Sivu 432 – Hidasta elämää

Hyvinvoinnin ammattilaiset haastattelussa

Ajattelin kysäistä muutaman kysymyksen, tarkemmin sanottuna kolmelta ihmiseltä, kolme kysymystä. Pyrin pitämään linjani aina niin, että kysyn ihmisiltä, jotka ovat linjassa omien sanojen takana. Ja ennenkaikkea edustavat ja säteilevät hyvää energiaa kaikkialle ympäristöön.

Ensimmäisenä veli voi, eli turpaduunari. Toisena verimittaaja Marko Vapaa ja kolmantena tämän sivuston lukijoille tuttu villivihannesten puolesta puhuja, terveys- ja hyvinvointitoimittaja Raija Kivimetsä.

Kysymykset, jotka olivat kaikille samoja.

1. Mitkä ovat mielestäsi ravinnon tärkeimmät kulmakivet?

2. Mitä mielestäsi ihmisiltä uupuu ravinnosta?

3. Kuinka lisätä helposti omaa jaksamistaan?

Lihavoidut tekstit ovat omia lisäyksiäni. Lähdetäänpä liikenteeseen.

Christer ”Turpaduunari” Sundqvist, hyvinvoinnin pioneereja, sekä pitkäaikainen oman linjan kulkija. Suuri inspiraatio myös allekirjoittaneelle.

Christer ”Turpaduunari” Sundqvist

1. Ravinnossa pitäisi olla ”älliä”. Korostan näitä asioita valistuksessani: laatua, lisääaineettomuutta, lähiruokaa ja luomua. Tuon ”ällipläjäyksen” voi omalla tahollaan mieluusti toteuttaa rennolla asenteella, sillä jos silloin tällöin poikkeaa tärkeimmistä kulmakivistä, ei tee suurta vahinkoa itselleen jos suuret linjat pysyvät samoina.

2. Uusavuttomuutta esiintyy varsin yleisesti. Joillekin olisi hyvä jos kauppias olisi sijoittanut kaupan sisääntuloväylälle varamummoja! Siitä voisi napata mukaan mummon ruokaostosten teon ajaksi. Mummo näyttää miltä kaupan osastolta löytyy terveyttä. Jos käsi hairahtuu epäterveellisten tuotteiden pariin, silloin mummo lyö kepillä sormille. Jos ei tiedä miten kalakeitto valmistetaan, silloin mummo valitsee oikeat raaka-aineet ja tulee kotiin näyttämään miten ruoka valmistuu.

3. Jos on kovin väsynyt ei pidä juoda lisää kahvia tai kitata sokeripitoisia energiajuomia, vaan silloin nukutaan väsymys pois. Huolehdi hyvästä yöunesta ja sinut palkitaan oikein energisellä olemuksella päivän mittaan. Muista mitoittaa päivittäiset haasteet niin, ettet kohtuuttomasti kuluta energiavarojasi. Ympäröi itsesi positiivisilla ihmisillä, joilta saat puhtia elämään. Muista jakaa tätä hyvää energiaa muille ihmisille, sillä kun antaa hyvää energiaa saa hyvää energiaa myös takaisin. Liiku raikkaassa ilmassa ja anna puhtaan ilman hivellä ihoasi sekä täyttää keuhkosi viimeistä keuhkorakkulaa myöten. Muista aika ajoin hemmotella itseäsi. Olet sen arvoinen. Älä stressaa turhaan!

Marko Vapaa

1. Emäksiset juomat ja sekaruoat.

2. Maan mineraalit eli luonnonsuolat ja savi.

3. Juo hyvin ja nukkuu väsymyksen pois.

Raija Kivimetsä

1. Minä arvostan ravinnossa luonnonmukaisuutta, laatua ja villeyttä. Kerään itse villivihannekset, marjat ja sienet ja ostan ja syön luomua aina kun on mahdollista. Oliiviöljyni on luomua ja kreetalaisen pienen kylän papin oliivitarhan satoa ja hänen puristamaansa. Minulle on tärkeää myös ruuan valmistaminen, ruuasta nauttiminen ja yhdessä syöminen. Nautinnollisuus ja yhdessä syöminen saavat rakkaushormoni oksitosiinin virtaamaan ja olon onnelliseksi. Lisäksi minulle on tärkeää ravinnon yksilöllisyys! Se mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle tai muille. Oman kehon kuunteleminen on erittäin tärkeää.

2. Todella monet syövät huonolaatuista, mautonta ja teollista eli ravintoköyhää ja kuollutta ruokaa, jossa on kaloreita mutta ei virtaa eikä ravintoaineita. Ravinnosta puuttuvat laadukkuus, kehon ja aivojen rakennusaineet ja maku. Monilta puuttuu myös ymmärrys siitä, että se mitä syömme rakentaa meitä ja tekee meistä niitä yksilöitä, joita olemme niin fyysisesti kuin henkisesti. Moni satsaa hienoihin autoihin, taloihin ja vaatteisiin, mutta syö halpaa ja huonolaatuista ruokaa.

3. Tämäkin on yksilöllistä, mutta minun jaksamiseni avaimet löytyvät villivihanneksista, ruusujuuresta, rannikkomännyn kuoriuuttesta ja mustikoista. Ilman voikukkaa en voi elää. Se todella saa niin mielen kuin kehon kehräämään. Voikukka on juuri minulle sopiva villivihannes. Se puhdistaa verta, maksaa ja munuaisia, poistaa turvotusta ja pitää suoliston kunnossa. Käytän voikukkaa ympäri vuoden: keväästä pitkälle syksyyn tuoreena suoraan kotipihalta, talvella kuivattuna ja pakastettuna. Kannustankin mielelläni suomalaisia hortoiluun. Villivihannekset ovat mielestäni superior-ruokaa, jossa on kymmenkertaiset määrät ravinteita ja antioksidantteja verrattuna viljeltyihin, luonnonmukaisestikin tuotettuihin kasviksiin.

Minulle elintärkeä jaksamisen ja voiman lähde on myös luonto, jossa liikun, hyötyliikun, nautin ja hiljennyn. Luonto hoitaa, hellii ja eheyttää. Liikkuminen ylipäätään omaa kehoa kuunnellen on myös merkityksellistä. Samoin oman elämän haltuun ottaminen. Vähemmän laitteiden kanssa seurustelua, enemmän aitoja silmitysten kohtaamisia ja nauttimista.

Hienoja viisauksia, hienoilta ihmisiltä. Keskitytään olennaiseen, elämisen kauneuteen kaikkine sateenkaaren väreineen. Antoisia auringonsäteitä ystävä hyvä!

Ihmissuhde on oikeastaan suhde itseen – Omat vahvuutensa ja heikkoutensa voi nähdä raadollisen tarkasti toisen ihmisen kautta

Avioliiton sanotaan olevan korkeinta joogaa. Se on jatkuva harjoitus ja armoton peili. Toisen ihmisen kautta on mahdollista nähdä omat vahvuutensa – ja heikkoutensa raadollisen tarkasti.

Ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee ympärilleen muita. Saattaa tuntua paradoksaaliselta, mutta muiden kautta on mahdollista nähdä itsensä. Parisuhteessa itsensä näkemiseen on lähes jatkuva mahdollisuus. Kundaliinijoogan mukaan, ideaalitapauksessa parisuhteessa on ”kaksi kehoa ja yksi liekki”.

Tuskallisen harvoin ihminen kuitenkaan arjen tiimellyksessä muistaa katsoa toista ihmistä omana peilinään. Muutostoiveet harvemmin kohdistuvat itseen, usein vika on toisessa. On helpompi kertoa puolisolle, miten tämän tulisi muuttua kuin nöyrtyä huomaamaan oma kasvun paikkansa. Ylemmyyden- tai alemmuudentunnot kertovat enemmän minusta kuin toisen ihmisen hyvistä tai huonoista puolista.

Näemme toisessa ihmisessä asioita, joista emme ole ylpeitä itsessämme tai ominaisuuksia, joita haluaisimme meilläkin olevan. Häpeämme jotakin itsessämme, emmekä uskalla antautua aitoon vuorovaikutukseen. Haluamme antaa itsestämme paremman kuvan ja pakenemme suojan taakse. Kilpailemme.

Todellisuudessa lähes kaikki ovat kuitenkin yhtä epävarmoja itsestään, eikä kukaan ainakaan ole toista parempi. Olemme kaikki sieluja, keskellä kokemusta ihmiselämästä. Ja ihmiselämään liittyy olennaisesti ihmisen epätäydellisyys. Se kannattaa hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin muillekin jo etukäteen.

On toki olemassa ihmissuhteita, jotka ovat juuri sillä hetkellä liian rankkoja. Ja kyseessä on aina kahden kauppa: onnistumista helpottaa molemminpuolinen tahto yhteiseen hyvään. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, ettei itseään pääse pakoon.

Tarvitsemme peilejä kasvaaksemme, ymmärtääksemme, minne olemme menossa sekä nähdäksemme itsemme ja tutustuaksemme omaan ytimeemme.

Oman ytimen löytäminen on tärkeää, sillä sitä kautta avautuu kaikki muu. Kun tunnen itseni, tunnen kaikki, pohjalla on nimittäin yksi: yksi tietoisuus, pyhyys, rakkaus, jumaluus – miksi sitä halutaankin nimittää. Yksi ja sama ilma, jota hengitämme. Yksi yhteinen universumi. Yksi sielu, jonka osia kaikki olemme.

Ihmissuhde onkin siis ennen kaikkea suhde itseen. Ollakseen sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa on löydettävä oma ytimensä: oma sielu, valo, voima ja rakkaus itseen. Ennen kuin siitä on omakohtainen kokemus, on tämä kaikki kaunista sanahelinää.

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan järjestetyt avioliitot ovat jo viiden avioliittovuoden jälkeen keskimäärin onnellisempia kuin rakkausavioliitot. Hätkähdyttävä ajatus. Järjestetyissä avioliitoissa (joihin toki liittyy paljon huonoakin, muttei aina) rakkauden määrä yleisesti ottaen kasvaa, kun taas rakkausavioliitoissa se pienenee. Joogataustaa vasten ymmärrän viestin niin, että yhteinen tahto, yhteisön tuki ja sitoutuminen kasvattavat rakkautta jopa tuntemattomaan kumppaniin.

Joogaopettaja Shiv Charan Singh sanoo konsultoivansa usein pariskuntia. Hän kertoo kysyvänsä ensimmäisenä molemmilta, ovatko nämä valmiit olemaan yhdessä toisen kanssa, vaikka tämä ei koskaan muuttuisikaan. Jos vastaus on kielteinen, ei suhteella hänen mukaansa ole minkäänlaista tulevaisuutta.

Niin, toista ei voi muuttaa. Ajan kuluessa me kaikki toki muutumme, mutta muutos ei tule ulkopuolelta. Siksi on hyvä välillä katsoa toista silmiin, ottaa yhteyttä sielun, ei vain arkiaskareiden tasolla: kaksi kehoa ja yksi liekki, yhdessä hamaan loppuun saakka, mitä tahansa tuleman pitää? Sellainen asenne parisuhteeseen kasvattaa rakkautta sekä antaa hurjan paljon voimaa, turvaa ja iloa siitä, että juuri me olemme yhdessä. Minä ja luotettava peilini.

Kotimatkalla

Keski-iän tarinoita, osa 3

”Tullaksemme sankareiksi, oman elämämme ja muidenkin, meidän on rakennettava itsellemme linna, täydellinen turvasatama, joka kannattelee meitä ja antaa meille tyydytyksen. Ja sen jälkeen hylättävä se. Antauduttava sateelle, tuulelle ja epävarmuudelle. Eikä siihen uskaltaudu, ellei ensin ole kaatunut. Kokenut pudotusta, kaatumisen tuskaa ja häpeää. Kipua menettämisestä ja epävarmuudesta. ”

Noin kirjoitin vapun aattona ja lupasin jatkoa; pohdintaa kaatumisesta eteenpäin, noususta ilman egoa, täyttymyksestä ja sen sellaisesta. No, näin se menee.

Kolmisenkymmentä vuotta elämäni ensimmäisestä puoliskosta mietin usein ja hartaasti, mitä minusta oikein tulee. Olin tietämättäni aika eksyksissä. Tajusin sen viimein tiistaina 10.11.2009, aamutoimien aikaan. Oivallus muutti elämäni peruuttamattomasti.

Podin kotona sikainfluenssaa ja kaikenlaista muutakin oli elämässäni liikkeessä samaan aikaan. Tunsin olevani lamaantunut ja pohjalla. Katsoin sen aamun peilikuvaani kylpyhuoneessa pitkään ja havahduin. ”Olen ollut kolmekymmentä vuotta tyytymätön itseeni. Tämä loppuu nyt tähän.” Ei huutomerkkiä eikä kirosanoja. Vain toteamus ja päätös.

Olin puolivälissä elämääni, ja tajusin että jokin tavassani olla ja elää söi sisintäni. Minää, minua ja miestä joka olen. Mies sisälläni oli kaventunut seitinohueksi, vaikka ulkoisesti sukupuolesta ei voinut erehtyä.

Olin ajautunut sivuraiteelle itsestäni. Toteutin elämääni toisten kautta, enkä edes ymmärtänyt sitä. Oma valinta, josta en ollut tietoinen. Pelko ihmisten menettämisestä sai minut hukkaamaan itseni, ja siinä sivussa muutakin. Sinänsä yleinen totuus, mutta pakko se on toistaa tässäkin; itsensä kadottamista ei voi paikata millään muulla saavutuksella. Se on peloista pahin, joka poistuu vasta kun ihminen herää. Silmänräpäyksessä. Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta.

Ja sen jälkeen olen ollut perehdytyksessä. Opetellut olemaan oma itseni. Mies ja ihminen, samaan aikaan. Välillä sokaistuen kirkkauteen, joka tästä syntyy. Hidastamista ja hiljentymistä. Uskaliaita heittäytymisiä ja uskomattomia oivalluksia.

En ole valaistunut, mutta voimaannun päivä päivältä. Opettelen tekemään tilaa ilolle tulla. Huomaan sanovani yhä useammin ”Niin minulla on ollut tapana tehdä/sanoa. Odota hetki, niin mietin, miten nyt toimin.” Teen tilaa purkamalla vanhoja nauhoja mielestäni, pelkoja sisimmästäni ja tottumuksia, joiden varassa olen ollut ja jotka eivät enää palvele minua.

Hitaasti mutta varmasti kehittelen sankaritarinaa.

Keski-ikäinen sankari. Ymmärrän kyllä, jos sinua hymyilyttää, sillä voittaja ei ole se mielikuva, joka ensimmäiseksi tulee mieleen keski-ikäisestä miehestä. Vai voisiko se sittenkin olla mahdollista? Sankari, joka on päässyt varuillaan olosta ja riittämättömyyden tunteesta. Hyväksynyt sen, mikä on.

Voimaantuminen ei ole poistanut kaikkia epävarmuuksia ja ajoittaista tyytymättömyyttä. Enää en kuitenkaan ole kielteisten tunteiden vietävänä. Kokonaan. Olen enemmän, kuin osasin odottaa. Olen valmis, vaikka tehtävää riittääkin. Saan olla oma itseni. Annoin siihen luvan. Itselleni.

Istun tätä kirjoittaessani parvekkeella. Ovet ja mieli avoinna tulevaan kesään. Sisällä soi musiikki ja ulkoa kuuluu liikenteen ääniä. Aion istua tässä, kunnes kuulen sisimpäni äänen. Muihin kutsuihin en vastaa, sillä vain siihen uskon. Aina se ei ole erehtymätön ja joskus on polvet ruvella, mutta en vain keksi mielekästä vaihtoehtoa. Sisimpäni kuuntelulle.

Luotan siihen ja se vie minut kotiin.
Ellen sitten ole jo?

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Voikukka hellii maksaa ja munuaisia

Voikukka herättää intohimoja. Toiset rakastavat sitä, toiset vihaavat. Viehätys voikukkaan yhdistää kuitenkin kaikkien kansakuntien hortoilijat. Etenkin Ranskassa, Italiassa ja Kreetalla sitä rakastetaan gourmet’na.

Voikukka on monipuolinen kasvi. Sen voi syödä kokonaan. Villivihanneskäyttöön voikukasta soveltuvat nuoret, heleänvihreät, ja sileälaitaiset lehdet. Sahalaitaiset ovat kitkeränmakuisia, eikä kitkeryys taitu edes ruuanvalmistuksessa.

Voikukan ehytlaitaiset lehdet ovat herkullisia sellaisenaa salaatissa, smoothieissa, voileipien päällä ja marinadeissa. Maukkaan ja hyvinvointia edistävän munakkaan voi tehdä oliiviöljyssä kuullotetuista voikukanlehdistä, sipulista, valkosipulista ja mintusta.

Unohda kevään ja kesän ajaksi kaupan ruukkusalaatit ja käytä niiden sijaan ravintorikkaita ja herkullisia sileälaitaisia voikukanlehtiä. Niistä tehty salaatti maistuu ihanalta, virkistää ja kaunistaa.

Voikokukan käyttö rohtona

Voikukka on erityisen tehokas maksan hellijä ja kehon puhdistaja. Kasvi puhdistaa verta, maksaa ja munuaisia. Lisäksi voikukka tunnetaan virtsaneritystä lisäävistä ja turvotusta poistavista ominaisuuksistaan. Voikukka lisää myös ruokahalua, edistää ruoansulatusta ja helpottaa erilaisia vatsan ja suoliston vaivoja. Siitä on apua kihtiin ja reumaankin.

Voikukka sopii rasvaisen, suurihuokoisen ja ärtyneen ihon hoitoon, sillä se puhdistaa ja kirkastaa ihoa. Kosmetiikkateollisuus hyödyntää kasvia muun muassa naamioissa, ihoöljyissä ja kylpytuotteissa.

Vitamiinipommi

Voikukan lehdissä on huomattavasti enemmän vitamiineja ja vähemmän nitraatteja kuin viljellyissä salaateissa. Voikukan lehdet sisältävät runsaasti betakaroteenia, B-, C-, K1- ja D-vitamiinia, rautaa ja kaliumia. Kasvissa on myös mm. kalsiumia, fosforia, magnesiumia, luteiinia ja inuliinia.

Kustantajan luvalla lainattu kirjasta:

Raija & Jouko Kivimetsä: Hulluna hortaan – Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista (Mividata 2013)

Raija Kivimetsän blogi Kivimetsässä.

Miehen tie: Rehellisyys

Onko se vaikeaa, rehellisenä oleminen? Äkkiseltään sanoisin, että se on yksi elämämme suurimmista haasteista.

Olla rehellinen Itselleen. Kuunnella todella itseään ja toimia sen mukaan minkä tietää oikeaksi. Itseään kohtaan, kohdaten nekin asiat jotka eivät ole niin mieluisia.

Toisille, seisoen sydämensä takana silloinkin kun olosuhteet ja ympäristö haastavat sydämemme totuuden. Toisia kohtaan, silloinkin kun totuuden puhuminen haastaa toisen kohtaamaan oman sisäisen maailmansa.

Löysin itseni aloittamasta tätä kirjoitusta ja päätin kirjoittaa sen neljään eri osaan, aloittaen siitä miten olla rehellinen Itselleen. Se on hyvä jatkumo edelliseen kirjoitukseeni sydämen äänestä.

Useinkaan se minkä tiedän todeksi sisälläni, ei ole se minkä haluaisin kuulla. Se ei aina johda helpoimmalle tielle. Tai se tuntuu siltä, vaikka usein matka osottautuu kevyeksi kun sille vain uskaltaa. Sanovat, että tällä matkalla sinulla on täysi tuki. Rehellisyyden matkalla.

Oma epävarmuus. Järki. Monenlaiset äänet sisällämme kyseenalaistavat, testaavat ja vaativat huomiotamme. Joskus niiden takaa on vaikea kuulla itseään. Sitä mitä mieltä minä todella olen. Mikä tuntuu oikealta suunnalta. Minkä tiedän todeksi. Minkä tunnen sisälläni oikeaksi.

Itselleen rehellisenä oleminen tuntuu joka hetkessä tapahtuvalta uskaltamiselta. Rajojen ylittämiseltä ja luottamiselta. Ehkä vaikeinta siinä on minulle ollut se, että todellinen rehellisyys tarkoittaa rehellisyyttä siitäkin , että ei ehkä ole rehellinen itsellekään. Ei ehkä lopulta näe vieläkään selkeästi. Ja silti uskaltaa kuunnella, luottaa, toimia ja olla valmiina kaatumaan, noustakseen ylös yhä uudelleen.

Sydämen ääni, se joka tietää aina. Entä jos sekin itsessään johtaa joskus harhaan, toteuttaessaan sinulle parasta suunnitelmaa? Tuntuisihan se hassulta, mutta kuka tietää. Onko sillä lopulta väliä?

Näyttää siltä, että tässä hetkessä voin olla rehellinen. Juuri niin rehellinen kuin osaan, uskallan ja kykenen olemaan. Ja ainoastaan se kasvattaa kykyäni kuulla, nähdä ja toteuttaa. Rehellisyyttä, itselleni. Ainakin siltä tuntuu. Tässä loputtomassa oivalluksen, näkemisen ja paljastumisen tarinassa jolta elämä näyttää. Yhä uudelleen näen, etten näe. Ja sitten taas näen.

Mutta jos en avaa silmiäni. En näe edes sitä.

sydämellä, aaro

Sielunsäteitä: Miksei mitään tapahdu?

Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.

Sain kouluttajaltamme Heliltä ensimmäisten hoitoraporttien jälkeen palautteen, että seikkailija-asenne toimii intuitiivisen energiahoidon hoitoharjoituksissa. Olenkin asennoitunut hoitoihin kutkuttavalla odotuksella: mitähän mielenkiintoista täältä löytyy!

Sain kuitenkin myös toisenkin palautteen: ego odottaa jotain tapahtuvaksi ja pettyy, jos mitään mielenkiintoista ei löydykään. Egon pettymys tuo minulle epäonnistumisen tunteen. Hoidon tehoon ei kuitenkaan vaikuta se, kuinka tehokkaasti seikkailija löytää kiinnostavia asioita hoidettavan kehosta.

Aloin miettiä omaa suhtautumistani ja egoni tepposia isommassa mittakaavassa, suhtautumisessa muihin asioihin elämässä.

Ajatellaanpa, että olen unelmoinut vaikka työprojektista, jossa saan hyödyntää kaikkia vahvuuksiani. Olen kirjannut ylös asioita, joita toivon. Uskon siihen, että se, mihin keskittyminen suuntautuu, se vahvistuu. Jään siis odottamaan mielenkiinnolla, mitä tapahtuu ja mihin syöttiin tarttua.

Ja sitten ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään. Vaikka kuinka yritän katsoa asioita valppaasti, en näe mitään, mikä viittaisi uuteen työprojektiin. Aivan kuten hoitotilanteessa, ego alkaa nousta pintaan: olet epäonnistunut.

Ego on kyllä melkoinen velmu, mutta onneksi se on myös kovin tietämätön. Ego nimittäin luulee, että vain se tapahtuu, minkä voi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa tai tuntea iholla. Ego haluaa faktaa pöytään: tapahtumia, tilanteita, aistein havaittavia prosessiketjuja. A johtaa B:hen ja B C:hen. Sitähän ego yrittää meille väittää.

Kuten hoidon aikana, jossa en tunne tapahtuvan mitään mutta hoito on tehokas, elämässäkin tapahtuu koko ajan asioita meidän aistihavaintojemme ulkopuolella. Toiveeni ja unelmani on koko ajan itämässä, vaikka en näe viitteitä asioiden edistymisestä. Saattaa jopa näyttää siltä, että asiat etenevät aivan ”väärällä” tavalla. Florence Scovel Shinn kirjoittaa kirjassaan Elämän peli (Basam Books, 2013):

”Kun ihminen on pyytänyt maailmankaikkeudelta jotain, hänen on oltava valmis yllättymään. Kaikki saattaa vaikuttaa menevän pieleen, kun todellisuudessa kaikki sujuu aivan oikein.”

Yhtenä päivänä saan puhelinsoiton tai tapaan ihmisen. Ja naks. Asiat ovat jo tapahtuneet, vaikka en ole prosessia nähnytkään.

Voin myös ajatella lähteväni metsäseikkailulle: Miltä luoto juuri nyt näyttää? Millaisia kasveja on noussut kukoistukseen? Miten tuuli ottaa vedenpintaan? Tutkin ihmetellen asioita, katselen. Näen, koen ja löydän paljon. Mutta silti: metsässä tapahtuu paljon sellaisia asioita, joita en näe tai voi nähdä. Riippumatta aistieni tai ymmärrykseni rajallisuudesta, ne tapahtuvat. Koko metsä on täynnä älykästä informaatiota ja se toimii kokonaisuutena, energian vuoropuheluna, hiljaisena viisautena, joka on ja tapahtuu – riippumatta siitä, myönnänkö minä sille egon palkintoa.

Palaute auttoi minua vahvemmin luottamaan siihen, että minun rajallisen rationaalisen mieleni ulkopuolella on täydellistä viisautta, joka tapahtuu, vaikka en siihen uskoisikaan.

Tapahtukoon siis korkein hyvä kaikkeuden kannalta – eikä pieni piperrys egoni toiveiden mukaan.

Luonnollista: Hyvän mielen luomutuoksut

On monia syitä valita parfyymikseen luomutuoksu. Luomutuoksuilla on aromaterapeuttisia täsmävaikutuksia. Ne sopivat hyvin allergikoille ja jopa normaalihajuvesille herkistyneille. Luomuihminen tottakai valitsee luomutuoksun jo siitä syystä, että haluaa kulutusvalinnoillaan tukea ekosertifioituja tuotteita.

Itse olen käyttänyt kymmenisen vuotta pelkkiä luomutuoksuja. Niihin jo tottuneelle tavallisiin hajuvesiin palaaminen on ajatuksena yhtä epämiellyttävä kuin se, että siirtyisi metsän rauhasta suurkaupungin pakokaasuihin.

Suosikkejani olivat pitkään alan uranuurtajan Melvitan tuoksut. Surullisesti Melvitan tuoksujen maahantuonti Suomeen lopetettiin ihan vastikään. Toki niitä saa edelleen tilattua kansainvälisistä verkkokaupoista.

Ainoaa Suomen Melvitan valikoimiin jäänyttä tuoksutuotetta, appelsiininkukilta tuoksuvaa kuivaöljyä voi kuitenkin suositella erityisesti juuri nyt kesätuotteeksi. Loistotuote after-sun käyttöön, myös hiuksille!

Ranskalainen parfyymitalo Honoré des Prés on luomutuoksujen valmistajista kunnianhimoisin. 100 % luomutuoksut on innovatiivisella otteellaan luonut mm. Hermesille hittituoksuja aiemmin kehitellyt Olivia Giacobetti.

Sarjan Eau de Toilette-tuoksujen ehdoton suosikkini on jo monta vuotta ollut mandariinien, appelsiinien, sitruunan ja limen tuoksuinen Honore´s Trip. Kaikilla sarjan tuoksuilla on aromaterapeuttisia vaikutuksia. Honore´s Trip poistaa kiireen tuntua ja lievittää stressiä.

Viime talven hittituoksuksi kohosi Suomessa Nu Green. Metsäinen, puhdistava tuoksu sisältää minttua, villiruohoja, intialaisten kasvien myskiä, rakuunaa luostarin puutarhasta ja valkoista seetripuuta. Ihana uusi tuttavuus!

Sarjan Eau de Parfum-tuoksuista mieleeni oli eniten oli Love Coco, jonka tuoksu tulee kookosmaidosta, tonkapavusta, bourbonin vaniljasta ja valkoisesta seetripuusta. Erityisesti nuoret luomutytöt ovat kuulemma heikkona sarjan rohkeaan, mielipiteet jakavaan Love les Carottesiin. Se tuoksuu…niinpä, porkkanoille.

Honoré des Présin tuoksuja to maahan Bionature ja myy netissä esimerkiksi Greenlips. Tuoksuja myy myös Jolie, jolla on verkkokaupan lisäksi viehättävä kauppa Uudenmaankadulla Helsingissä.

Acorellen tuoksut ovat Suomessa myytävistä luomutuoksuista päässeet laajimpaan jakeluun. Niitä myyvät Ruohonjuuren, Ekolon ja muiden luontaistuotekauppojen lisäksi myös Sokos, Sokoksen Emotion-myymälät ja Stockmann. Sarjan yhdeksän hajuvettä ja kuusi kevyempää eau fraiche -tuoksua ovat ominaisuuksiltaan aromaterapeuttisia. Ne vaikuttavat käyttäjänsä mielialoihin joko virkistävästi, tasapainottavasti tai rauhoittavasti.

Tämän talven ehdoton suosikkituoksuni on ollut tasapainottava Absolu Tiaré, joka on kuin raikastettu versio Monoi Tiareöljystä. Nyt keväämmällä olen vaihtanut pirteään Citrus Verbenaan. Sen aromaterapeuttisia vaikutuksia kuvataan rauhoittavaksi, tyynnyttäväksi ja vahvistavaksi.

Sokerina pohjalla haluan esitellä harvinaisemman löydön, oman luomutuoksusuosikkini, Farfalla-sarjan. Farfallan tuoksumaailma poikkeaa muista luomutuoksusarjoista vienoudellaan. Näitä tuoksuja tekee mieli kuvata mystisen henkisiksi.

Farfallan tuoksut ovat muihin luomutuoksuihin verrattuna huomaamattomia. Ne tuoksuvat keholla pitkään, mutta niiden vaikutuksen huomaa vain henkilön välittömässä läheisyydessä. Ympärilläsi ei siis leiju muita häiritsevä parfyymipilvi. NaTrue-sertifioidun sarjan tuoksut ovat 98-prosenttisesti luomua ja jokaisella tuoksulla on aromaterapeuttinen vaikutus.

Omaksi suosikikseni sarjan seitsemästä tuoksusta nousi seesteinen, harmonisoiva ja voimistava Eau de Parfum Aura. Sitrusta, kamomillaa, vihreää mäntyä ja väinönputkea sisältävä tuoksu lisää turvallisuuden tunnetta, maadoittaa, suojelee ja auttaa asettamaan selkeämmät rajat. Täsmätuoksu esimerkiksi stressaavaan neuvottelutilanteeseen!

Farfallan tuoksuperheestä löytyy myös aromaterapeuttisia huonetuoksuja ja body spray-tuoksuja. Kuvassa Aura-parfyymin vieressä hyvän yön tuoksu Gute Nacht-Bonne Nuit Body Spray, jota voi suihkutella joko keholleen tai esimerkiksi vuodevaatteisiin.

Ilahduin siitä, että tämä hyvän yön tuoksu oli kerrankin jotain muuta kuin sitä iänikuista laventelia! Hyvin olen nukkunut.

Sairauden sanoma

Olin muutama viikko sitten Ilon ja Valon markkinoilla ja sain ilokseni osallistua puhujana tapahtumaan Ilon ja valon välähdyksiä. Me puhujat saimme tilaisuuden viidentoista minuutin ajan kertoa jostakin itseämme koskettaneesta tapahtumasta tai isosta oivalluksesta. Itse valitsin otsikokseni Masennuksesta rakkauteen; kerroin masennuksesta ja siitä toipumisesta. On hyvin pelottavaa tulla esiin vaikean sairauden kanssa ja kertoa siitä avoimesti: avautua sisintään myöten ja antaa ihmisten katsoa sinne, mikä minä todella olen.

Tällä hetkellä uskon sairastaneeni masennusta noin kahdenkymmenenviiden vuoden ajan siksi, että voisin kertoa siitä, mitä masennus on ja miten siitä voi toipua täysin terveeksi ja ehjäksi ihmiseksi. Sairastamisellani ei olisi tavallaan mieltä ja merkitystä, jos en saisi jakaa sitä muiden ihmisten kanssa: kertomatta jättäminen merkitsisi yhden elämäntehtävän hylkäämistä.

Olen viime viikkoina ymmärtänyt sairaudestani asian, jota nyt käyn läpi ja ihmettelen, tämänkin haluan jakaa kanssanne. Kun sairastaa masennusta, on elämän päätyönä jokapäiväinen selviytyminen. Masentuneena elää hyvin käpertyneenä omaan sisimpään. Kuvaan masennusta usein turvapeitoksi: turvaton, itseään syvästi häpeävä ihminen peittää itsensä peiton sisälle, jossa on pimeää, yksinäistä ja jotenkin niin tuttua ja turvallista.

Totuus on kuitenkin se, että peiton alla on pimeää ja yksinäistä ja todella, todella paha olla. Peiton alla piileskelevän hartain toive olisi, että tulisi joku, joka kurkistaisi peiton alle, toisi valon pimeyteen, ottaisi syliin ja sanoisi: ”Anna minun kulkea rinnallasi, autan sinua rakastamaan itseäsi, kannan, kun et itse jaksa. Olet hyvä, rakastettava ja ainutlaatuinen.” Ole sinä se ihminen, joka kurkistaa peiton alle ja antaa valon loistaa pimeyteen. Tai jos itse olet peiton alla, usko ja luota siihen, että oikeilla välineillä sinäkin saat taas olla kokonainen, tosi ihminen etkä puolikas peiton alla piileskelevä ja loputtoman väsynyt ihmisraunio.

Se, mikä vasta ihmeellistä on, on masennuksen jälkeinen elämä. Toivun ja vahvistun joka päivä hiukan lisää ja olenkin jo hyvin vahva, mutta viime viikkoina olen törmännyt kummalliselta tuntuvaan tosiasiaan: sairastaessani jäin paitsi monesta asiasta, joita nyt ihmeissäni katselen. Olen kokenut paljon, sitä en sano, mutta ymmärrän nyt, että asuessani syvällä itsessäni en oikeastaan nähnyt, vaikka näinkin. Tajuan myös, että masennus on vaikuttanut muistiini, olen hävittänyt joitakin aikoja elämästäni lähes kokonaan. Mutta nyt saan korkojen kera hyvityksen vaikeista vuosista: katselen elämää kuin pieni lapsi: kaikki tuntuu kovin uudelta – musiikki, värit, metsäkukat, ihmiset lähelläni, kaupungin kauneus…lista on loputon. Parasta on kuitenkin se, että saan taas opetella sitä, miltä ilo tuntuu ja muistaa sen, mikä joskus kauan sitten olin – tullakseni siksi samaksi uudelleen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aito luontoseikkailu peittoaa pleikkarin mennen tullen – Silti entistä harvempi vie lapset luontoon

Isä istuu sohvalla ja räplää iPadiaan ja vastailee jälkikasvulleen hajamielisenä. Hän on ajatuksissaan ihan muualla kuin kotisohvalla lapsensa kanssa. Äiti saapuu päiväkotiin hakemaan lastaan kotiin kännykkä korvalla ja ajatus keskittyneenä puheluun – ei omaan lapseen. Lapsi odottaa äitiään, mutta äiti ei ole hänelle läsnä, vaan keskittyy kännykän päässä olevaan kaveriinsa.

Kukapa olisi uskonut, että suomalaisista tulee niin laiteriippuvaisia, että puhelimeen puhuminen kielletään monissa päiväkodeissa silloin kun lapsia haetaan pois hoidosta. Maalaisjärjellä ajatellen tuntuu kyllä kieltämättä absurdilta, että laite vie niin monen äidin tai isän huomion juuri sillä hetkellä, jota pieni lapsi on jo pitkän iltapäivän innolla odottanut. Hetkeä, jolloin hän pääsee kotiin äidin tai isän kanssa.

Tuo päiväkotiesimerkki on yksi monista. Laitteet tekevät monista läsnäolottomia. Koko ajan ollaan jossain muualla kuin ollaan. Laitteista on tullut monille pelottavan tärkeitä. Älypuhelimiin on tarjolla satoja tuhansia erilaisia sovelluksia, joilla meitä halutaan upottaa entistä syvemmälle laitteen pauloihin. Laitteet ja vempaimet koukuttavat ja tekevät tutkitustikin ihmisistä vähemmän inhimillisiä ja empaattisia. Maailmalla teknoriippuvaisia hoidetaan jo rehabeissa huume- ja alkoholiriippuvaisten tyyliin.

Ota luonto playstationiksi

Metsässä kulkiessa tulee pohdittua monia asioita oppimisen ja aivojen kannalta. Luonnossa aivot nauttivat, se on monelle ihan selvää. Tosiasia on kuitenkin se, että entistä harvemmat ihmiset hakeutuvat luontoon ja vievät sinne jälkikasvuaan. Kauppakeskukset, leikkipuistot, huvipuistot ja muut peittoavat tänä päivänä todellisen play stationin: luonnon ja metsän.

Ilman innostuneita lastentarhanopettajia, lastenhoitajia ja päiväkoteja moni tämän ajan lapsi jäisi kokonaan vaille luontokokemuksia: puiden halaamista, piiloleikkejä sekä kasvien ihmeellistä ja aisti-iloja tuottavaa maailmaa. Päiväkodissa koetaan onneksi myös vielä leikin ja satujen lumoa. Monelle lapselle ei kotona enää lueta, vaan hänet istutetaan television tai näyttöpäätteen ääreen katselemaan lastenohjelmia tai pelaamaan. Pahimmillaan iltasadun on korvannut liiankin monissa perheissä älypuhelin, josta lapsi kuuntelee satua yksin ennen nukahtamistaan. Ilman läheisten lämpöä ja kosketusta.

Kun omat lapseni olivat pieniä, iltasatu luettiin lapsi sylissä tai tiiviisti vieressä kyhnöttäen, ja lukemiseen käytettiin oikeita hypisteltäviä kirjoja, jotka tuoksuivat kirjastolle tai uudelle painomusteelle sen mukaan mistä ne oli luettavaksi hommattu. Kirjat olivat ystäviä, jotka sytyttivät tarinat ja mielikuvituksen eloon. Kun lukijana oli äiti tai isä tai joku muu läheinen aikuinen, hetki oli arvokas ja jäi elämään voimavaravarastoon myöhempääkin elämää varten. Se tallentui aivojen syviin, tunteita sääteleviin osiin.

Laitevanhemmuus on minusta karmaisevaa. Lapsi oppii mallin kautta, ja jos isä tai äiti käyttävät leijonan osan arkipäivistään laitteita näpytellen tai antavat läsnäolottomuuden mallia, minkälaisen mallin lapsi saa omaan elämäänsä? Jos välinpitämättömyys, läsnäolottomuus ja laiteriippuvuus ovat kasvun ja minuuden rakennuspalikoita, niin minkälainen maailma meitä kaikkia tulevaisuudessa odottaa?

Toivoisin, että edes päiväkodit, aidon elämän opetuspaikat, voitaisiin varjella langattomilta verkoilta ja jos jonkinlaisilta laitteilta. Olisi tärkeää, että lapset saisivat maistaa laitteetonta elämää ja nauttia siitä.

Aito kokemus on aito kokemus, voikukka on ihan jotain muuta aidossa ympäristössään, jossa sitä voi hypistellä, haistella ja maistella kuin vain kuvana tai videopätkänä iPadilla. Seikkailu metsässä, aistillisten kokemusten ja rentouttavuuden temmellyskentässä, on myös varmasti monta potenssia kovempi juttu kuin pleikalla pelattu metsäseikkailu.

Oletko miettinyt minkälaista mallia sinä annat läheisillesi, lapsillesi tai ystävillesi? Oletko läsnäoloton vai läsnäoleva? Haluatko aitoja kokemuksia vai laite-elämää?

Kesällä on mieletön mahdollisuus heittää laitteet hetkeksi syrjään ja mennä perheen tai kavereiden kanssa piknikille luontoon, läheisen kanssa mato-ongelle tai uimarannalle maadoittumaan. Kokeile, pystytkö jättämään laitteet kotiin ja elämään aitoa läsnäolevaa elämää.

Kesäinen katkarapu-tonnikalasalaatti

Kesä ja salaatit tulevat. Teen paljon erilaisia salaatteja, joiden täytteenä käytän eri tavoin kypsennettyjä kasviksia. Näin kylmänkin täytteen salaatista saa ruokaisamman, lämpimän ruoan. Tässä resepti helppoon ja hyvään katkarapu-tonnikalasalaattiin. Jos et käytä tonnikalaa tai se ei muuten vain maistu, sen voi hyvin jättää myös pois. Täyte toimii taatusti myös pelkän katkarapujen ja avocadon voimin. Tässä salaattipedin lisäksi pohjana käytin höyrytettyä parsaa, sekä parsa- ja kukkakaalia. Kastikkeena on simppeli, mutta hyvin monikäyttöinen dijon kastike. Sitä voi hyvin tehdä jääkaappiin suuremman määrän kerrallaan, koska se säilyy hyvin vaikka useita viikkoja. Samaa salaattitäytettä voit käyttää myös esim. uuniperunan täytteenä ja testailla sitä myös muihin salaatteihin, yksi hyvä variaatio löytyy täältä.

Katkarapu-tonnikala salaatti

Täyte (2:lle hengelle):

200 g katkarapuja

1 purkki vaaleaa tonnikalaa

1 iso avocado (tai kaksi pientä)

1/2 – 1 sitruunan mehu (maun mukaan, käytä aluksi vain puolikas sitruuna)

1 – 2 rkl majoneesia

ripaus mustapippuria

Kastike:

3 osaa oliiviöljyä

1 osa balsamicoa

dijon sinappia

hunajaa

ruususuolaa

mustapippuria

Salaattipohja:

vihreää salaattia

kurkkua

Höyrytettäväksi:

kukkakaalia

parsakaalia (luomua kannattaa suosia, jotta maistuu edes joltain)

vihreää tankoparsaa

ripaus ruususuolaa

Tee näin: Sulata katkaravut (nopeasti sen voi tehdä huuhtomalla ne haalealla vedellä). Muussaa avocado haarukalla ja lisää sitruunan mehu. Sekoita joukkoon tonnikala, katkaravut ja majoneesi.

Tee sen jälkeen salaatin kastike sekoittamalla ainekset keskenään. Dijon sinapin, suolan ja hunajan määrä en tähän määrittänyt, vaan parhaan tuloksen saa itse maistamalla.

Kuori tämän jälkeen parsat. Laita ensiksi pelkät kaalit höyrystymään muutamaksi minuutiksi ja lisää sitten vasta tankoparsat (kypsyvät nopeammin) ja ripottele samalla kasviksille hiukan ruususuolaa. Kun kasvikset ovat sopivasti pehmenneet, ota kattila pois liedeltä.

Pilko sallaatti ja kurkku suoraan lautaselle. Lisää kastiketta mieleisesi määrä ja lisää lopuksi täyte ja höyrytetyt kasvikset. Syö heti, vaikka keitetyn luomukananmunan kera.

Kaikki menee aina eri lailla kuin ajattelit – se ei tarkoita, että olisit epäonnistunut

Olen viime aikoina käynyt monen kanssa keskustelua epäonnistumisesta. Siis siitä, että jokin projekti tai parisuhde on mennyt eri lailla kuin etukäteen on ajatellut.

Epäonnistumisessa on mielestäni kolme mielenkiintoista seikkaa:

1) Kaikki menee aina eri lailla – Ajatuksen ja todellisuuden suhde

”Ajatuksemme syöttävät meille loputonta tavoitteiden elokuvaa, johon verrattuna epäonnistumme joka päivä jotenkin. Se on masentavaa. Erityisen masentavaa se on siksi, että epäonnistuminen ei ole todellista, sitä ei nimittäin ole olemassa. Vertailu on aivojemme kemiallista tuotosta.

Jotta ajatuksen luoma vertailu ei pääsisi enää mollaamaan minua huonoiksi ihmiseksi, ajatus täytyy ohjelmoida uudelleen. Yksi parhaista ohjelmointikoodeista on ystäväni bongaama lause lastenohjelmasta: ’Kaikki menee aina eri lailla.’ Toistakin koodia voi kokeilla: ’Toivo asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.’ (Epiktetos)” – Lainaus Kotilieden kolumnistani 7/2012: Kaikki menee aina eri lailla

2) Itsen hahmottaminen – Kokemus siitä, mitä en ole

“Voin toivottaa kaikki vaikeudet ja hankalat ihmiset tervetulleeksi elämääni, kun ymmärrän, että ne ovat oppiläksyjä minusta itsestäni, omasta hahmostani. Kun saan kokea, mitä en halua tai mitä en ole, olen taas vahvemmin ja enemmän minä.” – Lainaus Keskiviikkokolumnistani (17.4.2013): Onko elämällä tarkoitus?

3) Elämän jatkuvuuden näkeminen – Asioita loppuu ja asioita alkaa

Epäonnistumisen hetkellä katsomme mennyttä ja tätä hetkeä ja näemme, kuinka jokin asia on tullut tiensä päähän; tuntuu kuin tulisi maailmanloppu. Myllerrämme epäonnistumisen synnyttämissä tunteissa. Toisin sanoen, sanon nyt rehellisesti: Haluamme pysyä kiinni menneisyydessä, emmekä ole valmiita näkemään, että elämän polku jatkuu. Se, että jokin asia päättyy, ei tarkoita, etteikö tulevaisuus toisi uusia asioita ja mahdollisuuksia – heti, kun suostumme katsomaan eteenpäin ja näkemään ne.

Jos kutsun itseäni epäonnistujaksi, katson taaksepäin. Haluan pysyä kiinni menneessä, enkä halua muuttaa kokemustani. Totuus on kuitenkin se, että tulevaisuudessa kaikki on mahdollista – riippumatta siitä, oletko eilen menettänyt työpaikkasi, parisuhteesi, ryssinyt työhaastettalun, lässäyttänyt kakun. Samalla tavalla kuin elämänpolkusi on johdattanut sinut tähän pisteeseen, se johdattaa sinua tästä eteenpäinkin.

Kun tuntuu epäonnistuneelta, en jää tuijottelemaa ovia, jotka ovat menneet kiinni, vaan alan etsiä uusia kiinnostavia ovia, joista kulkea.

Laaja kulma: Kaipuu

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Usein sitä kaipaa juuri sitä, mikä omasta elämästä puuttuu.

Silloin kun kokee olevansa olosuhteiden, muiden ihmisten tai pelkojensa vanki, sitä haaveilee, kirjoittaa ja puhuu vapaudesta. Ei ehkä ihan näillä sanoilla, mutta erilaisissa muodoissa. Jos kuuntelee tarkkaan, tämä välittyy monen ihmisen puheesta. Moni myös käyttäytyy niin kuin olisi vanki, vaikkei ole. Vaikka olisi niin vapaa, kuin maapallolla nyt voi olla.

Silloin kun elämä on liian nopeaa, kaaosmaista tai sen tahti miellytä, sitä haluaa hidastaa. Sitä hidastaa, koska kaipaa jotakin muuta. Tai koska tilanne on umpikujassa ja niin kestämätön, että vauhti kuviteltuun maaliin ei yksinkertaisesti riitä. Jos on oikein tietoinen, saattaa jopa tajuta, ettei kuviteltua maalia edes ole olemassa.

Silloin kun eniten tarvitsee omaa aikaa ja rauhaa, vaikka kykyä kuulla omaa hengitystään, niin usein juuri silloin lapset roikkuvat jaloissa, avioliitto pitäisi pelastaa ja työpaikan kriisit ratkaista. Samalla sitä huomaa, että on viimeksi ollut yhteydessä ystäviinsä kuukausi sitten. Tai käynyt kampaajalla puoli vuotta sitten.

Tai silloin kun sairastuu, on valmis tekemään tai jättää tekemättä menneisyydessään mitä tahansa, jotta ei olisi sairastunut. On kärsimätön, ei pysty hyväksymään, haikailee edellispäivää tai sitä viimeistä hetkeä, jolloin ei tiennyt tai jolloin voi hyvin. Kaipaa lintukotoa, jossa sekä keho että mieli eivät tiedä sairastumisesta. Vaikka tietää, ettei sellaista lintukotoa ole.

Silloin kun eniten haluaisi elämää ympärilleen, sitä makaakin sairaana yksinään ja harmittelee, mitä on jättänyt tekemättä ja keneen on jättänyt tutustumatta. Kaipaa mennyttä, koska ei ole tulevaa. Kaipaa jo sitä hetkeä, joka oli tunti sitten.

Kuten yllä, kaipuuseen liitetään usein runollisia haavekuvia. Käytännössä kaipuu on paradoksaalista ja julmaa. Se voi olla myös ahnetta. Sitä haluaa jotakin muuta, kuin sitä mitä on. Vaikka kaikki olisi hyvin. Kaipuu voi olla myös itseä kohtaan vaativaa, jopa ankaraa. Voi kaivata jotakin mennyttä ja soimata itseään valinnoista. Vaikka menneisyyden valintoja ei voi tehdä uudelleen.

Mutta ehkä kaipuu kertoo myös tärkeää viestiään siitä, millaisia valintoja haluaa tehdä nyt ja tulevaisuudessa. Se muistuttaa siitä, mikä on tai on ollut joskus tärkeää. Se on usein yksi niistä harvoista negatiivisista tunteista, joka samalla on kuitenkin ”sallittu” tunne. Sen kuunteleminen on taitolaji. Sen hyödyntäminen oman kehityksen hyväksi vaatii harjoitusta harjoituksen perään.

Uskon, että kaipuu johonkin muuhun on aina olemassa. Oma reseptini tämän tunteen kanssa elämiseen on se, että antaa sen olla. Kuuntelen sitä aina kun voin. Mutta vaikka kuuntelen, niin teen valintani sen perusteella vain silloin, kun muut tiet on kompuroitu. Koska kuuntelen kaipuuta aktiivisesti, voin myös olla tyytyväinen nykyhetkeen.

Omassa elämässäni on paljon puuttuvia osia. Mutta nykyhetkessäni on osia, sekä hyviä että puutteellisia, ihan riittävästi.