Epäonnistumisen tunne on tuskin kenenkään lempitunne. Silti ihan jokainen on joskus kokenut epäonnistuneensa.
Epäonnistumisen tunnelukko voi syntyä, jos on kokenut toistuvasti tulleensa nolatuksi tai vähätellyksi. Se voi syntyä, jos itseen on kohdistettu epärealistisia vaatimuksia ja jos on odotettu osaavan asioita ilman opastusta tai tukea.
Epäonnistumisen tunnelukko saa jokaisen reagoimaan vähän eri tavoin.
Yksi keino koittaa välttää epäonnistumista on paineen alla koittaa menestyä, onnistua ja saavuttaa. Toimintaa ohjaa uskomus, että tekemällä voi ratkaista epäonnistumisen kivun. Vaikka miten saisi meriittejä ja titteleitä, se ei tunnu riittävän. Sisällä on edelleen kipu.
Toinen tapa, jolla epäonnistumisen tunteen kipua yritetään välttää, on kirjaimellisesti välttämällä. Se on sitä, että ei uskalla tehdä asioita, joissa on mahdollisuus tuntea epävarmuutta ja epäonnistumisen kipua.
Kolmas keino on se, että ottaa pieniä askelia ja altistaa itseään uusille asioille mutta usein tämä on vielä varsin kuormittavaa ja vaatii “psyykkausta”. Kokemuksien ja myös “epäonnistumisten” myötä henkinen kyky tulla toimeen epävarmuuden ja epätietoisuuden kanssa kasvaa ja uusia askeleita uskaltaa ottaa huolettomammin.
Minulla epäonnistumisen tunnelukko on ollut hyvin kahlitseva. Itsetuntemustyöskentelyn ja tuen myötä se on kuitenkin alkanut hellittämään, pikku hiljaa. Se ei tarkoita, että en enää pelkäisi tuota tunnetta tai ettenkö edelleen kompuroisi sen kanssa. Pelkään. Ja kompuroin. Mutta useimmiten valitsen siitä huolimatta ottaa ne pienet askeleet, jotka sydämessä tuntuvat todelta. Joskus tämä tapahtuu nopeammin ja joskus hitaammin. Ja sitten on takuulla asioita, joita en vielä itse näe tai kuule. Ja sekin on ihan ok.
Mitä tekisit, jos sinun ei tarvitsisi pelätä epäonnistumisen tunnetta? Mitä uskaltaisit tehdä (tai jättää tekemättä) jos luottaisit, että sinä et hylkää itseäsi – vaikka joskus mokaisitkin tai asiat menisi toisin, kun toivoit?
Tunnelukko testin voi tehdä täällä.
