanut, vaan tilalle tulee jotakin muuta. Useimmiten jotain parempaa.

Meidän yhteiskunnassamme kritisoidaan usein julkisesti hyvää tekeviä henkilöitä. Nämä julkisesti hyvää tekevät toimivat peilinä muille kanssaihmisille ja muistuttavat mahdollisuudesta käyttää aikaa, rahaa ja vaivaa muiden hyödyksi. Mitä sitten, että Bonon, Jolien tai Madonnan julkisuuskuva kiillottuu samalla, jos kylä jossain päin on saanut taas puhdasta vettä tai ihmisoikeusloukkauksen uhri saa inhimillisemmät elinolosuhteet. Kaikki voittaa.

Eikä hyväntekeväisyyden tarvitse olla materiaa, se voi olla ele tai kauniit sanat. Ne kantavat yllättävän pitkälle, mutta vain siinä tapauksessa, kun sanojen sanoja puhuu aidosti ja todella tarkoittaa. Jos ajattelet jotakin kaunista jostakin, sano se. Jos tuntuu turhalta ja typerältä antaa toiselle hyvä mieli, niin mieti itseäsi ja sitä, miten hyvä fiilis sinulle tulee. Ei siinäkään mitään pahaa ole.

Älä tee mitään – Näin se tapahtuu

Martha Beckin kirjassa Onnellisuusdieetti – 10 päivittäistä harjoitusta onnellisempaan elämään (Basam Books 2011), ensimmäinen dieettiohje koskee tekemättömyyttä. Kirjassa annetaan neljä helppoa ohjetta siihen, miten ”älä tee mitään” onnistuu:

1. Ripusta Varattu-kyltti
Varaa joka päivä 15 minuuttia itsellesi, äläkä anna kenenkään tai minkään häiritä sinua.

2. Anna kehosi lähteä lomalle
Ensimmäinen vaihtoehto: Istu hiljaa paikallasi ja anna kehosi rentoutua.
Toinen vaihtoehto: Harjoita mitä tahansa helppoa, toistuvaa fyysistä toimintaa.
Kolmas vaihtoehto: Mene paikkaan, jossa voit katsella luonnon liikettä, kuten tulta tai juoksevaa vettä.

3. Anna mielesi lähteä lomalle
Irrottaudu ajatuksistasi katselemalla niitä sivusta. Visualisoi ne tarranauhaan kirjoitettuina sanoina, virtana huoneen läpi, vesiputouksena, paraatina tai minä tahansa muuna sanojen ja kohteiden kulkueena.

4. Palaa rauhan paikkaan
Luo voimakas, elävä muisto paikasta, jossa tunsit olosi täysin rauhalliseksi ja huolettomaksi. Palaa sinne mielessäsi aina, kun hiljennyt.

Teetkö hyvää työtä? – Testaa

Rastita mielessäsi kohdat, jotka pätevät nykyiseen työhösi:

__ Työ on minulle eettinen etuoikeus: teen työtä, jonka koen mielekkääksi ja jossa viihdyn.

__ Työ lisää hyvinvointiani: työstä saamani hyvinvointi on henkistä, sosiaalista ja taloudellista.

__ Työ edistää terveyttäni: työni ylläpitää ja edistää terveyttäni ja toimintakykyäni, joten jaksan hyvin töissä ja muussa elämässä.

__ Tiedän, mikä merkitys työlläni on ja miten työni edistää yhteistä tulosta, ja siksi haluan tehdä työni hyvin.

Hyvä työ on sellaista, joka tekee tekijälleen hyvää. Vain näin hyvä työ voi olla hyvää työtä myös työnantajalle.

Jos rastitit mielessäsi kaikki kohdat, teet hyvää työtä itsellesi ja hyvää työtä työnantajallesi. Mikäli jokin kohta jäi rastittamatta, työ saattaa alkaa jossain vaiheessa tuntua raskaalta, jolloin työ ei enää tee hyvää sinulle itsellesi eikä työnantajalle.

Lue TÄSTÄ VINKIT HYVÄN TYÖN TOTEUTUMISELLE ja stressin välttämiseksi.

Lähde: Jouni Luukkala: Jaksaa, jaksaa, jaksaa… – työhyvinvointitaitojen kirja, Tammi 2011

Näin hidastaja hoitaa palaverit

Kuinka monta palaveria istut viikossa? Viikkopalaveri, tuotantopalaveri, tiimipalaveri, suunnittelupalaveri, palautepalaveri, asiakaspalaveri, lounaspalaveri, yhteistyöpalaveri?

Palaverit ovat kaikkein tärkeimpien asioiden päätöksiä varten. Hidastajalle palaverien kohtuullinen määrä ja jämäkkä sujuminen on tärkeää, jotta työaika pysyy kurissa ja jotta aikaa jää myös energisoiville tauoille.

Näin palaverit palvelevat tarkoitustaan ja samalla keventävät työpäiviä:

1. Päättäkää etukäteen palaverin mitta ja pysykää aikataulussa. Parhaat palaverit ovat maksimissaan puolen tunnin mittaisia.

2. Älä myöhästy sovistusta aloitusajasta.

3. Kutsukaa palaveriin vain ne, joilla on jotain annetavaa asialle. Liian monen mielipiteen kuuleminen vie turhaa aikaa ja keskeyttää liian monen työn. Esimerkiksi 20 hengen organisaatiossa koko jengin koolle kutsuminen kaksi kertaa viikossa vie työtunteja 40 (ja lisäksi työn keskeytyksestä johtuvan ajan). Kutsukaa palaveriin myös joku, joka osaa ja jolla on valta päättää asioista.

4. Tehkää palaverista etukäteen kokouslista, jossa on kirjattuna kaikki ne asiat, joista pitää päättää (huom! ei siis asiat ”jotka pitää käydä läpi”). Kokouslistan pohjalta jokainen palaveriin osallistuva valmistautuu omaan osuuteensa mahdollisimman hyvin. Yhteenkään palaveriin ei siis pitäisi mennä tekemättä valmistelevaa työtä sen eteen.

5. Palaverin päätyttyä kaikilla läsnä olleilla on työlista, jonka täytyy olla toteutettavissa. Palaverissa tehdyt päätökset on kirjattava ja sitten niitä on noudatettava.

6. Palaveri ei ole tauko muista töistä tai meditointia varten, palaveri on työtä päätöksiä varten. Älä siis korvaa palaverikahvilla energisoivaa ja rauhallista päivätaukoa. Jos koet, että sinusta ei ole hyötyä palaverissa, pyydä vapautusta.

7. Mitä vähemmän palavereja on ja mitä lyhyempiä ne ovat, sitä rauhallisemmin saa tehdä muut työt. Hidastaja tietää, milloin kuuluu liikkua kuin kilpikonna – ja milloin kuin jänis. Kyse on priorisoinnista.

Lähteet:

Karin Lilja: Vähempi parempi – 77 keinoa, jotka muuttavat elämäsi, Aurinko Kustannus 2009

10 syytä, miksi töissä pitäisi hidastaa

Sitku, mutku ja muita selityksiä

Haaveilemme elämänmuutoksista, jotka toisivat aikaa ja harmoniaa. Usein jäämme jumiin tutulle mukavuusalueellemme ja unelmamme jäävät ajatuksen tasolle. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen vaatii johdonmukaisuutta, päättäväisyyttä, itsekuria ja alituista tarkoitukseen keskittymistä.

Jokin aika sitten olin menossa luennolle ystäväni kanssa. Olimme etuajassa. Ystäväni ehdotti: ”Mennään käymään tuossa ostoskeskuksessa odotellessamme.” Huh, mikä ajatus! Olen jättänyt shoppailu-elämän taakseni kauan aikaa sitten. Mutisin vastalauseeni, mutta seurasin lopulta perässä, kun sovimme, että menemme kahvilaan emmekä kiertele kaupoissa.

Kahvia juodessamme ystäväni kertoi kuinka hänkin haluaisi elää yksinkertaisemmin ja saada elämänsä raiteilleen, selkeämmäksi. Hän opiskelee työn ohella ja kertoi miten vaikeaa koulutehtävien suorittaminen oli ilman tietokonetta. Hän kertoi käyvänsä kirjaston koneilla, vanhemmillaan tai missä milloinkin kirjoittamassa aina tehtävän kerrallaan.

Juttu meni sitten jotenkin niin, että ”Jos minulla olisi oma tietokone, valmistuisin nopeammin, jolloin voisin hakea toisenlaisia töitä, joissa tienaisin paremmin. Saisin elämäni järjestykseen, velkani maksettua ja voisin tehdä toisenlaisia ratkaisuja.”

Tässä oli siis unelma: valmistua, vaihtaa alaa ja saada elämä paremmin hallintaan. Helposti ajattelemme, että unelmat eivät ole kovin helposti saavutettavissa tai ne ovat meistä riippumattomia asioita. Elämme Sitten kun -elämää, eikä se varsinainen elämä tunnu koskaan alkavan. Ratkaisut ovat kuitenkin usein jo valmiina nenämme alla, jos vain keskittyisimme kaikella intohimollamme tavoitteeseemme.

”Hmm, jos kaikki kulminoituu nimenomaan tietokoneeseen, voisitko lainata jonkun vanhaa läppäriä tai hommata edullisen käytetyn tietokoneen? ” kysyin.

”Yymmm, mutta mä haluaisin uuden”, ystäväni totesi.

”No, jos se sun koko elämäsi muutos on siitä kiinni, niin osta sitten uusi tietokone”, vastasin.

”Niin, mutta kun ne on niin kalliita”, ystäväni huokaisi.

Asia jäi siihen. Nousimme ja lähdimme kahvilasta kohti ostoskeskuksen ulko-ovia. Kuinka ollakaan matkalla piti ihan välttämättä poiketa kenkäkauppaan.

”Kato, ihanat kengät! Mun on pakko saada nää!” ystäväni hehkutti.

”Jaa noi? Nehän on kangasta. Et voisi koskaan käyttää niitä sateella tai lumessa. Sun sukat ja jalat kastuisi. Hyvänen aika, nehän maksaa 180 euroa! Se on yli tonni mummon markkaa!” kauhistelin suorasanaiseen tyyliini.

”Mä arvasin, että sä sanot noin! Miten sä viitsit enää markoissa laskea?” ystäväni suutahti.

Vinkkasin: ”Sä saisit tolla rahalla jo sen käytetyn tietokoneesikin.”

”Hmph”, ystäväni tuhahti ja pyörittelimme kumpikin tahoillamme silmiämme toistemme kommenteille.

Menimme luennolle. Illalla luennon jälkeen hoksasin: ”Onhan teillä tietokone herranen aika! Vai onko se hajonnut?”

”No ei, mutta esikoinen on vallannut koneen, ja se hengaa kaiket illat Facebookissa ja pelaa pelejä. Mulla on pakko olla oma kone”, ystäväni totesi ja jatkoi: ”Ja olen nyt miettinyt tuon luennon ajan, että huomenna menen kyllä hakemaan ne kengät sieltä.”

Mitäpä siihen olisi sanonut? Hänen elämänsä, hänen valintansa. Jokainen taaplaa tyylillään. Itsekuria ei valitettavasti myydä kaupan hyllyillä. Tuumasin mielessäni, että kun pitäisi elää onnellisempaa elämää ja tuntea, että elämällä on merkitystä, ihminen on kumman saamaton.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Parasta ikinä: Ei se ole niin justiinsa

Jos kaiken mitä tekee on oltava lopputulokseltaan täydellistä, niin tekemisen sekä kokemusten määrä elämässä tyrehtyy tai jää kovin pieneksi. Kuten eräs menestynyt persoona on todennut: ”Ei se ole niin justiinsa”.

Otetaanpa esimerkki. Koulun päättötyötä tehtäessä itse tekeminen ei ole haastavinta vaan se, että saa tyhjälle paperille sisältöä. Pelottaa kirjoittaa ensimmäinen lause, mitä jos se ei ole täydellinen aloitus? Homman starttaaminen venyy ja venyy, lopulta on pyydettävä lisää aikaa. Meillä oli koulussa fiksu luennoitsija, joka antoi hienon neuvon, se meni kutakuinkin näin: ”Kun alatte tehdä lopputyötä, niin tuottakaa ensin sisältöä kritisoimatta oikeinkirjoitusta tai sisällön täydellisyyttä. Aloittaminen on haastavinta, joten ylittäkää se raja.” Saatko kiinni?

Uuteen työhön hakeminen, treffeille pyytäminen, kirjan kirjoittaminen, kaulaliinan neulominen, hiustyylin muuttaminen tai kokkaamaan opetteleminen saattaa jäädä kokonaan kokematta, kun ennen asiaan ryhtymistä meidät valtaa pelko. Mitä jos lopputulos ei mene ihan nappiin? Pilalle menneet paistinpannut, arvet, sydänsurut ja kaulaliina, josta tulikin pannulappu, kuuluvat elämään ja ne ovat elämä. Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin raskauden jättämistä jäljistä naisen kehoon. Ne kuuluvat asiaan. Jos ravintolan ruokalistalla on liian paljon hyviä vaihtoehtoja ja juuri sen täydellisen valitsemiseen on mennyt jo kolme tuntia, niin heitä vaikka noppaa. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä vaihtoehtoja. Kaikki on yhtä oikeita tai vääriä.

Ei ole olemassa jotain prototyyppi-ihmistä tai elämää, täydellisyyden perikuvaa, johon meidän tulisi pyrkiä. Sitä paitsi, vaikka meillä olisi joku täydellinen kaava siihen, kuinka oman ja ympärillä olevan tulisi edetä niin sattuma puuttuu kuitenkin kuvaan. Sattumaa vastaan voi taistella, sitä voi yrittää sietää pakosta tai sitten siitä voi alkaa nauttia.

Itse suosittelen viimeistä vaihtoehtoa.