Vaikeina aikoina yksi kauneimmista esiin nousevista asioista on toinen toisistamme välittäminen ja toinen toisemme auttaminen.
Nämä kaikki tuovat hyvää oloa sekä välittämisen kohteena oleville että välittäjälle. Avun antajille ja saajille. Hyvää oloa ne tuovat kuitenkin vain silloin, kun välittäminen tapahtuu vilpittömästi ja pyyteettömästi. Sydämestä.
Kun hermoja kiristää, auttamisen ja välittämisen kintereillä häilyy myös ikäviä ilmiöitä. Pelon lietsomista, turhautumista, kiukkua, muiden syyttelyä ja solvaamista, välillä tehostettuna vahvoin voimasanoin.
On inhimillistä ja ymmärrettävää, että jos kokee itse tekevänsä kaiken voitavansa, pinnistelee ja ponnistelee, elää ohjeiden ja neuvojen mukaan, auttaa, huolehtii ja on vastuullinen ja sitten jotkut muut eivät teekään samoin, niin jo vain turhauttaa.
Turhautumisen aiheuttamat ”napsahdukset” eivät kuitenkaan hyödytä ketään eivätkä mitään. Haittaa ne sen sijaan voivat aiheuttaa. Turhautuminen nostattaa näppylöiden lisäksi verenpainetta ja stressihormonien tasoa. Se on myös kuluttavaa ja pidempään jatkuvana sairastuttavaakin. Tunteilla on myös vahva taipumus tarttua muihin.
Kun ja jos ketuttaa, niin ehkä olisi hyvä antautua tuntemuksen kanssa juttusille. Kysellä, mitä sen liepeisiin mahtaakaan kätkeytyä.
Turhautuminen on seurausta pettymyksestä. Pettymyksestä omiin toiveisiin ja odotuksiin. Odotuksiin vastavuoroisuudesta, jota muut eivät aina täytäkään.
Ehkä on hyvä pohtia, tekeekö hyviä tekoja saadakseen kiitosta ja hyvän ihmisen maineen vai auttaako todella pyyteettömästi. Odottamatta vastavuoroisuutta. Velvollisuudesta tehdyt teot eivät tuo hyvää oloa. Toki niitäkin on poikkeustilanteessa tehtävä. Ohjeet, rajoitukset ja määräykset velvoittavat.
Jos on tarve tuoda esiin omia vastuullisia tekojaan ja samaan hengenvetoon solvata muita, on hyvä miettiä ovatko omat teot aidosti pyyteettömiä ja yhteistä hyvinvointia edistäviä. Vai kummitteleeko jossain taustalla kenties tarve olla vähän pyhimys ja marttyyri?
Pelko, jota moni nyt kokee, saa meissä myös aikaan erilaisia reaktioita. Yksi ryhtyy paniikinomaisesti sähläämään ja säätämään, toinen uhittelee ja uhmaa ja kolmas jähmettyy toimintakyvyttömänä niille sijoilleen.
Neljäs voi naamioida pelkonsa ovelasti johonkin muuhun tunteeseen, kuten juuri turhautumiseen ja kiukkuun. Oma pelko ja epävarmuus peitetään ”kontrolloimalla” muita ja vaatimalla heiltä samoja suorituksia kuin itseltä.
Niinkin voi käydä, että tarjoamaamme apua ei tarvita eikä oteta vastaan. Sekin saattaa turhauttaa. ”Auttamishaluani (ja samalla ehkä minua) ei arvostettu.”
Me emme tarvitse nyt sormi ojossa ohjaavaa opettajuutta, syyllistämistä, kiukkua, vihaa, solvaamista emmekä marttyyriutta. Emme myöskään pelon vahvistamista ja lietsomista. Kaikki tuo on energioitamme kuluttavaa ja turhaan kuormittavaa.
Voimme antaa toisillemme vain siitä, mitä meillä on. Tarvitsemme kaiken energiamme yhteiseen hyvinvointiimme.
Tarvitsemme tyyneyden, uskon ja luottamuksen vahvistamista sekä rakkaudellisia tekoja, joita teemme ilosta käsin. Tekoja, jotka tuntuvat sydämessä, iholla ja kehossa. Hyvältä.
