Kuinka monta kertaa ollenkaan pelännyt tuntea vahvoja tunteita, kuten pelkoa, kiukkua tai häpeää. Syynä on ollut se, että olen luullut niiden kestävän ikuisesti. Jos raotan sitä vihan tunteiden arkkua, joka liittyy minua lapsuudessa väärin kohdelleeseen ihmiseen, jään jumiin kaunaan ja katkeruuteen. Jos annan häpeälle vallan, se jähmettää minut niin, etten saa enää mitään aikaiseksi ja tuhoudun.
Pystytkö samaistumaan?
Välttelyn lyhyt historia
Mitä sitten olen tehnyt sen eteen, ettei minun tarvitsisi tuntea? Tästä minulla on koko elämän kestävä kokemus. Olen tehnyt mitä vain, että minun ei tarvitsisi kohdata epämukavuutta.
Lapsesta lähtien olen ollut kova puuhastelemaan. Kun vauhti on päällä ja ajatukset koko ajan jo seuraavassa asiassa, on mahdollista mennä niin nopeasti eteenpäin, että epämukavuus ei saa minua kiinni. Minun sanottiin olevan ikäistäsi kypsempi ja vastuullisempi. En valittanut, vaan hymyilin. Olin aikuismainen. Positive vibes only.
Dissosiaatio sopi yhteen puuhastelun kanssa. Kaoottisissa tilanteissa ja todella haastavan äärellä, oli kuin ympärilleni olisi laskeutunut lasikupu. Sen sisällä minun ei tarvitse tarvinnut tuntea eikä ajatella mitään. Olin kuin robotti.
Jossain kohtaa kuvaan astuivat riippuvuudet. Läheisriippuvuus toi mukanaan kameleonttimaisuuden, jonka avulla muutuin sen mukaan, kenen seurassa olin. Saman riippuvuuden toinen puoli oli se, että en päästänyt ihmisiä lähelleni.
Päihteidenkäyttö, joka alkoi 12-vuotiaana ja kesti 28-vuotiaaksi oli todella tehokas keino pitää kaikki haastavuus, jos ei jossain syvällä, niin ainakin käsivarren mitan päässä. Raitistuessani hyppäsin huomaamattani vahvemmin muihin riippuvuuksiin: sokeririippuvuus, ostosriippuvuus, työnarkomania ja someriippuvuus kävivät hyvin tutuiksi.
Jos kaiken sen energian, minkä olen käyttänyt haastavan pakenemiseen voisi käyttää hyväksi, sillä saisi katettua pienen kaupungin sähköntarpeen. On nimittäin kyseessä eräänlainen ikiliikkuja.
Tunteita käsitellään tuntemalla
Onneksi se ei liikkunut kohdallani ikuisesti, vaan vain siihen asti, kun vakavan sairastumisen seurauksena aloin kiinnostua tiedostamisen taidosta. Sain sen ansiosta ymmärryksen siitä, että kaikki, mitä pakenen, menee mielen kellariin nostamaan puntteja. Toisin sanoen kaikki se käsittelemätön alkaa erää elää omaa elämäänsä. Kuten Jung sanoo: ”Ennen kuin tiedostat tiedostamattoman, ohjaa se elämääsi ja kutsut sitä kohtaloksi.”
Boom. Se oli tajunnanräjäyttävää.
Oliko oikeasti totta, että tunne menee ohi, kun sitä vaan suostuu tuntemaan? Näin se tuntui olevan. Ymmärsin, että se osa minussa, joka pelkää, että tunne kestää ikuisesti, onkin lapsen ääni. Se ääni on lapsen, jolla ei ollut niitä tunnesäätelyn keinoja, mitä minulla aikuisena on.
Sekunti kerrallaan kohti vapautta
Lähdin liikkeelle muutamasta sekunnista. Annoin tunteen tulla ja tunsin sen. Ei muuta. Ei tarvittu mitään ihmeellisiä poppaskonsteja tai tekniikoita. Muistan, kun ensimmäisen kerran istuin meditoimaan vanhan tutun hylätyksi tulemisen pelon kanssa. Ei mennyt kuin reilu minuutti, kun tunne hävisi. Se oli positiivisella tavalla hämmentävää.
Näistä kokemuksista alkoi treeni, joka jatkuu. Minulla on edelleen taipumus pakenemiseen. Joskus voi tietysti myös olla sellainen tilanne, että ei ole hyvä käsitellä tunnetta siinä kohtaa. Silloin voin vältellä tunnetta tietoisesti, mutta palaan siihen heti, kun vain mahdollista. Pääasiallisesti, kiitos vuosien treenin, uskallan istua ja olla tänä päivänä oikeastaan minkä tunteen kanssa tahansa.
Surun toiselta puolelta on löytynyt aito ilo. Häpeän toiselta puolelta itsemyötätunto. Kiukun toiselta puolelta kyky ilmaista omat tarpeet ja asettaa omat rajat tyynesti.
Tämä on ollut tie vapauteen.
