Ei itsetunto siitä parane, että vaatii tai pakottaa itseään muuttumaan – vaan oivalluksesta, että onkin ihan ok olla tällainen pörhelö

Kenen fiilis siitä muka kohenee, että pitäs olla tämmönen, ei sais olla tommonen, ei pitäs vetää röökiä, pitäs laihtua, ei pitäs olla herkkä, pitäs olla kiltimpi, ei sais olla niin kiltti, ei muuten pitäs kertoo mielipiteitään, pitäs muuten joskus kertoo mielipiteitään, ei sais olla näin eikä varsinkaan noin?

No miten voi odottaa, että itsetunto ”kohenisi” tämmösen vaatimusarsenaalin myötä? Mitä tekemistä sillä OIKEASTI on minkään röökin lopettamisen tai epävarmuudesta ”eroon pääsemisen” kanssa, että olisi itsen kanssa hyväksyvä olo? Ne on vaan peitetarinoita sille, että juuri nyt ei tarvitsisi sanoa itselleen: hyvä beibe, teet parhaas, nyt kuule otetaan vähän lempeemmin.

Olo itsen kanssa kohenee siitä, kun alkaa enemmän antaa itsensä vaan olla, antaa itselleen iloa ja hyvää, ilman että pitää ”muuttua” (paremmaksi). Jos sä et jollekin toiselle ihan inhimillisenä pörhönä kelpaa (niinkuin et ehkä kelpaakaan – siis eihän kaikki meitä tajua eikä se ole meidän arvon mittari) niin ei sitten, hyvänen aika. Oma arvo nousee juuri siellä missä antaa itselleen oman arvostuksensa, tällaisenaan.

Ja mitä tämä maailma – ja sun tyypit – menettäisivätkään, jos me ei oltaisi just omanlaisiamme pörhelöitä? Ja kuka tän pörhelöyden meille syvimmin suo, ellemme me itse?

Kuva: Unsplash