Kun tuntuu, ettei voi ymmärtää

Olisi ihana voida uskoa aina rauhaan ja rakkauteen. Maailma jossa elämme, pitää sisällemme myös paljon muuta. Valitettavasti on olemassa myös sokeutta, valtavaa tunnekylmyyttä, narsismia, psykopatiaa ja pahuutta. 

Miten säilyä jotakuinkin terve järkisenä, kun joudumme kohtaamaan elämän hyvinkin varjoisia ja hyvin epäinhimillisiä kohtia? Tarjolla olisi varmasti moniakin defenssejä, kuten kieltää pahan olemassa olo, tai toksinen positiivisuus jossa kaikki on rakkautta ja niin edelleen. 

Ihmisyyttä on, että meidän on vaikea sietää epätietoisuutta. Mielemme haluaa etsiä asioille selityksiä ja merkityksiä. Monille asioille voimmekin löytää syy yhteyksiä ja nimiä, mikä on hienoa. Mutta elämässä on myös asioita, joita on mahdotonta täysin tietää taikka hallita mielellä. Näin saa olla. Kaikkea ei tarvitse voida ymmärtää. 

Joskus elämässä joudumme kohtaamaan suurta avuttomuutta. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Pelkoa. Vihaa. Ne ovat tunteina niin vaativia, että ei ihme että koitamme tehdä kaikemme, etteivät ne saisi tuntua. 

Saa tuntua. Tiedän paremmin kuin hyvin, että se että suostumme kokemaan epäoikeudenmukaisuutta ei auta heitä jotka nyt kärsivät. Mutta se voi auttaa sinua. Olemalla kontaktissa siihen mitä tunnet. 

Saa tuntua. Antaa tuntua. 

Niissä hetkissä, kun oma ymmärrykseni ei riitä, en osaa muuta kuin laittaa kädet ristiin ja rukoilla. Niissä hetkissä päädyn halaamaan lapsiani normaalia pidempään, vaalimaan sitä mikä on tässä ja nyt tärkeää.

Vinkkaan myös lukemaan tämän kirjoituksen MLL sivuilta, jossa käsitellään sitä miten sodasta voi puhua lapsen kanssa ikätasoisesti. Vaikka ei olisikaan lapsia, suosittelen lukemaan.