Olin juuri aikeissa alkaa kirjoittamaan tätä (isänpäivään suunnattua) blogitekstiä, kunnes ajauduin riitaan esiteini-ikäisen poikani kanssa. Suunnittelin rustaavani kasaan jotain hienoa ja eteeristä isyydestä, mutta sen sijaan rähisin jostain mitättömän pienestä asiasta. Poikani vastineet ja kommentit herättivät ärtymystä, enkä osannut sietää tunteita tai hillitä itseäni. Otimme sanallisesti yhteen, vaikka tiesin tilanteen hänelle epäreiluksi.
Lopputulokseksi jäi molemmille paha mieli. Isälle bonuksena jomottava omatunto.
Ei mitenkään tavatonta arjessa, vaikka onneksi ei myöskään leimallista.
Kun katson sisäänpäin, havaitsen oman isyyteni (vajaan neljäntoista vuoden ja kahden lapsen kokemuksella) hyvin erilaiseksi, millaiseksi sen joskus vielä lapsettomana ollessani suunnittelin.
Silloin ajattelin olevani tienraivaaja. Sukupolvien välisen ketjun sankari, joka muuttaisi kaiken.
Nopea vilkaisu muistiinpanoihin todistaa, etten ole mullistanut mitään, vaan päinvastoin, toistan uppiniskaisesti oman isäni tekemiä “virheitä”. Uljaat sukupolvien väliset edistysaskeleet tuntuvat omalla kohdallani mitättömän pieniltä.
En millään muotoa ole sellainen isä, millaiseksi itseni joskus maalasin. Kaiken ratkaiseva ja jokaisen asian oikein tekevä pronssinen patsas.
Oikeastaan isyydestä kirjoittaminen tuntuu tässä yhteydessä perin hassulta. Kuinka voisin antaa vinkkejä tai opastaa asiassa, jossa seison itse polviani myöten mudassa?
Kun elämä astuu suunnitelmien tielle
Uskoisin, että jokainen mies haluaa olla hyvä isä, rahtusen parempi kuin omansa. Tämä siitäkin huolimatta, että oma isä saattoi olla lämmin, turvallinen ja rohkaiseva. Annamme vanhemmillemme usein armottoman kohtelun. Näemme heidän pienimmätkin virheensä ja arvioimme omia traumojamme heidän valintojensa kautta.
Haluamme toimia toisin.
Jossain vaiheessa uljaiden kasvatussuunnitelmien ja niiden toteutumisen väliin tulee “niin sanottu elämä”. Paljastuu, että elämä ei olekaan siististi järjestyksessä. Esimerkiksi lastemme elämässä on myös muita häneen vaikuttavia aikuisia. Myös ympäristö tarjoaa paljon sellaista, mikä heittää kapuloita pyhien pyrkimystemme rattaisiin. Mikä pahinta, hänellä on oma tahto!
Herää pelko siitä, että oma lapsi menee pilalle. Täytyy siis skarpata ja suojella häntä kaikelta haitalliselta.
Tämän seurauksena kiellämme lapsiamme kiipeämästä korkealle puuhun, etteivät he putoaisi alas ja loukkaisi itseään. Niin ikään varjelemme heitä asioilta, joita pidämme vaarallisina tai haitallisina. Nämä asiat kumpuavat usein oman lapsuutemme kokemuksista. Siitä, mitä me itse opimme pelkäämään tai karttamaan.
Joko siten, että jaamme eteenpäin saamaamme kasvatusmallia tai sitten vastustamme sitä vimmaisesti ja kuljemme tietoisen jääräpäisesti päinvastaiseen suuntaan.
Lasta ei pidä varjella elämästä elämää
Olen omassa isyydessäni tullut siihen pisteeseen, että yksi tärkein opeteltava taitoni tulee olla kyky päästää irti. Tai ehkä kyseessä on pisteen sijasta ennemminkin pilkku.
Voin vanhempana opastaa ja ohjata lapsiani välttämään tarpeettomia karikkoja sekä auttaa heitä ymmärtämään erilaisten valintojen seurauksia. Mutta en voi varjella heitä elämästä omaa elämäänsä. Ansaitsemaan kullekin ikäluokalle ominaiset oppirahat ja löytämään lukuisista tarjolla olevista poluista omansa.
Joudun hyväksymään, että heidän polkunsa on hyvin erilainen kuin se, millaiseksi sen omassa pilvilinnassani kuvittelin (vähän kuten se ajatus omasta isyydestäni).
Haluamme omille lapsillemme vain parasta. Samalla tiedostamme, että sitä ei ole tarjolla, jos varjelemme heitä elämän koko kirjolta. Elämään kuuluu iloa ja riemua, rakkautta ja onnistumisia. Mutta yhtälailla myös kipua, epäonnistumista, surua ja kohtuuttomutta.
Niistä kaikista on mahdollista mennä läpi.
Varjelemisen ja varmistamisen sijaan, kenties minun tulisi oppia päästämään enemmän ja useammin irti. Vähintään omista vanhemmuuteen liitttämistäni ideaaleista tai omiin lapsiini kohdistetuista odotuksista.
Ehkä lapseni kaipaavat sittenkin jakamieni viisauksien ja oppien sijaan enemmän pyyteetöntä rakkautta? Sitä, että iskä päästää irti ja katsoo turvallisesti rakastaen vierestä heidän kasvuaan kohti omannäköistä elämää.
Joku sanoi joskus jossain: ”Jaa lapselle vähemmän ajatuksiasi ja enemmän rakkauttasi”.
Hyvin sanoikin.
Toimituksen vinkki:
Vanhempana ja muuhunkin ihmisenä olemiseen liittyvistä vaikeista tunteista, niiden sietämisestä ja käsittelystä voit lukea Harri-Pekan kirjasta Sattuu ihan helvetisti – Opi sietämään kipeitä tunteita.
