Sanotaan, että kiltit, hyväntahtoiset, herkät, avuliaat ja ylikontrolliin taipuvaiset ylisuorittajat sanovat liian usein kyllä. On helpompi myöntyä kuin pitää puoliaan, sillä rajojen piirtäminen on työlästä, vaikeaa ja jopa tuskallista. On kuitenkin vielä toinen ihmisryhmä, joka on myöntymisensä kanssa vaikeuksissa: nimittäin innostujat.
Minäkin olen niitä ihmisiä, jotka kiinnostuvat kaikesta: uusista asioista, ihmisistä, harrastuksista, haasteista, luovuudesta, työtehtävistä ja projekteista. Innostuminen ja jokapaikanhöyläys on ihanaa! Maailmassa on valtavasti asioita, joita haluaisin tehdä, kokea ja kokeilla. Jos saisin valita, vuorokaudessani olisi 48 tuntia tai enemmänkin.
Innostumisella on kuitenkin myös varjopuoli. Innostuja ei polta pelkästään yhtä kynttilää molemmista päistä, vaan tekee sen monella kynttilällä samaan aikaan. Innostuja sanoo monta kertaa kyllä, kun pitäisi sanoa ei. Innostuja ei myöskään tajua vaaran merkkejä ajoissa, vaan menee kohti kamelin selän kriittistä kohtaa kuin juna, aina uudelleen. Usein innostuja jaksaa, kunnes ei yhtäkkiä enää jaksakaan.
Innostumisherkkyyttäni tutkiessani oivalsin, että olen myös aikaoptimisti. Aikaoptimistit ovat niitä, joilla on aina aikaa siihen yhteen pikkujuttuun. Minulla on usein epärealistinen käsitys siitä, mitä yhdessä päivässä, viikossa tai vuodessa ehtii saada aikaan. Työpaikalla luulen ehtiväni ja voivani osallistua kaikkeen, ja esimerkiksi vapaan aamupäivän aikana ehdin mielestäni mainiosti kirjoittaa ylimääräisen työtekstin, syödä rauhallisen aamupalan, siivota keittiön ja leipoa tyttären kanssa muffinsseja.
Ajattelen usein, että kalenterini on kuin Barbababa, joka ottaa aina uuden mielenkiintoisen tehtävän edessä vaivatta uuden muodon. Niinhän se ei kuitenkaan ikinä mene – aikaa on kaikilla saman verran eikä vuorokauden tunnit lisäänny, vaikka innostuisin kuinka.
Lopulta käykin niin, että yhtäkkiä ei enää tunnu mukavalta vastata myöntävästi innostaviinkaan työtehtäviin, vaikka tunnollinen suorittaja minussa lupaa tietysti tehdä ne silti. Pian vapaa-aikaa ei enää olekaan ja arjesta häviää jousto.
Kun kalenteria alkaa turvottaa, aloitan ensin karsimisen hitaasta tekemisestä, kuten lukemisesta, Netflix-sarjoista ja neulomisesta. Niihin menee liikaa aikaa. Sitten nipistän liikunnasta, jota ei ole erikseen kalenteriin varattu. Erityisesti sellaiset liikuntatuokiot, jotka tuulettaisivat aivoja parhaiten ja ylläpitäisivät luovuutta ja hyvinvointia, mutta jotka eivät ole erityisen tehokkaita, saavat delete-tuomion. Näin tahti kiihtyy, vaikka pitäisi hidastaa.
Eräs etäisesti tuntemani viisas nainen sanoi: ”Sano haasteiden edessä aina kyllä.” Myös koomikko, juontaja Lotta Backlund kirjoitti kokonaisen kirjan reippaudesta ja rohkeudesta, joista Backlundin mukaan elämänmuutoksetkin saavat alkunsa. Tässä ”Sano kyllä” -manifestissa on erittäin hyvä tarkoitus. Kun jokin asia jännittää, hirvittää ja omaa osaamistaan epäilee, kannattaa pakottautua uskaltamaan. Rohkeudella sanoa kyllä myös silloin kun pelottaa voi saavuttaa elämässään paljon hienoja asioita ja kokemuksia.
Silti omaa innostumista pitää kyetä rajaamaan ja kaitsemaan, ja pyrkiä katsomaan hiukan kauemmaksi sen taakse. Jos hyppään hurmoksessa taas uuteen projektiin, on muistettava, että silloin joudun luopumaan samalla jostakin muusta. Haluanko tai voinko tehdä niin?
Kyse on balanssista ja arvomaailmasta. Ennen myöntävää vastausta kannattaa miettiä kaksi kertaa: jos myöntyminen verottaa jaksamista nyt tai pitkällä tähtäimellä liiallisesti, on osattava sanoa ei. Jos myöntyminen vie väljyyttä ja tilaa niiltä asioilta, jotka ovat omalle tai läheisten hyvinvoinnille tärkeitä, on kieltäydyttävä. Siksi innostumiseen taipuvaisen suorittajan on osattava sanoa ei myös itselleen. Erityisesti itselleen.
Lisää ajatuksia innostumisherkkyydestä, suorittamisesta, stressin vaikutuksista ja palautumisen tärkeydestä voit kurkata uutuuskirjasta Aina ei tarvitse jaksaa:
