Minun on aina ollut vaikea sietää epäonnistumista. Ei ehkä edes sitä hetkeä, jolloin jokin menee pieleen, vaan kaikkea sitä, mitä alan sen jälkeen ajatella itsestäni. Miksi en pystynyt parempaan, miksi en jaksanut enemmän, miksi en huomannut aikaisemmin ja tehnyt toisin?
Viime kesänä pidemmällä sairauslomalla uupumuksen vuoksi jouduin ajattelemaan näitä kysymyksiä enemmän kuin olisin halunnut. Jälkikäteen elämästä on helppo löytää risteyksiä, joissa kuvittelee tehneensä väärän valinnan, vaikka todellisuudessa teemme päätöksemme aina niillä voimilla ja sillä ymmärryksellä, jotka meillä juuri silloin on.
Silti epäonnistumisen tunne ei tottele järkeä. Se kuiskailee varsinkin iltaisin, ettei kyse ollutkaan yksittäisistä asioista, joita en pystynyt tekemään tai joissa en onnistunut. Se saa minut uskomaan, etten itse ollut riittävän hyvä.
Olen miettinyt paljon sitä, miten paljon armollisemmin osaan suhtautua muiden ihmisten heikkouteen. Jos minulle tärkeä ihminen kertoisi, ettei enää jaksa, en kysyisi, miksei hän yrittänyt enemmän. En ajattelisi hänen epäonnistuneen ihmisenä, vaan muistuttaisin, ettei kenenkään arvo katoa silloin, kun voimat loppuvat. Itselleni samojen sanojen sanominen on ollut paljon vaikeampaa, tai ainakin niiden aito ymmärtäminen ja saman armollisuuden antaminen itselleni.
Kun tuntee itsensä riittämättömäksi, tekee helposti juuri sen, mikä lisää yksinäisyyttä: vetäytyy ja yrittää piilottaa sen, ettei pärjääkään. On pelottavaa päästää toinen lähelle silloin, kun oma käsitys itsestä on kaikkein haurain.
Mitä jos hänkin näkee minussa kaiken sen, minkä itse näen?
Meidän ei kuulu selvitä kaikesta yksin
Viime kevään ja kesän aikana jouduin kuitenkin vähitellen ymmärtämään, ettei kaikkein vaikeimmista hetkistä ehkä ole tarkoituskaan selvitä yksin. Joskus tarvitsemme jonkun, joka ei säikähdä keskeneräisyyttämme eikä vaadi meitä olemaan vahvempia kuin sillä hetkellä olemme. Se joku voi olla rakas ystävä, kumppani tai perheenjäsen, mutta myös terapeutti tai joskus jopa täysin tuntematon ihminen, joka vain jakaa kanssamme pienen hetken epävarmuutta ja maailman painoa.
Kesän aikana huomasin vähitellen, että elämässä alkoi vihdoinkin olla enemmän valoa kuin harmaan eri sävyjä. Olen yrittänyt opetella, ettei omaa arvoa tarvitse ansaita pärjäämällä eikä epäonnistuminen tee kenestäkään huonoa tai riittämätöntä ihmistä.
Ehkä vahvuutta ei lopulta ole se, ettei koskaan putoa, vaan se, että pudottuaan uskaltaa ojentaa kätensä ja luottaa siihen, että joku tarttuu siihen. Toinen ihminen ei voi nousta puolestamme, mutta hän voi pysyä vierellä niin kauan, että uskallamme jälleen luottaa omiin jalkoihimme.
Minä nousin itse, mutta en yksin.
Ehkä juuri siinä on jotain paljon kauniimpaa kuin yksin pärjäämisessä.
