”Luulin menneeni rikki, mutta olenkin voimakkaampi kuin koskaan” – Uskalla luottaa siihen, että sinäkin selviydyt

Olen rikkimenevää ja haavoittuvaista lajia – olen ihminen.

Isäni sanoi että joulupukki on olemassa ja menin rikki kun hän myönsi valehdelleensa minulle.

Poikaystäväni lupasi olla uskollinen ja rikkoi pettäessään sydämeni.

Lääkäri tuomitsi valintani ja rikkoi minussa heränneen toivon.

Ystäväni puhui minusta pahaa ja rikkoi välillämme olleen luottamuksen.

Haavan syntyyn liittyy usein toinen ihminen, mutta haavoittuneena kokemani turvattomuuden tunne on ihan omaani. Tunnen olevani hyväuskoisuudessani ja viattomuudessani alasti ja koko maailman tuomittavana. Olen voimaton, herkkä ja epävarma. Häpeä ottaa minusta vallan ja minun tekee mieli piiloutua ja rakentaa muuri sydämeni ympärille. Ego huutaa minun olevan muiden sätkynukke ja roskapussi, arvoton ja viallinen, joten toki kaikki tapahtunut on myös minun vikaani. Jos valitsen uskoa egoani, jumiudun häpeään ja kun en enää kestä häpeää itsessäni, alan ulkoistaa egon mielipiteitä muihin. Minusta tulee kova ja tuomitseva ja pelko ottaa vallan.

Keneen voin enää luottaa, kun kaikki voivat minua haavoittaa?

Voin luottaa aina itseeni.

Voin luottaa kykyyni oppia kokemuksistani ja palauttaa voimani.

En voi alkaa pelätä ihmisiä ja ihmissuhteita. En voi luottaa auktoriteettien tai sääntöjen tuoman turvan harhaan. En voi luottaa läheisteni pysyvän aina vierelläni, rehellisinä ja rakastavina. Kaikki ihmiset ympärilläni voivat rikkoa minussa jotain uskomusta, joka ei enää palvele minua. Vanhempi, poikaystävä, lääkäri tai ystävä. Kaikki yhtä erehtyväisiä ja inhimillisen keskeneräisiä elämän opiskelijoita kuin minäkin.

Ei kukaan meistä selviä ilman pettymyksiä ja haavoja. Ne kuuluvat elämään. Voin katkeroitua tai voin oppia. Jos olen uskonut valheeseen, niin onpa hienoa, että joku johdattaa minua kohti totuutta. Jos en ole osannut laittaa rajoja, niin onpa hienoa, että joku tulee ja auttaa minua asettamaan ne. Jos en ole ollut varma sisäisen ääneni johdatuksesta, niin onpa hienoa, että joku tulee vahvistamaan sitä. Jos tiukka uskomus on pitänyt minua paikoillani, niin onpa hienoa, että joku tulee ja liikuttaa minua.

Minun pitää luottaa elämän antavan minulle juuri niitä kokemuksia joita tarvitsen.

Minut on rikottu kymmeniä kertoja. Maa jalkojeni alta on vedetty pois ja minut on jätetty turvattomana häpeään, rakentamaan perustaani uudestaan. Juuri siksi seison nyt jalat maassa, horjumattomana voimassani, tietäen rajani ja totuuteni.

Yhden asian olen oppinut.

Haavoittuneessa tilassani minun ei kannata äänekkäästi julistaa tarinaani totena.

Uhriutuneena egon vallassa en näe vielä selvästi tapahtuman laajempaa kuvaa. Haavoistani pelästyneenä olen altis syyttämään muita ja levittämään pelkoa ympärilleni.

Jos en tukahduta turvattomuudessani tunnettua häpeää, se auttaa minua jälleen kasvattamaan voimaani – rohkeasti, rauhassa ja harkiten. Häpeä maadoittaa minut paikoilleen ja pakottaa minut keskittymään itseeni ja henkisiin rajoihini. Kun opin olemaan empaattinen ja herkkä tarpeelleni alati kasvaa ja voimistua, osaan olla empaattinen myös haavan aiheuttajaa kohtaan. Häpeä väistyy kun tunnen olevani jälleen turvassa ja uskallan tulla näkyväksi.

Kun häpeä on tehnyt tehtävänsä ja haava on parantumaan päin, alan nähdä itseäni kauemmas, tunnistan syitä ja seurauksia. Alan hyväksyä ja ymmärtää tapahtuman opetukset, karvaat ja kipeätkin. Tarinakin muuttuu lempeämmäksi ja silloin voin sitä turvallisesti jakaa. Haavan päälle hitaasti muodostuva arpi muistuttaa, että parantuminen vie aikaa.

Luulin menneeni rikki, mutta olenkin voimakkaampi kuin koskaan ennen!

Kun haava on kokonaan parantunut, en tunne mielenkiintoa puhua siitä. Olen parantunut. Jos puhun, on tarina täynnä kiitollisuutta. Menneelle voi jopa nauraa. On tämä elämä ihmeellistä!

Kun annan itselleni aikaa, saan muistoihini paremman tarinan.

Tarinan joka voimauttaa ja nopeuttaa seuraavienkin haavojen paranemista.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: