Opettele arvokkaaksi – mitä tänään sanoisin peilikuvalleni?

johanna_blogi

Olen matkustanut paljon yksin. Silloin joutuu välillä valitsemattaankin viettämään aikaa pelkästään itsekseen. Viihtymään itsensä kanssa ja olemaan itselleen hyvää seuraa.

Välillä omat tavat ärsyttävät, omat maneerit käyvät rasittaviksi, oma naama alkaa kyllästyttää. Omien ajatusten sekamelska tympii ja oman hiljaisuuden ääni herättää levottomuutta. Hyviä puolia on välillä vaikea nähdä. Ne ovat liian lähellä.

Omaan seuraan ja itseensä suhtautuu usein vähintään kriittisesti. Vieraille antaa helpommin anteeksi, hyväksyy stiplut luonteessa ja oudot tavat käytöksessä. Jopa kielen epäselvyyden antaa kanssamatkustajille reissuillaan epäröimättä anteeksi. Itseään sitä vastoin moittii. En osaa tarpeeksi hyvin. Sönkötän.

Eräs viisas nainen, jonka tapasin Balilla, kehotti minua katsomaan päivittäin peiliin ja sanomaan itselleni jotain positiivista, kehumaan. Vaikka vain ihailemaan peilissä näkyvää violettia silkkimekkoa, muistuttamaan omaperäisestä kauneuspilkusta tai ohikulkijan nauramaan saaneesta keskustelunavauksesta.

Hän kehotti miettimään päivittäin yhden asian, jota itsessäni arvostan. Hymyilemään aamuisin peilikuvalleni. Heittämään itseni kanssa yläfemmat. Se tuntuu suoraan sanoen edelleen aika vaikealta.

Tänään päätin kuitenkin pysähtyä pienen haalistuneen peilin eteen. Toistin sen balilaisen viisaan naisen sanat, kun en muutakaan keksinyt. Ne sanat se balilainen nainen voisi sanoa kenelle tahansa.

”Olet aika hyvä tyyppi, oikeastaan ainutlaatuinen. Ei tuollaista (oma lisäys: tumpeloa) ole toista. Ja ehkä olet syystäkin moinen, puutteinesi ja outouksinesi tuollainen. Jos sinusta olisi pitänyt tulla toisenlainen, kenties sinusta olisi sellainen taiottu.”

Se samainen viisas balilainen nainen muistutti, että se, mitä ajattelen itsestäni ja millainen päätän olla, sellaisia ihmisiä saan elämääni. Sillä aina saan itseni heijastumaa, omaa peilikuvaa.

”Valo heijastaa valoa, mutta synkkyys nielaisee sen.”

Millaisena itseni näen ja millaiseksi itseni ulospäin heijastan, sellaisia ihmisiä vierelleni jää.

waterfall

Välillä en pääse pakoon ujouttani, toisinaan olen varsinainen synkistelijä, turhan usein hiillyn sekunnissa nollasta sataan asiasta, joka seuraavana päivänä hävettää.

Mutta yritän hyväksyä nekin piirteet, antaa anteeksi helpommin. Näkemään selkeämmin myös hyvän, hyväksymään koko paketin. Ajattelemaan, että olen ihan hyvä tyyppi näinkin. Teen vähintään parhaani.

Ja ehkä ne säröt kuuluvatkin kuvioon. Ehkä täydellisyys syntyykin epätäydellisyyden vivahteista ja epätäydellisistä elementeistä.

Se viisas balilainen nainen nimittäin kysyi tumpelolta:

”Haluatko olla se suorassa rivissä seisova symmetrinen havupuu. Vai haluatko olla se käppyräpuu, se jonka eteen itsekin matkoillasi seisahdut ottamaan valokuvaa. Mietit, että onpa tuo hauska, outo, epätäydellinen, tavaton, mutta juuri siksi ainutlaatuinen, pysäyttävä. Uniikki.”

Ikuistamisen ja muistamisen arvoinen.

PS. Tänään uskalsin pysähtyä peilin eteen, katsoa itseäni silmiin ja sanoa, että olet loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi. Juuri tuollaisena.

kirjankansi

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten (Kosmos, 2016)

TILAA KIRJA TÄSTÄ <

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: