Kohti isompaa havahtumista

Liki yhdeksänkymppinen papparainen istuu oliivipuun katveessa ja tervehtii ohikulkijoita. Saman ikäluokkaa edustava toinen pappa kerää lautasia tavernan pöydästä. Kadun varrella basilikoiden ja tuoksupielikkien ympäröimänä istuu neljä mummoa mustissaan. He istuvat, juttelevat ja virkkaavat. Sieltä täältä kuuluu jassu Janni, jassu Eleni. Vierasmaalaiselle ohikulkijalle he väläyttävät kauniin hymyn ja sanovat kalimera.

Tuolla tavalla minäkin haluaisin elää vanhuksena. Omalla tavallani merkittävänä osana yhteisöä, vanhana viisaana naisena ja hiljaisen tiedon lähteenä. Elää arvostettuna ja nähtynä, kokea tulleeni kuulluksi ja nähdyksi. Elää ihmisarvoista elämää vanhanakin.

Vanhuutta ei arvosteta

Suomessa monen vanhuksen elämä 2010-luvulla on kaikkea muuta kuin arvokasta ja merkityksellistä. Vielä 40 vuotta sitten isoäitini ja isoisäni elivät arvostettua ja kunniakasta elämää omassa pienessä talossaan. Kun ikää alkoi tulla mittariin liki 90 vuotta, kodinhoitaja vieraili isovanhempien luona siivoamassa ja laittamassa välillä oikeaa ruokaa – ei laitosruokaa mikroaaltouunissa lämmitettynä. Kodinhoitajalla oli aikaa myös kahvitteluun ja keskusteluun. Elämä oli hitaampaa eikä aika ollut kortilla.

Monissa asioissa kehitys on mennyt neljässäkymmenessä vuodessa hyvään suuntaan, mutta teknologian ja entistä hedonistisemman maailmankuvan myötä aivan liian monet vanhukset on kipattu palvelutaloihin kuolemaan pystyyn. Ei ihme, että moni vielä jotenkuten järjissään olevista vanhuksista pelkää palvelutaloon joutumista kuin ruttoa. Ja harmittaa ihan myöntää, että kyllä sietää pelätäkin. Kipakasti kärjistäen voisin sanoa, että monissa palvelutaloissa suomalainen vanhus on näkymätön, vaippoihin laitettu ja huumattu paketti, jota käännellään, liikutellaan ja kohdellaan kuin robottia. Hoitohenkilökunnan puutetta kompensoidaan ylilääkitsemisellä. Itsemääräämisoikeus viedään ja liikkumista rajoitetaan. Ovet pidetään lukossa eikä tiloista saa poistua mihinkään ilman lupaa. Siinä eletään elinkautista sellissä.

Vapautta ei saa riistää

Olen perusluonteeltani positiivinen ihminen, mutta kyllä minultakin kuumentuisivat käämit, jos joutuisin elämään lukkojen takana, surkealla mikrotetulla valmissapuskalla, tipuja askarrellen, pakkosaippuaoopperaa televisiosta katsellen tai humppaa kuunnellen. Ei naurattaisi, vaan tekisi mieli huutaa armoa ja apua – ja lujaa!

Missä on vanhustenhuollon ja palvelutalojen yksilöllisyys? Miten koulutettu ihminen, elämänsä työtä tehnyt ja omanlaistaan elämää elänyt ujutetaan samaan muottiin kuin jääpalakuutioksi, jossa jokaisen uskotaan tykkäävän valkoisesta leivästä kinkkusiivujen kera, kahvipullasta ja aurinkokiisselistä, kinkkukiusauksista ja tillilihasta? Miksi askarrellaan, leikitään ja kuunnellaan hömppähumppaa?

Minä en ole askartelijatyyppiä, en pullansyöjätyyppiä, en lihansyöjätyyppiä enkä todellakaan saippuaooppera- tai humppatyyppiä. Olen ihan jotain muuta.  Miksi minun pitäisi mahtua vanhuksena muottiin, kun en ole siihen mahtunut koko elämäni aikana? Iloni ja merkitykseni olen hakenut luonnosta monissa muodoissaan.  On päivänselvää, että tulisin vihaiseksi ja varmasti hulluksi, jos en pääsisi ikinä ulos, vaan joutuisin nököttämään päivästä toiseen neljän seinän sisällä.

Joka kerta kun olen vieraillut palvelutaloissa, tulen surulliseksi. Laitosmaista tunnelmaa ja steriiliä hajumaailmaa on ”piristetty” ja kodinomaistettu kevätesikoilla ja poppanaliinoilla. Aivan liian monet vanhukset istuvat pyörätuoleissaan hölmöläisiksi huumattuina. Vanhuksia puhutellaankin kuin lapsia. Mitä iloa on toimivista puitteista ja viherkasveista, jos hoitajia on riittämättömästi ja hekin aivan äärirajoillaan? Hoitavista käsistä on pulaa ja siksi kemialliset lamauttimet otetaan liiankin helposti käyttöön.

Aivoihin paljon perehtyneenä minua kirvelee myös monien muistisairaiden tilanne. Muistisairaita ei meillä kuntouteta, vaan makuutetaan, vaikka kaikki aivotutkimukset antavat ihan toisenlaista viestiä. On yleistä tietoa, että muistisairauteen sairastunut voi elää onnellista ja hyvää elämää vielä pitkään diagnoosin jälkeen, jos häntä kuntoutetaan. Välineitä on monenlaisia aivojumpasta liikuntaan ja moneen muuhun, mutta tahtoa ja halua kuntouttamiseen puuttuu. Monen muistisairaan makuutushoito on kallista ja täysin hyödytöntä.

Mihin unohtuvat arvokas elämä ja vanhuksen elämänkokemuksen ja viisauden kunnioitus? Voin vain kuvitella minkälaista sisäistä kamppailua palvelutaloon joutunut vanhus käy mielessään. Oma elämäntehtävä, vanhemmuus ja yhteiskunnalliset tehtävät ovat kuin poispyyhittyjä. Siinä sitä möllötetään kalliissa hoitopaikassa turkooseissa kalsareissa, hieltä haisevana, tukka sekaisena ja hankalana tapauksena. Häpeän voi haistaa kilometrien päähän.

Huumausta lääkkeillä

Kun oma liki 80-vuotias äitini loukkasi ennen joulua selkänsä ja sai kipuunsa vahvaa kipulääkettä, en osannut arvata missä mennään. Äiti kuulosti väsyneeltä mutta normaalilta puhelimessa, ja vasta jälkikäteen oivalsin, että puhelun aikana peliin astui ”ole pirteänä show”. Luojan kiitos äitini naapuri astui kehiin. Eräänä aamuna muutama viikko sitten puhelimeni soi ja sain kuulla karun kertomuksen. Omatoiminen, liikunnallinen, superkuntoinen ja energinen äitini oli naapurin mukaan alkanut kävellä kuin ankka eikä pysynyt enää kotonaankaan pystyssä kuin seiniin nojaamalla. Naapuri puhui myös äidin saamattomuudesta ja väsymyksestä ja siitä, ettei tämä ollut enää oma itsensä. Kävelylenkit ja hiihtolenkit eivät myöskään enää onnistuneet. Puhelun jälkeen vedin syvään henkeä, ja kylmät väreet kulkivat kehoni läpi.

Oli todella kirpeää ja karua kuultavaa, että äitini oli lääkitty omaan kotiinsa vangiksi lääkkeillä, jotka pökkelöittivät jalat ja uuvuttivat mielen. Iloinen nauravainen äitini oli muutamassa viikossa muuttumassa muumioksi.

Siltä istumalta tartuin toimeen ja lääkkeet lopetettiin. Avuksi otettiin vyöhyketerapiaa, ravintolisiä, isompia annoksia magnesiumia, kalaöljyä, rannikkomännyn kuoriuutetta ja villivihanneksia. Jo seuraavana päivänä äitini aivosumu alkoi hälvetä. Kävely alkoi sujua ja elämään tuli taas värejä ja vipinää. Kipuja oli edelleen mutta lievempinä. Äitini havahtui itsekin siihen, että oli hiipumassa johonkin toiseen maailmaan. Ilman enkelinaapuria ja räväkkää tytärtä energinen ja muuten terve äitini olisi lääkitty pökkelöksi.

Oma kokemukseni äitini kanssa sai minut miettimään, että varmasti moni pystyyn kuollut vanhus palvelutalossa olisi ihan toisenlainen, jos lääkearsenaali puolitettaisiin ja osa tarvittavista hoidoista annettaisiin luonnonmukaisemmilla keinoilla ja hyväksyvästi hoitavilla käsillä. Veikkaanpa, että palvelutaloissa nähtäisiin monta ylösnousemusta pyörätuolista ja sängystä.

Riko hiljaisuus ja puutu asiaan

Nyt äitini taas kävelee, vaikkakin vaivalloisemmin kuin ennen. Silti hän saa elää omanlaistaan elämää ulkona liikkuen ja tolkuissaan.  Ihan sydäntä kylmää mitä olisikaan tapahtunut, jos hänen naapurinsa ei olisi ottanut minuun yhteyttä. Äitini osasi puhelimessa esittää minulle jaksavaa ja pirteää itseään. Ilman naapurin väliintuloa oltaisiin sukeltamassa kohti syöksykierrettä ja aivan turhaan.

Olen syvästi kiitollinen äitini naapurille. Hän rikkoi hiljaisuuden ja teki sen mikä hänestä tuntui oikealta ja hyvältä. Kunpa nyky-Suomessa nähtäisiin samanlaista lähimmäisenrakkautta, välittämistä ja tarkkanäköisyyttä paljon enemmän. Moni pyörii niin tiiviisti oman napansa ympärillä  ja virtuaalimaailmassa, että kanssakulkijat saavat kylmettyä ulos yöpaidassaan, maata maassa sairaskohtauksessaan ja lojua viikkokausia kuolleena asunnoissaan eikä monia voisi vähempää kiinnostaa. Suomessa elää paljon näkymättömiä kanssaihmisiä, jotka kaipaisivat huomiota.

Isoa havahtumista tarvitaan. Uusia asenteita, eurovirtojen suuntaamista hoitohenkilökunnan palkkaamiseen petidopingin sijaan, vähemmän lätinää ja byrokratiaa, enemmän toimintaa ja pyyteetöntä rakkautta. Aloitetaan omasta lähipiiristä, pidetään huolta toisistamme ja koetetaan pysyä itse terveenä. Tämän päivän Suomi on järkyttävän tyly paikka sairastaa tai vanhentua.

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: