Elämän äärellä: Mikään ei ole lopullista…

…mietin tässä taas eräänä aamuna. Kaikki menee ohi, niin ilo ja suru, onni ja epäonni, mikä tahansa tunne tai tilanne. Mikään ei jatku loputtomiin ainakaan tismalleen samanlaisena. Sen ymmärtäminen auttaa olemaan kiitollinen hyvistä hetkistä. Sen ymmärtäminen lohduttaa silloin, kun on vaikeaa.

Kun ihminen kokee hätää tai turvattomuutta, on keskellä elämänkriisiä, epäilee olevansa tilanteessa, josta ei selviä, on hyvä tiedostaa juuri tuo, että mikään ei ole lopullista. Lopulta tunteet jollain tapaa haalenevat ja hiipuvat. Mutta kas, itsekin olen oivalluksen tehnyt kantapään kautta, kuten niin monesti muissakin asioissa.

Siitä, että on pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä tai jotenkin pysyvinä, on turha syyllistää tai syytellä itseään. Sen sijaan kannattaa olla kiitollinen siitä, että saa käydä läpi omaa muutosta, kasvaa ja kehittyä. Sitä voi tarkkailla itseään välillä kuin ulkopuolisen silmin. Ai tuon se on nyt oivaltanut, ja tuon asian. Mieli tai ego eivät enää olekaan ainoita, jotka määräävät, vaan sydän ja tunteet ovat vahvasti mukana. Tällainen muutos ei käy päivässä, eikä siksi, että minäminäminä haluaa. Itselläkin polku on ollut pitkä ja jännittävä, eikä loppua näy. Milloinkaan sitä ei ole valmis, mutta jokainen päivä tuo uusia mahdollisuuksia oppia. Kun herää jokaiseen aamuun innoissaan siitä, mitä tulossa onkaan, on se makea tunne.

Itse olen kulkenut pitkän matkan siitä, kun syytin omasta ahdingostani muita ihmisiä. On pitkä matka siitä, kun kysyin, että miksi minä sen sijaan, että olisin vain nauraen todennut, että no miksipä en minä, miten asiat nyt näen. Se tuolloin loputtomalta epätoivon putkelta tuntunut tunneli tuntuu nyt jälkikäteen minimaaliselta pikku pätkältä, jossa valoa kajastaa jo sisään astuessa. Itselläni ei vain tuolloin ollut palikoita käsitellä arjessani olleita haasteita enkä osannut luottaa enää oikein mihinkään, en edes omaan selviämiseeni. En uskonut sitä, että mikään tilanne tai tunne tai jakso elämässä ei ole lopullinen. En tiennyt, että lopulta kaikki menee ohi. En tunne sinua enkä sinun tragedioitasi ja murheitasi, mutta jos nyt voisin palata elämässäni kuusi tai seitsemän vuotta taaksepäin, sanoisin minä omalle itselleni seuraavat sanat, joista ehkä sinäkin saat tiukassa paikassa lohtua:

Ensinnäkin, mitään hätää ei ole. Et ole yksin. Asiat menevät ja tulevat menemään kuin on tarkoitettu. Tulet vielä näkemään, että se mitä nyt tapahtuu, tuo mukanaan hyvää ja tulet vielä kiittämään näistä asioista monta kertaa. Nyt sinun tulee nähdä oma voimasi sisälläsi ja pyytää viisautta ja energiaa selvitä kaikesta kohtaamastasi. Lakkaa keskittymästä lopputulokseen, sillä lopputuloksella ei juuri tällä hetkellä ole mitään väliä, koska olet tässä ja nyt. Luota siihen, että maailmankaikkeudessa asiat järjestyvät lopulta kuten parhaaksi on. Kiitä tilanteista ja ihmisistä, jotka olet elämääsi saanut. Ne, jotka sinua kipeimmin satuttavat, opettavat sinulle eniten ja suorastaan työntävät sinua eteenpäin matkallasi parhaaksi versioksi itsestäsi, siksi, kuka oikeasti olet kaikki nämä vuodet ollutkin. Onnea ei voi olla ilman surua, kaikella on vastakohtansa. Kun uskot itseesi, oli kyse kuinka tiukasta paikasta tahansa, vedät puoleesi sitä energiaa, joka lopulta oikealla ajallaan auttaa palasia loksahtamaan kohdilleen. Sinun ei tarvitse kysellä, määritellä, analysoida tai luokitella sitä, miksi asiat menivät, kuten menivät. Ota täysi vastuu elämästäsi ja siitä, mitä se nyt on tai ei ole. Usko, että sattumia ei ole ja tiedosta se, että kaikkeen mielestäsi negatiiviseen liittyy opetus. Lakkaa syyttämästä, lakkaa taistelemasta, lakkaa tuntemasta syyllisyyttä. Anna asioiden olla ja tulla sellaisina kuin ne ovat ja tulevat. Heikkenet taistellessasi jotain vastaan, vahvistut hyväksymisen ja anteeksiannon kautta. Ja kun kaikki tämä on ohi, olet viisaampi, rakastavampi, empaattisempi ja lempeämpi kuin ikinä olisit voinut kuvitellakaan.

No, parempi lausua nämä sanat itselle myöhään kuin ei milloinkaan. On hyvä pitää mielessä, että mikään ei ole itsestäänselvää eikä pysyvääkään. Tänään mietin sitä, miten ihanaa on elää ilon kautta ja kiitollisena vaikka vain sitten juuri juodusta aamukahvista tai siitä, että polvi kestää juoksulenkit. Ja koska kukaan ei ole täydellinen, on myös ihana tiedostaa se ärsyyntymisen tunne siitä, kun vaikkapa lapset nahistelevat.

Kaikille pulmien kanssa painiskeleville toivotan voimaa ja luottoa elämään. Kaikille, joiden elämä vain on juuri nyt yksinkertaisen ihanaa, toivon kykyä arvostaa sitä todella.

Wayne W. Dyerin sanoja lainatakseni:

”Jos pidät asioita ja ihmisiä elämässäsi itsestäänselvyyksinä, se riistää sinulta ilon, jota kiitollisena tuntisit. Kun pitää kaikkea selviönä, elää elämänsä tiedostamatta sitä runsautta, joka ympäröi meitä joka hetki. Muistuta itseäsi siitä, ettei tavallisia hetkiä ole olemassakaan. Kun potkit palloa lapsen kanssa, katselet aamutaivaalla leijuvia pilviä, kuulet vuodenaikojen äänet, toivotat hyvää yötä rakkaimmalle – liki jokainen hetki elämässä on mahdollisuus kokea kiitollisuutta. Kysymys on valinnasta.”

P.s. Tervetuloa myös lueskelemaan kehoon, mieleen, sieluun ja tunteisiin keskittyvää Vastaisku ankeudelle -hyvinvointiblogiani, jonka löydät lisäksi Facebookista.

Jostain tulee aina valoa.