Kuka tahansa meistä

oksat_pieniSilmitön, näköalan sumentava raivo on mahdollista kenelle tahansa. Sekin on inhimillistä, eikä kovin kaukana kenestäkään meistä.

Parin päivän ajan facebook-päivitykset ja kahvituntikeskustelut ovat velloneet bussia päin ajaneen kolmen lapsen äidin mielentilassa: kuinka joku saattaa tehdä jotakin niin hirveää?

Kaikissa meissä asuu myös jonkinlainen peto. Se voi puskea esiin esimerkiksi silmittömänä häpeän tunteena, jolloin haluamme vajota maan alle, se voi tulla esiin niin järkyttävänä pelkona, ettemme näe ulospääsyä tai sellaisena vihana, joka mustaa kaiken muun.

Raivo on voimakas tunne, ja tunne on energiaa. Raivo (kuten muutkin tunteet) laittaa ihmisen toimimaan: hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, huutamaan, paiskomaan astioita, vahingoittamaan itseään tai muita… Kaikki eivät kuitenkaan tee raivon vallassa peruuttamattomia asioita. Jotkut osaavat käsitellä tunteita.

Kukaan ei ole yhtä kuin tunteensa ja tunteet ovat ohimeneviä. Mutta jos ei ole työkaluja raivon selättämiseen, identifioituu helposti tunteensa kanssa ja on vain niin täynnä omaa raivoaan ettei näe mitään muuta.

Ennen toimimista on hetki, jolloin voimme vielä valita. Voimme tunnistaa tunteen ”vain” tunteeksi, keskittyä siihen ja päästää irti. Näin tasapainoinen aikuinen toimii.

Emme ole kaiken aikaa tasapainossa ja kohtaamme elämässä monenlaisia vaikeuksia. Huolestuttavia eivät kuitenkaan ole tunteet, vaan kykymme käsitellä niitä. Jos ei ole työkaluja raivosta irti päästämiseen, minkäs teet.

 

Sinun tuomiosi ja arvostelusi tulevat aikanaan tuomitsemaan myös sinut, sanoi Yogi Bhajan.

Arvostelun ja tuomitsemisen sijaan tarvitsemme ihan oikeasti myötätuntoa. Tarvitsemme rauhaa. Tarvitsemme hengähdyshetkiä. Tarvitsemme yhteyttä toisiimme, ihan valtavan kipeästi.

Epätoivoisen äidin teko on kerta kaikkiaan pysäyttävä ja kertoo tästä ajasta. Oma ja läheisten paha olo pitää ottaa vakavasti, jotta tällaisia, meitä kollektiivisesti koskettavia hätähuutoja ei tarvittaisi lisää.

Me olemme se yhteiskunta, jossa toisia ei tueta tarpeeksi. Kukaan meistä ei voi sulkea itseään päätöksiä tekevän tai vastuuta ottavan piiri ulkopuolelle. Olemme siinä kaikki yhtä lailla mukana.

Kauhistelun sijaan kannattaisi miettiä, mitä voi tehdä.

Mitä, jos aloitan antamalla itselleni sen lepohetken, jota kaipaan, etten väsy lisää? Mitä, jos mietin, miten teen omasta ja ympärilläni olevien ihmisten elämästä onnellisempaa, kiitollisempaa ja tyytyväisempää?

Mitä, jos opettelen sellaisia työkaluja, jotka auttavat minua lähemmäs todellista itseäni, etten identifioidu egoon tai ohimeneviin tunteisiin? Ja ennen kaikkea: mitä, jos opettaisin lapsilleni, että on muitakin tapoja kuin uuvuttaa itsensä elämällä?

Olemme kaikki osallisia yhteiskunnan kehityksessä. Auttaminen ei kuulu jollekin ”viranomaistaholle” vaan ihmisille. Passiivisella hyväksynnällä annamme tämän jatkua. Ottamalla vastuun itsestämme ja omista teoistamme muutamme maailmaa.

Kukaan ei voi ottaa vastuuta muuta kuin itsestään (ja tiettyyn pisteeseen saakka lapsistaan). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että individualismi ja itsensä eristäminen olisivat ratkaisuja. Vastuuta voi ottaa puhdistamalla omaa alitajuntaansa, päästämällä irti kuonasta jota kantaa mukanaan, keskittymällä läsnäoloon ja totuuteen sekä antautumalla myötätunnolle, yhteydelle ja kontaktille muiden ihmisten kanssa.

Yksi pieni askel voi olla sekin, että kysyy toiselta, onko kaikki hyvin. Jos intuitio kertoo tilanteessa olevan jotain kummallista, ei sitä kannata ohittaa.

Eräs tärkeimmistä asioita on itseensä tutustuminen ja omaan kasvuunsa sitoutuminen. Sitoudu tekemään elämästä onnellisempaa. Tänään. Nyt.

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Tikapuut rakkauteen – Tehtäväkirja

    17,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Tikapuut rakkauteen -kirja

    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Tunnepaketti

    45,80  34,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin