Sivu 401 – Hidasta elämää

Tarpeiden taikinaterapiaa

Kiltti tyttö (ja poika) kuuntelee, kunnioittaa, kantaa muita ja ottaa muiden taakat kantaakseen, palvelee…ja muuttuu tapetiksi ja seinäkukaksi ja harmaahiirulaiseksi. Niin kävi itselleni ja niin on käynyt tuhansille muillekin. Mutta se, missä nyt olen, onkin yllätys itselleni. Jossain kohtaa jotenkin kuvittelin jo päässeeni eroon harmaista hiirenkarvoistani.

On tärkeää tunnistaa ja tiedostaa omat tarpeet. Minusta tuo kuulostaa hienolta. Mutta itse olen vasta nyt alkanut ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Tai mitä on oma voima. Sekin on minulle vieras juttu, mutta yritän tässä tänään selvittää, mistä on kysymys.

Ihmisen fysiologisia perustarpeita ovat esimerkiksi uni, ruoka, juoma ja seksi. Maslowin mukaellen seuraavaan tarvetasoon kuuluvat turvallisuuteen liittyvät asiat. Sitten tulevat rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet, tämän jälkeen itsensä kunnioittamisen ja arvostuksen tarpeet ja tarpeiden huipulla itsensä toteuttamisen tarpeet. Maslowin teorian mukaan huippua ei voida saavuttaa, mikäli alemman tason tarpeet eivät ole täyttyneet.

En halua nyt tarkastella teoriaa kriittisesti vaan halusin saada kiinni siitä, mistä tarpeista puhuttaessa tarkoitetaan. Miten mieleeni tässä tulee nyt sana luottamus? Eikö niin, että kaikki tarpeet eivät oikeasti voi yhtä aikaa kaikki olla tyydytettyinä. Mutta jokin vinouma ihmiseen syntyy, jos jokin tarve ei täyty pitkällä aikavälillä. Joskus ihminen tietää, mitä tarvitsee, jotta voisi tuntea elävänsä täyttä elämää. Ihmisellä taitaa olla myös taipumus jäädä jumiin siihen, että jokin juttu elämästä puuttuu: lapsi, elämänkumppani, täydellinen työpaikka ja niin edelleen. Silloin elämä muuttuu ei-läsnäolevaksi tulevaisuuden odotteluksi ja tämä hetki jää elämättä.

Tai sitten käy kuten minulle. Olen ollut täysin tietämätön joistakin tarpeistani, mutta tunteeni ovat yrittäneet jo pitkään kertoa sanomaansa. En ole ollut valmis kuulemaan ennen kuin nyt. Eikä siinä vielä kaikki. Kun alan tunnistaa omia tarpeitani, tarvitsen myös peloista luopumista. Tarpeita kohti meneminen vaatii joskus isojakin elämänmuutoksia. Omien tarpeiden kuuleminen, niiden kunnioittaminen ja pelko eivät ymmärrykseni mukaan sovi sopuisasti samaan eteiseen; syntyy ristiriitatilanne. Siinä eteisessä voi sitten seisoskella ja mietiskellä, että kumman päästää ovesta ulos ja kumman ottaa kotiinsa asumaan. Joku osaa ratkaista asian nopeammin, joku hitaammin.

Voisiko olla niin, että jo luottamus luo kokemuksen siitä, että tarve onkin jo tyydytetty. Kun luottaa siihen, että tarve tulee vielä tyydytetyksi, voi siirtyä ylemmille portaille tarvehierarkiassa. Saan mieleeni tässä myös sanan aarrekartta. Aarrekartta tekee näkyväksi syvät tarpeemme ja toiveemme ja taitaa lisätä myös luottamusta siihen, että aarrekartan asiat tulevat vielä toteutumaan.

Mistä voima sitten syntyy? Siinäkin taikinassa lienee monta ainesosaa, mutta luulisin, että taikinaan tarvitaan ainakin aika paljon tyydyttyneitä tarpeita, hyppysellinen tai kaksikin hyväksymisen taitoa, ei pelkoa ollenkaan, aimo annos läsnäolon taikaa ja hiivana, joka kohottaa ja nostattaa…niin, ehkä juuri luottamusta. Ja leipurina Hiivana leipuri, joka rakastaa itseään.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Yhdessä eteenpäin

Ihmisten voima

Meistä ihmisistä on vaikka ja mihin. Oletko milloin viimeksi miettinyt sitä, kuinka pitkälle olemme tulleet lajina. Olemme oppineet käyttämään tulta, keskittämään energiaamme ja voimaamme, välillä luovasti ja kehittäen, välillä tuhoten ja hajottaen. Molemmissa kuitenkin piilee suunnaton voima takana, joko yksittäisenä ihmisenä, tai yhteisöllisenä osana. Väkiluvun maanpäällä ollessa korkeampi, kuin koskaan, lienee tärkeämpää kuin koskaan myös ruveta ymmärtämään ihmisiä, sekä itsemme, että toisten näkökulmasta. Meistä on vaikka ja mihin, mutta mihin?

Yhteisö

Heräämme aamun ensimmäiseen sarastukseen. Aurinko tekee tuloaan horisontista. On uuden seikkailun ja kokemisen päivä. Laitamme kirveet ja seipäät valmiiksi, valmistaudumme hankkimaan ravintoa koko yhteisölle. Minun tai sinun käsitettä ei ole, on vain meidän yhteinen missio. Päivän saalistuksen aika luolamies aikakaudessa. Naiset jäävät hoitamaan leiriä ja lapsia, miehet tekevät parhaansa tuodakseen ravintoa jaettavaksi. Yhteisö, joka toimii yhdessä, saalistaen, keräten ja poimien hyväksi opitut asiat. Yhteisö toimii huomattavasti paremmin, kuin yksinäinen susi. Kaikki tietävät sen ja kunnioittavat sitä tosiasiaa. Suurempi todennäköisyys päästä syömään, on mitä useampi metsästäjä on liikkeellä. Yhdestä kalaapajasta tai mammutti kaadosta riittää kyllä kaikille. Yhdessä joukkueena toimien, toisia tukien, kaikki jaetaan.

Tämä periaate toimii luonnossa edelleen lauma eläimille, joita me ihmisetkin ollaan, laumaeläjiä.

Erillisyys

Heräämme herätyskelloon, kiroamme naapurin mummoa olemassaolostaan. Kadulla vastaantulija näyttää siltä, niin kuin molemmat olisivat valmistautumassa kehässä nyrkkeilyotteluun. Luodaan muutama epäilyttävä mulkaisu ja tuhistaan päälle. Tämä on minun jalkakäytäväni, minun ei kenenkään muun. Mitä nää katot, tapellaanko?

Saavumme töihin, eli päivän aktiviteetteihin. Samalla kentällä työskentelevät voisi kuvitella yhteisinä pelikavereina. Ihmiset, joiden kanssa luodaan yhteinen päivän kaato. Mutta erillisyys saattaa ottaa vallan. Kumppanista tuleekin vihollinen, se tyyppi, joka vie mun työt, mun kumppanin ja vielä vaatteetkin päältä. Vihollinen. Todellisuudessa mitään ei tapahdu toisin, päässämme oleva rummutus luo sotatilanteeksi verrattavan taistelukentän. Metsästäjistä tuleekin vihollisia, jotka ovat metsästämässä sinua.

Haasteet ja mahdollisuus

Aika luo meille monenlaisia tilanteita eteemme, alati kiihtyvällä vauhdilla. Kulttuurilliset yhteentörmäämiset ovat valonnopeudella kiihtyvä todellisuus ja erilaiset ideat ajatuksineen näkevät toisensa päivänvalossa useammin kuin koskaan. Samaan aikaan luovat ratkaisut kaikkialla maapallolla kehittävät ihmisen olemista moneen suuntaan tekniikan ja elämisen tasoilla, luovuudesta puhumattakaan. Ymmärrämme toisten ihmisten samanlaisuuden, samasta energiasta kumpuavan inhimillisyyden, johon on helppo samaistua. Toinen on kuin itsekin, ihminen keskeneräisenä täydellisyytenä. Ystävä.

Kuulemme paljon murheista ja haasteista pallollamme. Voisiko olla, että ne ovat jo parhaillaan etenevää yhdistysprosessia? Asiat ovat kulminoituneet jo niin pitkään, että ne repeävät liitoksistaan, jälleen yhdistyäkseen. Hyvinvoinnissa ymmärrämme nykyisin, kuinka sairaus on itse asiassa jo kehon paranemismekanismi. Korjaus prosessi, jossa luodaan jo uutta pohjaa seuraaville solukudoksille. Se mikä pienessä mittakaavassa, toteutuu aina myös isossa mittakaavassa ja toisinpäin. Yhtenevä maailma vaatii, sen että se tulehtuu ensin parantaakseen itsensä kokonaiseksi jälleen. Se ei aina ole mukavaa, ei edes miellyttävää, mutta näin se luonto meitä hoitaa. Omalla erikoisella otteellaan, muistuttaa meitä olemassaolollaan, pakottaen meidät kasvamaan.

Nyt on hyvä aika meillä kaikilla miettiä omaa panostamme, jonka voimme tähän palapeliin antaa. Yhteisöllistä ajatusta levittäen, tai yksilöllisyyttä korostaen. Ne tuntuvat hieman eriltä omassa itsessämme, koska todellisuus on, että asumme kaikki samalla pallolla. Luonto ei tunne maanrajoja, joita ihminen on kuvitteellisesti karttaan piirtänyt. Yhdessä edeten, toisia kuunnellen, pyrkien ymmärtämään, ainakin yrittämään on hyvä paikka aloittaa. Meissä asuu suunnaton voima, äärimmäinen mahdollisuuksien lottovoitto, jonka voimme yhdessä lunastaa. Mitä se tarkoittaa? Sen jokainen saa itse omassa elämässään päästä todistamaan. Lopetan lainaamalla erästä hienoa miestä, joka on inspiroinut jo monta monituista vuotta aika montaa meistä.

”Me ollaan laumaeläimiä, niinkuin leijonat ovat”
-Teemu Selänne-

Elämän äärellä: Mikään ei ole lopullista…

…mietin tässä taas eräänä aamuna. Kaikki menee ohi, niin ilo ja suru, onni ja epäonni, mikä tahansa tunne tai tilanne. Mikään ei jatku loputtomiin ainakaan tismalleen samanlaisena. Sen ymmärtäminen auttaa olemaan kiitollinen hyvistä hetkistä. Sen ymmärtäminen lohduttaa silloin, kun on vaikeaa.

Kun ihminen kokee hätää tai turvattomuutta, on keskellä elämänkriisiä, epäilee olevansa tilanteessa, josta ei selviä, on hyvä tiedostaa juuri tuo, että mikään ei ole lopullista. Lopulta tunteet jollain tapaa haalenevat ja hiipuvat. Mutta kas, itsekin olen oivalluksen tehnyt kantapään kautta, kuten niin monesti muissakin asioissa.

Siitä, että on pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä tai jotenkin pysyvinä, on turha syyllistää tai syytellä itseään. Sen sijaan kannattaa olla kiitollinen siitä, että saa käydä läpi omaa muutosta, kasvaa ja kehittyä. Sitä voi tarkkailla itseään välillä kuin ulkopuolisen silmin. Ai tuon se on nyt oivaltanut, ja tuon asian. Mieli tai ego eivät enää olekaan ainoita, jotka määräävät, vaan sydän ja tunteet ovat vahvasti mukana. Tällainen muutos ei käy päivässä, eikä siksi, että minäminäminä haluaa. Itselläkin polku on ollut pitkä ja jännittävä, eikä loppua näy. Milloinkaan sitä ei ole valmis, mutta jokainen päivä tuo uusia mahdollisuuksia oppia. Kun herää jokaiseen aamuun innoissaan siitä, mitä tulossa onkaan, on se makea tunne.

Itse olen kulkenut pitkän matkan siitä, kun syytin omasta ahdingostani muita ihmisiä. On pitkä matka siitä, kun kysyin, että miksi minä sen sijaan, että olisin vain nauraen todennut, että no miksipä en minä, miten asiat nyt näen. Se tuolloin loputtomalta epätoivon putkelta tuntunut tunneli tuntuu nyt jälkikäteen minimaaliselta pikku pätkältä, jossa valoa kajastaa jo sisään astuessa. Itselläni ei vain tuolloin ollut palikoita käsitellä arjessani olleita haasteita enkä osannut luottaa enää oikein mihinkään, en edes omaan selviämiseeni. En uskonut sitä, että mikään tilanne tai tunne tai jakso elämässä ei ole lopullinen. En tiennyt, että lopulta kaikki menee ohi. En tunne sinua enkä sinun tragedioitasi ja murheitasi, mutta jos nyt voisin palata elämässäni kuusi tai seitsemän vuotta taaksepäin, sanoisin minä omalle itselleni seuraavat sanat, joista ehkä sinäkin saat tiukassa paikassa lohtua:

Ensinnäkin, mitään hätää ei ole. Et ole yksin. Asiat menevät ja tulevat menemään kuin on tarkoitettu. Tulet vielä näkemään, että se mitä nyt tapahtuu, tuo mukanaan hyvää ja tulet vielä kiittämään näistä asioista monta kertaa. Nyt sinun tulee nähdä oma voimasi sisälläsi ja pyytää viisautta ja energiaa selvitä kaikesta kohtaamastasi. Lakkaa keskittymästä lopputulokseen, sillä lopputuloksella ei juuri tällä hetkellä ole mitään väliä, koska olet tässä ja nyt. Luota siihen, että maailmankaikkeudessa asiat järjestyvät lopulta kuten parhaaksi on. Kiitä tilanteista ja ihmisistä, jotka olet elämääsi saanut. Ne, jotka sinua kipeimmin satuttavat, opettavat sinulle eniten ja suorastaan työntävät sinua eteenpäin matkallasi parhaaksi versioksi itsestäsi, siksi, kuka oikeasti olet kaikki nämä vuodet ollutkin. Onnea ei voi olla ilman surua, kaikella on vastakohtansa. Kun uskot itseesi, oli kyse kuinka tiukasta paikasta tahansa, vedät puoleesi sitä energiaa, joka lopulta oikealla ajallaan auttaa palasia loksahtamaan kohdilleen. Sinun ei tarvitse kysellä, määritellä, analysoida tai luokitella sitä, miksi asiat menivät, kuten menivät. Ota täysi vastuu elämästäsi ja siitä, mitä se nyt on tai ei ole. Usko, että sattumia ei ole ja tiedosta se, että kaikkeen mielestäsi negatiiviseen liittyy opetus. Lakkaa syyttämästä, lakkaa taistelemasta, lakkaa tuntemasta syyllisyyttä. Anna asioiden olla ja tulla sellaisina kuin ne ovat ja tulevat. Heikkenet taistellessasi jotain vastaan, vahvistut hyväksymisen ja anteeksiannon kautta. Ja kun kaikki tämä on ohi, olet viisaampi, rakastavampi, empaattisempi ja lempeämpi kuin ikinä olisit voinut kuvitellakaan.

No, parempi lausua nämä sanat itselle myöhään kuin ei milloinkaan. On hyvä pitää mielessä, että mikään ei ole itsestäänselvää eikä pysyvääkään. Tänään mietin sitä, miten ihanaa on elää ilon kautta ja kiitollisena vaikka vain sitten juuri juodusta aamukahvista tai siitä, että polvi kestää juoksulenkit. Ja koska kukaan ei ole täydellinen, on myös ihana tiedostaa se ärsyyntymisen tunne siitä, kun vaikkapa lapset nahistelevat.

Kaikille pulmien kanssa painiskeleville toivotan voimaa ja luottoa elämään. Kaikille, joiden elämä vain on juuri nyt yksinkertaisen ihanaa, toivon kykyä arvostaa sitä todella.

Wayne W. Dyerin sanoja lainatakseni:

“Jos pidät asioita ja ihmisiä elämässäsi itsestäänselvyyksinä, se riistää sinulta ilon, jota kiitollisena tuntisit. Kun pitää kaikkea selviönä, elää elämänsä tiedostamatta sitä runsautta, joka ympäröi meitä joka hetki. Muistuta itseäsi siitä, ettei tavallisia hetkiä ole olemassakaan. Kun potkit palloa lapsen kanssa, katselet aamutaivaalla leijuvia pilviä, kuulet vuodenaikojen äänet, toivotat hyvää yötä rakkaimmalle – liki jokainen hetki elämässä on mahdollisuus kokea kiitollisuutta. Kysymys on valinnasta.”

P.s. Tervetuloa myös lueskelemaan kehoon, mieleen, sieluun ja tunteisiin keskittyvää Vastaisku ankeudelle -hyvinvointiblogiani, jonka löydät lisäksi Facebookista.

Olet enemmän kuin tekosi osoittavat!

Hyvä lukija. En todennäköisesti tunne sinua ja silti väitän tietäväni sinusta jotain sellaista, jota et ehkä itse tiedä. Josko sinä tämän tiedätkin, uskon, että 95 % ihmisistä ei ole tietoinen asiasta.

Mitä siis uskon tietäväni? Sen, että sinä olet paljon, suuresti, suorastaan giganttisesti enemmän kuin tekosi kertovat. Upeaa vai pelottavaa. En yritä arvailla, miten väittämääni suhtaudut, mutta luulenpa, että haluat kuulla perustelut.

Teemme asioita, joita emme oikeastaan haluaisi.

Sinä, minä ja me kaikki teemme asioita, joita emme oikeastaan haluaisi. Teemme niitä vahingossa ja usein vähintään puolittain tahallisesti. Väsyneenä, kiireisenä, ajattelemattomuuttamme, ahneuttamme, joskus ihan tarkoituksella. Loukkaamme, nöyryytämme, kostamme, äksyilemme, syytämme, häpäisemme – riittäähän noita.

Koska tuon tyyppisiä asioita tapahtuu, se saa helposti ajattelemaan, että ihminen on perusolemukseltaan toisia ihmisiä halventava ja pikkusieluinen. Sellaiseltahan noiden asioiden olemus näyttää. Emmekä tee noita asioita vain kerran elämässämme, vaan toistuvasti. Ikäänkuin ne olisi istutettu erityisen syvälle ihmisluontoon. Jos hyväksymme ajatuksen, että ”ihminen on sellainen”, noiden tekojen toistaminen on entistä helpompaa. Silloin ”emme voi asialle mitään”.

Ihminen ei kuitenkaan ole perimmiltään sellainen, mitä noiden tekojen ajattelisi osoittavan. Asian selkeyttämiseksi kannattaa keskittyä siihen, mitä niiden jälkeen tapahtuu. Vaikka et olisi asiaa ajatellut, tunnistat, että tuskin koskaan noiden tapahtumien jälkeen olet kokenut kiitollisuutta siitä, mitä teit. Olet ehkä tuntenut surua, noloutta, häpeää, syyllisyyttä tai ahdistusta.

Olet enemmän.

Mikä osa sinussa, katselee tekemisiäsi ja ilmaisee tunteilla näkemyksensä siitä, mitä teit? Se on korkeampi minäsi. Se osa sinusta, joka on kaiken muun olemisesi ja tekemisesi taustalla. Korkeampi minäsi ei ole kiinnostunut mielesi tuottamista perusteluista, esimerkiksi: ”Se oli sille aivan oikein”, ”Itsehän aloitti”, ”Saahan kokea samaa kuin minä” tai ”Toivottavasti edes oppii tuosta”.

Tekoihisi liittyvien tunteidesi taustalla on se osa sinusta, joka ei luokittele asioita esimerkiksi oikeiksi/vääriksi, hyviksi/huonoiksi tai rumiksi/kauniiksi. Korkeampi sinä kertoo sen, palveleeko tekosi ja ajatuksesi sinua ja elämää vai ei. Se voima olet perimmäinen sinä, etkä voi sitä mitenkään itsestäsi poistaa. Voit tukahduttaa sitä, mutta et tuhota.

Kuunteletko vai potkitko itseäsi?

Korkeampaa itseään, voi ajatella taimena. Sinä päätät annatko sen kasvaa vai potkaisetko sen kumoon kun se häiritsee rationaalista mieltäsi, joka usein ajattelee asioita voitan/häviän näkökulmasta. Et kuitenkaan voi hävittää taimen elämänvoimaa. Se on aina valmiina kasvamaan, kun annat sille tilaa ja oikeuden kasvaa. Eikä se tarvitse kasvaakseen muuta lannoitetta, kuin halusi kuunnella sitä.

Kyse on pohjimmiltaan siitä, kuunteletko itseäsi. Kuunteletko sitä viisauttasi, jonka rationaalinen mielesi usein mielellään vaientaisi? Sinä valitset, haluatko tutustua korkeimpaan minääsi syvemmin vai et. Usein kasvun tulpaksi muodostuu luottamus rationaaliseen järkeen, eli oma pää.

Ihmisten kanssa on helpompi keskustella, kun tietää heidän nimensä. Sama koskee korkeampaa itseäsi. Sillä ei ole valmiina nimeä ja siksi se kannattaa nimetä. Koska korkein minäsi puhuu tunteiden kielellä, sen on helppo keskustella kanssasi, kun annat sille jonkin tunteen nimen. Valitse korkeamman minäsi nimeksi se tunne, jota haluat olla, esimerkiksi eheys. Kutsu ja puhuttele sitä nimellä. Se auttaa mielellään kun teet valintoja, päätöksiä. Kysy esimerkiksi ”mitä eheys tekisi”.

Isäntä vai renki

Huomaat, että korkeampi minäsi kertoo mielellään näkemyksensä ja että sydämesi kuulee ne ilolla. Samalla havaitset, että rationaalinen mielesi saattaa protestoida sen näkemyksiä vastaan. Siitä tiedät, että korkein minäsi on rehellinen. Sen tavoite on haastaa sinut olemaan sitä, mitä perimmiltäsi olet, ei sinun miellyttämisesi. Korkeampi minäsi ei ole järkesi tai mielesi, jotka pyrkivät miellyttämään. Ne ovat huiputtaneet sinua elämäsi aikana tuhannesti. Ne ovat mm. yrittäneet kertoa, miksi olet ollut oikeutettu tekemään asioita, joista et kuitenkaan ole ollut kiitollinen.

Vaikka asiaa voi olla vaikea tunnustaa, rationaalista mieltä ohjaa usein pelko. Pelko esimerkiksi siitä, ettet ole muiden ihmisten silmissä riittävä. Pelko taas tuottaa asioita, joita emme yleensä haluaisi kokea. Korkeampi minä ja rationaalinen mieli voivat toimia yhdessä. Mieli on tärkeä osa elämäämme. Kyse on siitä, kumpi on isäntä ja kumpi renki. Niiden välillä tämä asetelma on aina olemassa. Voit ottaa korkeamman minäsi isännäksi vain kun tunnistat sen olemassaolon. Muussa tapauksessa totutut ajattelumallimme asettavat sen vähempään kuin rengin apupojan asemaan.

Korkeampi itsesi on ja on aina ollut sinussa, riippumatta siitä, oletko tietoisesti tunnistanut sen olemassaoloa. Kun haluat sen kasvavan, ravitse sitä kuuntelemalla. Sinä olet korkeampi minäsi. Rakkaus, eheys, ilo, vapaus, mitä ikinä haluat. Se haluaa kasvaa sinussa ja ohjata myös tekojasi, että nekin osoittaisivat sen, mitä olet.

Tarinoita kirkkaasta luolasta: Ero on myös uusi mahdollisuus

Tarinoita kirkkaasta luolasta on kuusiosainen artikkelisarja, jossa käsittelen rakkaussuhteen päättymiseen liittyvää tunnekäsittelyä logoterapeuttisesta viitekehyksestä. Logoterapiasta löysin filosofian omalle elämänkatsomukselleni. Kirkkaalla luolalla kuvaan tilaa, jossa ihminen elää elämäänsä silloin, kun ei ole parisuhteessa, vaan pystyy reflektoimaan omaa itseään sopeuttamatta käytöstään toiseen ihmiseen. Samalla omat toiveet ja halut löytävät selkeämmät ääriviivat ja mahdollisuus oppia kokemaan rakkautta kasvaa.

Logoterapiassa ajatellaan, että tarkoituksen löytämisen kautta ihmisen on mahdollista löytää itsessään oleva potentiaali kestää lähes mitä tahansa elämässä vastaantulevaa. Ihmisellä ei ole aina vapautta valita eikä muuttaa olosuhteitaan, mutta hänellä on aina vapaus valita suhtautumisensa niihin. Ihminen on myös aina vapaa tekemään valintoja, joista hän on vastuussa. Logoterapiassa usein käytetty voimalause onkin: ”Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä”.

Eroryhmissäni pohditaan paljon uuden, eron muuttaneen elämän tarkoitusta. Moni kokee elämäntarkoituksensa kadonneen, osa saaneensa sen takaisin. Jos on elänyt omaa elämäänsä vain toisen ihmisen kautta, voi oman elämän tarkoitus olla pitkään hukassa eron jälkeen ennen kuin sen löytää uudelleen. Mikään suhde toiseen ihmiseen ei tulisi olla niin kaiken kattava, että se täyttää merkityksellään koko oman elämän.

Logoterapiassa puhutaan menneisyyden sänkipelloista ja vilja-aitoista. Sillä kuvataan sitä että menneisyydessä tapahtuneet asiat eivät katoa milloinkaan. Ne eivät ole tyhjiä ja ankeita sänkipeltoja, vaan aika, jonka sato on korjattu talteen vilja-aittoihin. Näissä aitoissa ovat rakkaussuhteennekin kaikki hetket tallessa. Vaikka suhteen loppunäytökset sisältävät usein paljon vaikeita tunteita, ei niiden pitäisi kadottaa sitä hyvää mitä välillänne kerran on jaettu. Niitä aikoja ei kukaan pysty sinulta milloinkaan ottamaan pois.

Jos olet irtautunut tuhoavasta ihmissuhteesta, voi olla että koet vilja-aittasi olevan tyhjiä. Silloin vastuullasi on kylvää uudet siemenet ja hyödyntää maaperän käyttämätön potentiaali nyt. Aurata pelto hengen uhmavoimin niin, että siinä on hyvä uuden viljan kukoistaa. Työssäsi sinua auttaa kaikki aiemmassa suhteessasi oppimat asiat. Kuten Soren Kierkegaard sanoo: “Elämää voi elää eteenpäin ja ymmärtää taaksepäin.”

Voit myös auttaa itseäsi löytämään uuden tarkoituksen elämällesi, varaa aikaa itsellesi koko päivä jos suinkin voit tai ota hetki lasten mentyä nukkumaan. Anna tunteiden tulla ja anna niiden mennä. Kirjoita kirje jossa sanot hyvästit entiselle rakkaussuhteellesi. Tee se niin rakkaudellisesti kuin kykenet. Jäähyväiskirje voi sisältää eron lisäksi ajatuksen: ”Jää hyvästi. Jää niin, että voit olla onnellinen yhteisestä ajastamme, jää niin että voit oppia siitä tulevaa rakkaussuhdettasi varten, jää niin hyvin että sinulla on hyvä olla itsessäsi, koska lopulta se on tärkein suhde, joka sinulla elämäsi aikana on.”

Jos sinusta tuntuu että vihaa tai surua on yhä liikaa tehtävän suorittamista varten, lykkää tehtävää myöhemmäksi. Voit halutessasi myös osoittaa kirjeen itsellesi. Kertoa kuinka paljon merkitset itsellesi, mitä lupaat nyt kun sinulla on kaikki päättyneen suhteen antama kokemus käytössäsi tulevaisuuttasi varten. Kerro itsellesi miksi pidät itsestäsi. Ihminen joka on itsensä paras ystävä ei jää silloinkaan yksin, jos toinen ihminen hylkää.

Logoterapian viitekehyksestä voisi ehkä tulkita sitä niin, että itsensä rakastaminen on oman henkisen puolensa vahvistamista. Kun vahvistut rakkaudessa, voit liittyä jonakin päivänä toiseen kokonaisempana ihmisenä. Toinen ei ole enää se joka antaa sinulle rakkauden tai elämän merkityksen vaan hän on ihminen, joka rikastaa sinua ja jonka kanssa voit kasvaa, oppia ja kokea rakkautta.

Ensimmäinen askel aikuiseen rakkauteen: “Minä en tarvi sua mihinkään… mutta haluan olla sun kanssa”

“Kulta. Mä haluan sanoa sulle yhen jutun. Mä en tarvi sua mihinkään… en ihan oikeasti tarvi sua yhtään mihinkään. Mutta mä rakastan sua ihan joka solulla ja haluan olla sun kanssa”

Vain muutama päivä sitten avasin suuni ja sanat tuntuivat ja tuntuvat edelleen hyvältä. Minä riitän minulle. Minulla on mukavaa itseni kanssa. Luotan niin itseeni kuin elämään. En tarvitse sinua kannattelemaan tai antamaan mutta olen sinulle ja sinuun kohdistuville tunteilleni täysin auki.

Olen yllättynyt jos et arvaa mikä on ensimmäinen askel kohti aikuista rakkautta. Aikuinen rakkaus, joka on juttusarjaan inspiroineen kirjan mukaan viiden asian antamista. Huomion, hyväksynnän, arvostuksen, hellyyden ja vapauden. Ensimmäinen askel on itsensä rakastaminen. Konkreettisia rakkauden tekoja itseään kohtaan. Sitä, että päätät ottaa ensisijaiseksi asiaksi antaa itsellesi rakkauden viittä ainesosaa.

“Ei kannata etsiä ulkoisista muodoista sitä intohimoa ja elämää, jonka lähteet ovat syvällä sisimmässä.” Samuel Taylor Coleridge

Huomioi itsesi

“Lapsi tulee hylätyksi aina, kun vanhempi huomaa lapsen olevan etääntynyt ja antaa sen jatkua sanomatta mitään tai korjaamatta tilannetta” D. Richo

Ensisijainen asia itsesi huomioimisessa on aika ja sen ottaminen itsellesi. On tärkeää ymmärtää, että voit pyytää muilta apua ajan löytämisessä jos se on muutoin haasteellista. Mikäli ajan ottaminen ei todella ole mahdollista, kuule oma tarpeesi ja laita kalenteriin aikaa itsesi kanssa. Mutta älä huijaa itseäsi, sillä sisimmässäsi näet itsesi läpi ja tulet jälleen hylätyksi.

Sinun huomioimisesi on myös tarpeidesi jakamista. Me olemme sosiaalisia olentoja ja aivan kuten tuntuu tärkeältä saada huomiota muilta sosiaalisessa tilanteessa, on myös tärkeää antaa itselleen huomiota muiden läsnäollessa. Minulle on tuntunut tärkeältä voida sanoa muille, että on ollut ihanaa olla teidän kanssa mutta haluan nyt viettää aikaa itseni kanssa.

Jotta voit kokea saavasi huomiota, sinun täytyy kuunnella ja kuulla itseäsi. Jos sisimmässäsi kaipaat rauhallista iltaa jäätelöpaketin kanssa, on turha osoittaa huomiota kuntosalilla vaikka se saattaisi ajatuksena tuntua hyvältä. Väkisin kotona meditoiminen ei myöskään auta jos todellisuudessa haluan olla ystävieni seurassa.

Huomion antaminen on sitä, että laitat siinä hetkessä sinut ja omat tarpeesi kaiken muun edelle.

Hyväksyntä

“Hyväksyminen tarkoittaa, että meidät hyväksytään tunteinemme, valintoinemme ja henkilökohtaisine piirteinemme, ja niitä kunnioitetaan ja tuetaan.” D. Richo

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että todella annat tilaa kaikelle sinussa. Annat luvan itsellesi. Kokeilet ja toteutat. Annat tilaa ja hyväksyt, että koet näin tai ajattelet noin. Älä arvostele itseäsi vaan kuuntele ja hyväksy se mitä on.

Kokemus hyväksynnästä edellyttää usein sen mukaista toimintaa. Koet hyväksyntää ystäväsi suunnalta kun hän ei tuomitse toimintaasi, ajatuksiasi tai tunteitasi ja osoitat hyväksyntää läheisillesi samalla tavalla. Samat edellytykset koskevat itsesi hyväksymistä. Jos kiellät jotain itsessäsi, tiedät, ettet hyväksy itseäsi vaikka hokisit mielessäsi mantraa “hyväksyn itseni, hyväksyn itseni”.

Arvostus

“Ihailen sinua, iloitsen olemassaolostasi, arvostan sinua, kunnioitan sinua, huomaan sinut ja sinun voimavarasi. Arvostan sinua ainutlaatuisena olentona” D. Richo

Itseni arvostaminen tuntuu liittyvän paljon jo aiemmin kirjoittamiini huomioon ja hyväksyntään. Hyväksyminen on kuitenkin eri asia kuin se, että arvostan niitä erityispiirteitä joita juuri minulla on. Arvostan taitoja ja kokemuksia joita minulla on. Haasteita, eli opettajia, joita juuri minun persoonassani on. Niitä puoliani jotka tuottavat iloa mutta tuntuvat joskus liian hassuilta paljastettavaksi muille.

Arvostaminen on myös tukemista. Omien luonteenpiirteiden, toiveiden, tarpeiden ja taitojen kirkastamista ja vahvistamista. Omien haasteiden omaksumista, hyväksyntää ja niihin syventymistä. Oman kehonsa kunnioittamista ja sen terveyden vaalimista.

Hellyys

“Hellyys viittaa sekä ruumiilliseen että henkiseen läheisyyteen” D. Richo

Hellyys minua kohtaan on rakastumista minuun. Jos haluat tietää mitä hellyys sinua kohtaan on, voit kysyä minkälaista hellyyttä kaipaat toisilta/toiselta ja antaa saman asian itsellesi.

Minulle hellyys itseä kohtaan on ollut itseni kanssa nauramista ja jopa itselle nauramista. Se on ollut minun hyväilemistäni, niin joogaten, tanssien kuin konkreettisesti hellyyttä, rakkautta ja intohimoa osoittaen. Se on ollut itkuni kuuntelemista ja voimastani nauttimista.

Hellyyden osoittaminen on myös sitä, että pyydän itselleni hellyyttä. Kun osoitan itselleni hellyyttä pyytämällä sitä toiselta, toimin hyvin eri “energiassa” kuin silloin kun vaadin tai otan sen toiselta sitä tarvitessani. Voin antaa hellyyttä itselleni myös antamalla sitä toiselle.

Hellyyden kokeminen perustuu vahvasti siihen miten olet oppinut sen kokemaan varhaisina vuosinasi. On tärkeää tiedostaa miten voit osoittaa hellyyttä itseäsi kohtaan. Ja yhtä tärkeää laajentaa tapaasi vastaanottaa hellyyttä sinulta ja muilta.

Vapaus

“Vapaus tarkoittaa, että annamme toisille sekä itsellemme oikeuden elää vapaasti ja ilman ulkoista hallintaa” D. Richo

Vapauden antaminen minulle tarkoittaa sitä, että en rajoita säännöillä omaa toimintaani. On hyvä huomata, ett aikuisen ihmisen tapauksessa säännöt ja rajat tulevat aina sisältä. Silloinkin kun ne tarjotaan meille ulkopuolelta, me allekirjoitamme ne itse.

Vain sinä voit itsesi vapauttaa.

“Voinko minä tehdä näin?”. Käyn jokaisen uuden tilanteen kohdalla sisäistä keskustelua siitä voinko tehdä näin. Viimeisimpänä kysyin voinko olla hetken pitämättä yhteyttä ihmisiin, jotta saisin rauhan olla itseni kanssa. Luvan antaminen ei tapahtunut hetkessä mutta sen saaminen vapautti syvästi. Muistan nauraneeni pitkään ja ääneen kun lopulta totesin, että tottakai voin.

Usein päädyn luvan annettuani kysymään itseltäni haluanko todella tehdä näin. Uskon vaiheen olevan tärkeä, sillä aina en halua toimia impulssin, ajatusten tai haluni mukaan vaikka olen antanut siihen itselleni luvan. Koen tärkeäksi vapauttaa itseni säännöistä ja haluan tehdä valintani ja päätökseni joka päivä vapaasti ja sydäntä kuunnellen. Luoda ja rikkoa omat rajani. Elää tässä hetkessä.

Tämän kirjoituksen antia lyhyesti:

aivan kuin emme usko toisen rakastavan jos emme näe ja koe sitä todeksi, emme usko sitä itseltämmekään jos emme todella osoita sitä. Toimi itsesi suhteen, sillä kukaan muu ei voi antaa sinulle sitä rakkautta minkä vain sinä voit antaa
rakkaasi ei ole ajatustenlukija eikä hän voi tietää mitä sinä tarvitset. Sinulla taas on mahdollisuus kuunnella ja tiedostaa mitä tarvitset. Kysy, kuuntele ja kerro mitä tarvitset. Ja jälleen kerran, toimi
Niin sinun kuin toisen toisen rakastaminen on jokapäivä uusiutuva tapahtuma. Se on sinun katkeamatonta huomiointia ja täyttä hyväksymistä. Sinun arvostamista, tukemista ja hellyyttä itseäsi kohtaan. Itsesi vapaaksi päästämistä.
keskustellessani ystäväni kanssa näistä teemoista hän sanoi; “itsensä rakastaminen kuulostaa pelottavalta. Jotenkin tosi voimakkaalta ja vapaaksi tekevältä. Kestäiskö muut jos mun olis niin hyvä olla vain itseni kanssa?” Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?
Toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että saa hänet rakastamaan itseään yhä syvemmin. Jos et aidosti rakasta ja toimi sen mukaisesti itseäsi kohtaan, viestität monin tavoin ympärillesi, että aito rakastaminen ei ole okei. Tässä asiassa ei voi fuskata, rakkaudesta voi jakaa vasta kun on mistä jakaa.

Lue tästä askeleet 2, 3, 4 ja 5.

rakkaudella, aaro

Kohti isompaa havahtumista

Liki yhdeksänkymppinen papparainen istuu oliivipuun katveessa ja tervehtii ohikulkijoita. Saman ikäluokkaa edustava toinen pappa kerää lautasia tavernan pöydästä. Kadun varrella basilikoiden ja tuoksupielikkien ympäröimänä istuu neljä mummoa mustissaan. He istuvat, juttelevat ja virkkaavat. Sieltä täältä kuuluu jassu Janni, jassu Eleni. Vierasmaalaiselle ohikulkijalle he väläyttävät kauniin hymyn ja sanovat kalimera.

Tuolla tavalla minäkin haluaisin elää vanhuksena. Omalla tavallani merkittävänä osana yhteisöä, vanhana viisaana naisena ja hiljaisen tiedon lähteenä. Elää arvostettuna ja nähtynä, kokea tulleeni kuulluksi ja nähdyksi. Elää ihmisarvoista elämää vanhanakin.

Vanhuutta ei arvosteta

Suomessa monen vanhuksen elämä 2010-luvulla on kaikkea muuta kuin arvokasta ja merkityksellistä. Vielä 40 vuotta sitten isoäitini ja isoisäni elivät arvostettua ja kunniakasta elämää omassa pienessä talossaan. Kun ikää alkoi tulla mittariin liki 90 vuotta, kodinhoitaja vieraili isovanhempien luona siivoamassa ja laittamassa välillä oikeaa ruokaa – ei laitosruokaa mikroaaltouunissa lämmitettynä. Kodinhoitajalla oli aikaa myös kahvitteluun ja keskusteluun. Elämä oli hitaampaa eikä aika ollut kortilla.

Monissa asioissa kehitys on mennyt neljässäkymmenessä vuodessa hyvään suuntaan, mutta teknologian ja entistä hedonistisemman maailmankuvan myötä aivan liian monet vanhukset on kipattu palvelutaloihin kuolemaan pystyyn. Ei ihme, että moni vielä jotenkuten järjissään olevista vanhuksista pelkää palvelutaloon joutumista kuin ruttoa. Ja harmittaa ihan myöntää, että kyllä sietää pelätäkin. Kipakasti kärjistäen voisin sanoa, että monissa palvelutaloissa suomalainen vanhus on näkymätön, vaippoihin laitettu ja huumattu paketti, jota käännellään, liikutellaan ja kohdellaan kuin robottia. Hoitohenkilökunnan puutetta kompensoidaan ylilääkitsemisellä. Itsemääräämisoikeus viedään ja liikkumista rajoitetaan. Ovet pidetään lukossa eikä tiloista saa poistua mihinkään ilman lupaa. Siinä eletään elinkautista sellissä.

Vapautta ei saa riistää

Olen perusluonteeltani positiivinen ihminen, mutta kyllä minultakin kuumentuisivat käämit, jos joutuisin elämään lukkojen takana, surkealla mikrotetulla valmissapuskalla, tipuja askarrellen, pakkosaippuaoopperaa televisiosta katsellen tai humppaa kuunnellen. Ei naurattaisi, vaan tekisi mieli huutaa armoa ja apua – ja lujaa!

Missä on vanhustenhuollon ja palvelutalojen yksilöllisyys? Miten koulutettu ihminen, elämänsä työtä tehnyt ja omanlaistaan elämää elänyt ujutetaan samaan muottiin kuin jääpalakuutioksi, jossa jokaisen uskotaan tykkäävän valkoisesta leivästä kinkkusiivujen kera, kahvipullasta ja aurinkokiisselistä, kinkkukiusauksista ja tillilihasta? Miksi askarrellaan, leikitään ja kuunnellaan hömppähumppaa?

Minä en ole askartelijatyyppiä, en pullansyöjätyyppiä, en lihansyöjätyyppiä enkä todellakaan saippuaooppera- tai humppatyyppiä. Olen ihan jotain muuta. Miksi minun pitäisi mahtua vanhuksena muottiin, kun en ole siihen mahtunut koko elämäni aikana? Iloni ja merkitykseni olen hakenut luonnosta monissa muodoissaan. On päivänselvää, että tulisin vihaiseksi ja varmasti hulluksi, jos en pääsisi ikinä ulos, vaan joutuisin nököttämään päivästä toiseen neljän seinän sisällä.

Joka kerta kun olen vieraillut palvelutaloissa, tulen surulliseksi. Laitosmaista tunnelmaa ja steriiliä hajumaailmaa on ”piristetty” ja kodinomaistettu kevätesikoilla ja poppanaliinoilla. Aivan liian monet vanhukset istuvat pyörätuoleissaan hölmöläisiksi huumattuina. Vanhuksia puhutellaankin kuin lapsia. Mitä iloa on toimivista puitteista ja viherkasveista, jos hoitajia on riittämättömästi ja hekin aivan äärirajoillaan? Hoitavista käsistä on pulaa ja siksi kemialliset lamauttimet otetaan liiankin helposti käyttöön.

Aivoihin paljon perehtyneenä minua kirvelee myös monien muistisairaiden tilanne. Muistisairaita ei meillä kuntouteta, vaan makuutetaan, vaikka kaikki aivotutkimukset antavat ihan toisenlaista viestiä. On yleistä tietoa, että muistisairauteen sairastunut voi elää onnellista ja hyvää elämää vielä pitkään diagnoosin jälkeen, jos häntä kuntoutetaan. Välineitä on monenlaisia aivojumpasta liikuntaan ja moneen muuhun, mutta tahtoa ja halua kuntouttamiseen puuttuu. Monen muistisairaan makuutushoito on kallista ja täysin hyödytöntä.

Mihin unohtuvat arvokas elämä ja vanhuksen elämänkokemuksen ja viisauden kunnioitus? Voin vain kuvitella minkälaista sisäistä kamppailua palvelutaloon joutunut vanhus käy mielessään. Oma elämäntehtävä, vanhemmuus ja yhteiskunnalliset tehtävät ovat kuin poispyyhittyjä. Siinä sitä möllötetään kalliissa hoitopaikassa turkooseissa kalsareissa, hieltä haisevana, tukka sekaisena ja hankalana tapauksena. Häpeän voi haistaa kilometrien päähän.

Huumausta lääkkeillä

Kun oma liki 80-vuotias äitini loukkasi ennen joulua selkänsä ja sai kipuunsa vahvaa kipulääkettä, en osannut arvata missä mennään. Äiti kuulosti väsyneeltä mutta normaalilta puhelimessa, ja vasta jälkikäteen oivalsin, että puhelun aikana peliin astui ”ole pirteänä show”. Luojan kiitos äitini naapuri astui kehiin. Eräänä aamuna muutama viikko sitten puhelimeni soi ja sain kuulla karun kertomuksen. Omatoiminen, liikunnallinen, superkuntoinen ja energinen äitini oli naapurin mukaan alkanut kävellä kuin ankka eikä pysynyt enää kotonaankaan pystyssä kuin seiniin nojaamalla. Naapuri puhui myös äidin saamattomuudesta ja väsymyksestä ja siitä, ettei tämä ollut enää oma itsensä. Kävelylenkit ja hiihtolenkit eivät myöskään enää onnistuneet. Puhelun jälkeen vedin syvään henkeä, ja kylmät väreet kulkivat kehoni läpi.

Oli todella kirpeää ja karua kuultavaa, että äitini oli lääkitty omaan kotiinsa vangiksi lääkkeillä, jotka pökkelöittivät jalat ja uuvuttivat mielen. Iloinen nauravainen äitini oli muutamassa viikossa muuttumassa muumioksi.

Siltä istumalta tartuin toimeen ja lääkkeet lopetettiin. Avuksi otettiin vyöhyketerapiaa, ravintolisiä, isompia annoksia magnesiumia, kalaöljyä, rannikkomännyn kuoriuutetta ja villivihanneksia. Jo seuraavana päivänä äitini aivosumu alkoi hälvetä. Kävely alkoi sujua ja elämään tuli taas värejä ja vipinää. Kipuja oli edelleen mutta lievempinä. Äitini havahtui itsekin siihen, että oli hiipumassa johonkin toiseen maailmaan. Ilman enkelinaapuria ja räväkkää tytärtä energinen ja muuten terve äitini olisi lääkitty pökkelöksi.

Oma kokemukseni äitini kanssa sai minut miettimään, että varmasti moni pystyyn kuollut vanhus palvelutalossa olisi ihan toisenlainen, jos lääkearsenaali puolitettaisiin ja osa tarvittavista hoidoista annettaisiin luonnonmukaisemmilla keinoilla ja hyväksyvästi hoitavilla käsillä. Veikkaanpa, että palvelutaloissa nähtäisiin monta ylösnousemusta pyörätuolista ja sängystä.

Riko hiljaisuus ja puutu asiaan

Nyt äitini taas kävelee, vaikkakin vaivalloisemmin kuin ennen. Silti hän saa elää omanlaistaan elämää ulkona liikkuen ja tolkuissaan. Ihan sydäntä kylmää mitä olisikaan tapahtunut, jos hänen naapurinsa ei olisi ottanut minuun yhteyttä. Äitini osasi puhelimessa esittää minulle jaksavaa ja pirteää itseään. Ilman naapurin väliintuloa oltaisiin sukeltamassa kohti syöksykierrettä ja aivan turhaan.

Olen syvästi kiitollinen äitini naapurille. Hän rikkoi hiljaisuuden ja teki sen mikä hänestä tuntui oikealta ja hyvältä. Kunpa nyky-Suomessa nähtäisiin samanlaista lähimmäisenrakkautta, välittämistä ja tarkkanäköisyyttä paljon enemmän. Moni pyörii niin tiiviisti oman napansa ympärillä ja virtuaalimaailmassa, että kanssakulkijat saavat kylmettyä ulos yöpaidassaan, maata maassa sairaskohtauksessaan ja lojua viikkokausia kuolleena asunnoissaan eikä monia voisi vähempää kiinnostaa. Suomessa elää paljon näkymättömiä kanssaihmisiä, jotka kaipaisivat huomiota.

Isoa havahtumista tarvitaan. Uusia asenteita, eurovirtojen suuntaamista hoitohenkilökunnan palkkaamiseen petidopingin sijaan, vähemmän lätinää ja byrokratiaa, enemmän toimintaa ja pyyteetöntä rakkautta. Aloitetaan omasta lähipiiristä, pidetään huolta toisistamme ja koetetaan pysyä itse terveenä. Tämän päivän Suomi on järkyttävän tyly paikka sairastaa tai vanhentua.

Terveys ja tunteet: Trauman monet kasvot, osa 1.

Tämä artikkeli käynnistää kolmiosaisen artikkelisarjan trauma-aiheesta.

Oletko koskaan ajatellut, miten ymmärrät trauman? Itse havahdun joka kerta, kun puhutaan pelkästään fyysisistä traumoista esimerkiksi liikenneonnettomuuksien yhteydessä, ja toisaalta pelkästä psyykkisestä traumasta silloin kun joku ihminen on joutunut esimerkiksi uhkauksen tai hyökkäyksen kohteeksi. Onhan se näinkin, mutta trauma voidaan nähdä nykytiedon perusteella paljon laajempana ja monimuotoisempana käsitteenä. Koska keho ja mieli ovat yhtä, traumaattinen tilanne koetaan aina sekä kehon että mielen tasolla, yhtäaikaisesti.

Lääketieteen yksi erikoisala on traumatologia, joka tarkoittaa lähinnä fyysisten traumojen hoitamista. Miten nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme huomioi tässä suhteessa kehomielen trauman? Saako esimerkiksi onnettomuudessa loukkaantunut riittävän kokonaisvaltaista, myös tunnetason hoitoa? Kehollisen traumaterapian kehittäjä Peter A. Levine kirjoittaa kirjassaan Kun tiikeri herää (Traumaterapiakeskus, 2008): ”Ammattiauttajat ovat taipuvaisia kuvailemaan traumaa sen tapahtuman ehdoilla, joka on aiheuttanut trauman. He eivät määrittele traumaa sen omilla ehdoilla.”

Amerikkalainen neurologi Robert Scaer on tutkinut muun muassa ihmisiä, jotka ovat saaneet liikenneonnettomuudessa niskan retkahdusvamman. Joillekin saattaa jäädä onnettomuudesta voimakas krooninen kiputila, vaikka kaikki tutkimukset osoittaisivat, että anatomisesti ja toiminnallisesti kaularangan pitäisi olla kunnossa ja parantunut. Scaerin löydösten mukaan tällaisessa tilanteessa henkilö tarvitsisi hoitoa nimenomaan tunnetason trauman käsittelyyn. Traumaattisessa tilanteessa kehoomme jää tietynlainen ”lihasmuisti”, joka toimii useimmiten täysin tiedostamattomalla tasolla. Jokin aistilaukaisija, joka muistuttaa onnettomuuden tapahtumia tai ympäristöä, saattaa käynnistää yhä uudelleen kudosten stressitilan pitäen näin kroonista kiputilannetta yllä.

Onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan olla luonteeltaan edes vakavia. Muistan kun joitakin vuosia sitten kaaduin liukkaalla pihalla suoraan selälleni ja lyöden samalla päänikin maahan. En kuitenkaan akuutisti loukannut kehoani, mutta mielen tasolla olin todella pitkään jännittynyt ja ylivarovainen liikkuessani ulkona; keho ja mieli olivat tapahtuneen jälkeen viikkoja eräänlaisessa stressitilassa. Vieläkin voin muistaa sekä kehon tuntemuksina että mielikuvissa sen ”humahduksen”, joka kulki kehoni läpi kun kaaduin selälleni maahan. Tiedostin myös, että kehomielessäni on säilöttynä vanhoja muistoja esimerkiksi lukuisista hevosen selästä putoamisista, josta tämä humahduksen tunne oli hyvinkin tuttu.

Toisaalta ns. psyykkinen trauma on luonteeltaan hyvin kehollinen, vaikka se samalla näyttäytyy tunnetasolla esim. ahdistuneisuutena ja erilaisina paniikki-, pelko- ja jännitystiloina. Kysynkin usein asiakkailtani, joilla on näitä oireita: ”Mistä tiedät olevasi ahdistunut?”. Kysymys ohjaa asiakasta huomaamaan ahdistuksen kehossaan, ja jokaisella ihmisellä kehollinen tuntemus on täysin omanlainen. Lisäksi post-traumaattisessa stressissä ihminen saattaa tyypillisesti siirtyä välillä kehomielen ylivirittyneeseen, levottomaan tilaan ja välillä olla alivireässä, jopa jähmettyneessä ja tunnottomassa tilassa.

Erityisesti itämaisessa, mutta myös muissa alkuperäiskulttuureissa on aina ymmärretty kehon ja mielen ykseys. Mieli ei pelkästään vaikuta kehoon tai keho mieleen. Ihminen on enemmänkin systeeminen kokonaisuus, jossa jokaisella elinkudoksella on oma tunnetason vastineensa ”mielen kudoksessa”, jonka uusin neurotieteen tutkimus on jo kyennyt todistamaan (mm. Candace Pert sekä META-Health -malli).

Kaikki elinkudokset tuovat esille omia viestejään ajatusten, tunteiden ja aikomusten muodossa (ja päinvastoin), samalla kun ne ovat hyvin ”tietoisia” muiden elinkudosten viesteistä. Ja lisäksi, koskaan ihminen ei elä tyhjiössä, vaan on aina vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja aivot toimivat ympäristöstä tulevien aistimusten vastaanottajina ja tulkitsijoina. Mikäli aistimus tulkitaan aivoissa jo elettyjen kokemusten perusteella uhkaavaksi, syttyy kehomielessä välittömästi stressitila siinä kehonosassa, joka on yhdistynyt tähän kyseiseen tunteeseen.

”Vakaa uskoni on, että veri ja liha ovat viisaampia kuin äly. Kehon alitajunta on siellä, missä elämä pulppuaa sisällämme. Sitä kautta tunnemme olevamme elossa sielumme pohjia myöten ja tunnemme kaikkeuden ulottuvuuksissa olevamme kosketuksissa johonkin elävään.”

– D.H. Lawrence (teoksessa Levine: Kun tiikeri herää)

“Ennen vanhaan” rakkauskin oli jotain ihan muuta

Neljävuotias lapseni pysäytti minut eräänä aamuna kysymällä: ”Äiti, leikkaisitko siivun voita mun leivälle?” Kysymys oli looginen, koska meillä tosiaan leikataan voita leivälle juustohöylällä – ihan vain sen vuoksi, että voi on usein liian kovaa levitettäväksi pehmeälle leivälle. Itse olisin tuossa iässä esittänyt saman kysymyksen hieman eri tavoin, koska siihen aikaan margariini oli terveystuote.

Aloin miettiä pienen nykylapsen maailmaa muutenkin. Millaisia merkityksiä hänen maailmassaan on? No vaikkapa se, että lapseni kyllä tietää, mikä on telkkari, mutta hän ei voi ymmärtää, että jostain töllöstä ei voi katsoa niitä ohjelmia, mitä huvittaa, milloin huvittaa. Myös tietokonetta hän kutsuu telkkariksi.

Lapsi nauraa epäuskoisena minulle, kun kerron, että ”ennen vanhaan” (varmistan samalla, onko käsiin tullut ruttuja) puhelimet olivat johdolla seinässä kiinni, eikä niillä voinut lähettää tekstiviestejä tai skypettää tai katsoa Yle Areenaa (eli telkkaria).

Itse huomaan varmistavani keskusteluissa, että lähetetäänkö jokin oikein kirjepostilla. Tai että onko kirja ostettu jostain livekirjakaupasta. Merkitykset ovat muuntumassa uusien kokemusten myötä.

Näyttää siltä, että tekninen kehitys ja kaikenlainen tietoisuuden lisääntyminen muokkaavat merkityksiämme ja sanojen sisältöä huimaa vauhtia. Sen lisäksi että tarvitaan uusia sanoja, tarvitaan uusia merkityksiä. Hashtag#-keskustelu oli esimerkiksi mielenkiintoinen: Mikä suomennos kuvaa parhaiten sanan merkitystä ja funktiota? Tunniste? Avainsana? Vai hästägi? Joku tuumasi siihen, että ”meillä se on ihan vaan risuaita”. Vaan kuvaako risuaita sen vanhaa merkitystä vai kattaako se merkin uuden funktion?

Samalla tavalla syntyy, elää ja muuttuu käsityksemme ja merkityksemme abstakteista asioista. Abstrakteja asioita on vain usein vaikeampi kiinnittää konkreettiseen maailmaan, kuten merkkiin tai tavaraan. Ajatelepa, kymmenen vuotta sitten puhuit rakkaudesta, kuten nytkin. Mutta sanan sisältö oli aivan toinen. Usein siinä välissä on tullut, khöm, opittua. Ja toisaalta: rakkaus tarkoittaa eriä jokaiselle kokijalle omien oppien ja elämänkokemusten myötä. Jos sanon, että rakastan sinua, tarkoitan luultavasti aivan eriä kuin sinä sanot rakastavasi minua. Silti käytämme samaa sanaa, vieläpä vuodesta toiseen.

Mitä siis sinulle, tässä hetkessä, merkitsevät vaikkapa onnellisuus, rauha, menestys, ilo, kiire… niin ja se rakkaus? Mitä tunnet? Mitä sanojen takana on? Miten tunne on muuttunut vuosien saatossa ja millaisten kokemusten kautta?

Sanat vaikuttavat staattisilta, mutta ne eivät ole. Niiden ulkomuoto säilyy, mutta merkitykset muuttuvat. Ja ne muuttuvat koko ajan. Jokainen kokemus tai luettu lehtijuttu kerää dataa, rakentaa punaistalankaa, omaa suhdettamme sanaan.

Etenkin tunneilmaisut tai tunteita herättävät ilmaisut on hyvä päivittää tietoisesti itselle. Mistä puhun, kun puhun rakkaudesta? Mistä puhun, kun puhun onnellisuudesta? Kun saamme omasta tunteestamme kiinni tarkemmin – staattisen, muka-kansallisesti samamerkityksisen sanan takana – pystymme kuvailemaan ja sanoittamaan monimuotoisesti toiselle, miltä meistä todellisuudessa tuntuu. Siellä kaikkien sanojen ja automaatiomerkitysten takana.

Vasta silloin ”minä rakastan sinua” saa todellisen merkityksensä.

Anomus elämälle

Anomus – oman elämäni herraksi!

Hyvä (herra/rouva) elämä. Olen viettänyt kanssasi jo reilut puoli vuosisataa ja anon nöyrimmin enemmän valtaa omaan elämääni. Nyt, näiden vuosien ja kilometrien jälkeen, uskon olevani siinä määrin harjaantunut, että arvelen kykeneväni käyttämään vastuullisesti myös nykyistä suurempaa valtaa. Haluan tietysti tehdä kaiken tämän kanssasi. Toivoisin voivani olla useammin ja suuremmin oman ”elämäni ohjaimissa”.

Pyyntöni koskee kaikkea elämääni, mutta erityisesti työtäni. Työn ulkopuolisessa elämässä olet antanut minun enemmälti päättää mitä teen, kenen kanssa tai mitä jätän tekemättä. Koen, että erityisesti työ kahlitsee minua. Se rajoittaa luovuuttani ja mahdollisuuksia toteuttaa itselleni tärkeitä asioita. Haluaisin nähdä työssäni enemmän rakentavuutta, inhimillisyyttä ja iloa. Nyt näen vain kiirettä, tehostamistarpeita, kilpailua ja euroja. Joskus jopa toisten nolaamista.

Pakkopullaa

Kaikki tuo saa työn tuntumaan kurjalta pakkopullalta. Siitä tulee huono uni, vatsavaivoja ja pääkipua. Olisin jättimäisen iloinen, jos voisin saada enemmän valtaa työssäni ja työhöni. Olen valmis ryhtymään toimeen heti. Mielessäni on monia ideoita, jotka haluan toteuttaa. Jos en ole mielestäsi kyvykäs ohjaamaan elämääni, toivon kuulevani konkreettista palautetta, jonka avulla voisin kehittyä.

Kunnioittavasti vastausta odottaen, Mikko.

Herra Mikko, vastaus anomukseenne.

Olen suostunut anomukseesi. On oikeastaan väärin sanoa, että olen suostunut siihen nyt, sillä olen antanut sinulle (ja jokaiselle ihmiselle) oikeuden oman elämänsä herruutteen jo syntymästä alkaen. Tämä koskee myös työtä. Huomaan kuitenkin, että et ole tiedostanut tuota mahdollisuutta.

Sinä olet oman elämäsi herra. Sinä luot oman todellisuutesi, kaikkialla, töissä ja vapaa-aikana. Vaikka olet elänyt yli puoli vuosisataa, sinulla on ilmeisen vajavainen ymmärrys siitä, mitä elämäsi on. Moni uskoo sen olevan erilaisia tapahtumia tai tavaroita, joillekin se on omistamista. Näin ei kuitenkaan ole.

Sinun (yksilöllinen) elämäsi on oma kokemuksesi itsestäsi ja kaikesta siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu. Kun ajattelet tarkemmin, huomaat, että millään muulla ei lopulta ole merkitystä. Elämäsi = omat kokemuksesi tai tunteesi. Kokemus syntyy, kun annat asialle tai tapahtumalle merkityksen. Silloin sinulle herää jokin tunne ja se kytkee kokemuksen muistiisi. Sinä päätät, millaisen merkityksen havainnoillesi annat. Samalla päätät, millainen tunne siitä syntyy – siis sen, saatko havainnostasi voimia vai kuluttaako se niitä.

Elämäsi eivät suinkaan ole ne havainnot, jotka herättävät tunteesi ja muodostuvat kokemuksiksi. Kuten tiedät, sama havainto voi tuottaa eri ihmisille aivan erilaisen kokemuksen. Maailmassa on myös miljoonasti asioita, joista sinulla ei ole mitään tietoa ja siksi et koe niitä osaksi elämääsi. Se ei silti tarkoita, etteikö niitä olisi olemassa.

Kun annat elämäsi tapahtumille merkityksiä tietoisesti, hallitset elämääsi. Anomuksesi kertoo, että et anna merkityksiä tietoisesti, vaan koet olevasi työssä heittopussina. Harmistuksesi on helppo ymmärtää. Etsit rohtoa kuitenkin suunnasta, jossa sitä ei ole. Odotat jotain, jota sinulla ei vielä olisi – etkä tunnista sitä, mitä sinulla jo on.

Kun esimerkiksi pomosi puhuu numeroista, sinä päätät, millaisen merkityksen hänen puheilleen annat. Jos koet ne asiat turhiksi tai vääriksi, luot tunteen, joka kuluttaa energiaasi. Jos taas näet noille asioille arvostettavan merkityksen (esimerkki: niiden avulla pyritään varmistamaan että teillä on töitä myös tulevaisuudessa), koet voimaa antavia tunteita. Voisin luetella sinulle esimerkkejä enemmän kuin jaksaisit lukea, mutta jätän sen väliin. Ymmärrät viestini.

Luotko itse sitä, mitä haluat kokea? Jos kohdistat huomiosi, energiasi, asioihin, jotka tuntuvat huonolta, kaivat omatoimisesti kuramonttusi entistä syvemmäksi. Täysin vapaaehtoisesti. Jos sen sijaan keskityt edistämään asioita, jotka ovat itsellesi merkityksellisiä, etenet samalla kohti elämää, joka tuntuu kevyemmältä kulkea. Kysymys on valinnasta.

Nosta esimerkiksi peräänkuuluttamasi rakentavuus, inhimillisyys ja ilo keskustelunaiheeksi. Keskustele, ehdota ja kysy muilta, miten niitä voisi edistää teidän työssänne. Joka kerta, kun otat vastuun omasta elämästäsi, saat lisää valtaa. Sinulla on paljon enemmän valtaa, kuin ehkä uskallat edes kuvitella. Käytä sitä tavalla, jolla toivoisit myös muiden käyttävän energiaansa.

Jos et ole valmis kantamaan omaa vastuutasi, miksi minä tekisin asialle mitään. Ethän sinä silloin edes oikeasti halua muutosta. Puhut ehkä halustasi muutokseen, mutta halusta puhuminen ja tekeminen ovat eri asioita. Sinulla siis on ja on aina ollut kaikki valta omaan elämääsi.

Uskot olevasi vähävaltainen, koska olet kuvitellut elämäksesi jotain sellaista, jota se ei ole. Elämäsi on kokemuksia. Ei tavaroita, tapahtumia tai itsesi ulkopuolisia asioita. Olen antanut sinulle täyden vallan luoda oman todellisuutesi. Olen antanut sinulle vapaan tahdon. Se ei tarkoita, että voisit yksiselitteisesti päättää, mitä elämässäsi tapahtuu. Voit kuitenkin yksiselitteisesti päättää, millaisia kokemuksia havaintosi tuottavat – voit siis rajoituksetta valita, millaiseksi koet elämäsi. Sinä luot elämäsi.

Sinä elät löytääksesi itsessäsi olevan voiman – rakkauden – jolla voit luoda elämääsi kaikkea sitä hyvää, mitä haluat kokea. Minun toivomukseni on, että otat vastuun nauttia ja iloita elämästäsi. Tämä koskee myös ja erityisesti työtäsi, koska pidät sitä “pakkopullana”. Ok – se on sitä, pakkopullaa, jos niin valitset uskoa – tai se on jotain aivan muuta, jos otat vastuun itse olla sitä, mitä työssäsi haluat kokea. Sinä valitset – enkä minä puutu valintaasi. Jatka matkaasi uskomalla mahdollisuuksiisi – sillä niitä on silmäsi kantamattomiin.

Kun uskaltaa unelmoida isosti

Teksti: Kaisa Kapanen

Mikä on suurin unelmasi? Sellainen ’epärealistinen-tämä-ei-kai-koskaan-voi-toteutua’ unelma?

Tasan vuosi sitten kirjoitin omastani. Oli LCF Life Coach koulutuksen ensimmäinen päivä ja valitsin itselleni voimanimen. Kun vuosi olisi ohi, halusin olla Linnun höyhen. Olisin kevyt, hento ja vapaa, lentäisin minne tuuli minua kuljettaisi, luottaisin elämään ja universumiin. Olisin täynnä uskoa, kepeyttä ja sydämeni totuuksia.

Viimeviikolla sain lukea kirjoittamani kirjeen. Kuoressa oli tuttu käsiala, silitin sitä hiljaa ennen kun uskalsin avata. Pala kurkussa luin unelmaani, joka vuoden aikana oli muuttunut todellisuudeksi. Siinä minä nyt olin, kevyenä ja vapaana, höyhenenä.

Rohkeutta unelmointiin

Peter Sage sanoo, että unelmat ja tavoitteet ovat tarpeeksi suuria vasta silloin, kun et tiedä miten tulet ne saavuttamaan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskaltanut edes unelmoida elämästä jota nyt elän. Onneksi rohkaistuin, sillä pelkästään viimeisen vuoden aikana olen irtisanoutunut työstäni joka sai minut voimaan pahoin, olen perustanut oman yrityksen joka vastaa arvomaailmaani, ja mikä parasta, olen saanut mahdollisuuden lähteä trooppisille rannoille toteuttamaan sitä suurinta unelmaani – elämään Life Coach valmennuksen, joogan ja kirjoittamisen parissa.

Mitä unelmoiminen opettaa?

Unelmien toteutumisessa tärkeintä ei ole se, mitä teet, vaan mihin uskot. Kun saat sisäisen maailmasi linjaan sen kanssa, minkä haluat tapahtuvan, vedät puoleesi haluamiasi asioita.

Toimi jo tänään. Olen oppinut olemaan kärsimätön. En odota lottovoittoa enkä maagista tapahtumaa joka pelastaisi minut tulevaisuudessa. Tulevaisuuden avaimet ovat kädessäni vain ja ainoastaan tässä hetkessä, sillä tämän hetken ajatukset ja tunteet ovat tulevaisuuteni tilausta. Siksi keskityn tässä ja nyt tilaamaan maailmaani ihania, valloittavia asioita.

Visualisoi. Kun meditoin, löydän itseni usein unelmieni voimapaikasta. Tunnustelen miltä unelmani näyttää, tuoksuu, miltä minä unelmassani näytän ja miltä kehoni tuntuu. Unelmaani vahvistaakseni olen piirtänyt, maalannut, leikellyt lehtiä ja liimannut. Olen olettanut ja uskonut. Kotini on täynnä inspiraatiota antavia post-it lappuja, sillä kun elän visuaalisesti unelmani keskellä, se muuttuu vähitellen yhä todellisemmaksi ja saavutettavammaksi.

Suojele unelmaasi. Läheiset tarkoittavat parastamme, mutta reagoivat aina omista lähtökohdistaan käsin. Kun itse muuttuu, muutoksen on tapahduttava myös läheisissä. Kun irtisanoudun, kun valitsen lähteä, muiden jääminen muuttu myös valinnaksi. Sen näkeminen ei aina ole helppoa, jos siihen ei ole valmis.

Siksi olen suojellut unelmaani, antanut sen kasvaa ja kehittyä sisälläni kunnes se oli jo niin vahvasti liikkeellä ettei muiden sanoilla ollut enää sijaa. Jos olisin jo ennen ensimmäistäkään askelta kailottanut kaikille aikeistani, olisin mahdollisesti saanut ryöpyn ’elämän totuuksia’ ja ’realiteettejä.’ Uskallukseni olisi voinut olla kovallakin koetuksella.

Unelmoi isommin. Vuoden aikana olen oppinut unelmoimaan ISOSTI. Muutaman viikon päästä tämä entinen konsultti pakkaa kamansa ja lähtee maailman rannoille elämään unelmaansa. Ensimmäisestä hennosta ideasta unelman toteutumiseen on mennyt vaivaiset 1.5 vuotta.

Arvaa kuinka suuri seuraava unelmani on?

Matkaani voi seurata täällä: www.reconnectdiscover.com / reconnectcoaching.wordpress.com

Aaro Löf: Taivas, tähdet ja minä. Osa 2

Seppo sanoi, että jonkinlainen sisäänpäin kääntyminen on odotettavissa. Onko kyse siitä vai onko niin, että sanat ja mielen kohdistaminen niiden mukaiseen suuntaan luovat tämän kokemuksen? Ja onko sillä väliä? Onko niillä edes eroa?

Aloitin tammikuussa kirjoittamaan oman astrologisen karttani ympärille rakentuvaa juttusarjaa ja tämä kirjoitus on sen toinen osa. Ensimmäisen osan löydät täältä. Tammikuussa tapasimme astrologi Seppo Tanhuan kanssa toisen kerran.

Mitä minussa nyt tapahtuu? Tämän kysymyksen olen kysynyt itseltäni viimeisen kuukauden aikana useammin kuin koskaan.

Herkkyys ja itseni kuuntelu ovat asioita joita olen pyrkinyt harjoittamaan elämässäni pitkään. Erilaisia kiinalaisia menetelmiä (mm. qi gong) ja meditaatiota harjoittaen olen avannut ja tuonut tietoisuutta elämääni jo vuosia. Tantristen ja joogisten harjoitteiden myötä kykyni kuulla on vahvistunut reilusti. Kundaliinijooga, tietoisuuden jooga, on viimeisimpänä vienyt kaiken ihan toiselle syvyysasteelle. Ja prosessi syvenee joka hetki. Voisin kai todeta, että mitään kovin uutta ei ole tapahtunut.

Silti tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana olen alkanut puhua itseni kanssa. Ehkä kuvaavampaa olisi sanoa, että olen alkanut kuulla eri osieni äänen entistä paremmin. Selkeästi.

“se mikä ei toimi, ei vain toimi”

“sisältäpäin tulee niin voimakas vaatimus, ettet voi muuta”

“pois siirtyminen on tärkeämpää kuin johonkin siirtyminen”

Hetkin on tuntunut harmilliselta tuntea niin selvästi mikä toimii ja mikä ei. Työn saralla olen aina uskonut vahvasti omaan aktiivisuuteen. Siihen, että asioiden eteen on tehtävä töitä, etenkin silloin kun asiat eivät ala tapahtua itsekseen. Aikoinaan jaksoin juosta jopa vuosia putkeen ja osasin motivoida itseni. Vielä vuosi sittenkin saatoin pystyä viikon mittaiseen “puskuun”. Nyt voin pahoin jo ennen liikkeelle lähtöä, jos sydämeni ei tue suuntaa.

Kuulostaisi ikävältä jos en kokisi asiasta niin suurta iloa. Löydän yhä useammin itseni istumasta paikallaan silmät kiinni. Laiskottelemasta? Ei, vaan kuuntelemasta.

Mukavinta on ollut se, että tiedän selkeämmin mille sanoa ei. Jokin sisälläni sanoo ilman ääntä, hyvin hiljaa ja herkästi; älä, tämä ei tunnu hyvältä. Ja tästä käsin on ollut hienoa toimia. Avoimena ja alastomana, hyvin luottavaisesti itseä kuunnellen.

Haastavinta on ollut kuunnella pienen itsensä ääntä. Sen joka ei koskaan saanut tarpeeksi. Johon sattui, joka pettyi ja joka edelleen kaipaa rakkautta. On ihana pidellä itseä sylissä. Kauniin eheyttävää. Ja samalla sydäntä raastavaa kuulla oma kaipuunsa.

Olivatpa vaikuttamassa Sepon vinkit, päivittäinen oma harjoitus, vuosien työ, luojan armo, sattuma tai mielikuvitus, tunnen tehneeni entistä parempia valintoja. Kalenterissani on tilaa hengittää ja minä tunnun keveämmältä yhä syvenevien tuntemusten keskellä. Edelleen sanoisin, että astrologia on auttanut minua luottamaan minua yhä syvemmin itseeni.

Olen sanonut nämä sanat viime aikoina usein. Tiedän tismalleen missä olen ja mitä olen tekemässä. Ja samalla, minulla ei ole mitään hajua.

Uskon, että jokainen meistä on täällä kokemassa tarinansa erilaisena kuin muut. Samalla uskon, että moni oppitunti on yhteinen. Kyky pysähtyä ja kuunnella on varmasti yksi niistä. HE- sivuston tunnuslauseet kertovat, että hidastaminen on itselle ominaisen elämänrytmin löytämistä. En tiedä voiko rytmiä löytää muutoin kuin pysähtymällä kuuntelemaan, yhä uudelleen ja uudelleen.

Kehoitan pysähtymään ja ottamaan sille aikaa. Maailma liikkuu ja elämä kantaa vaikka pysähdymme hetkeksi.