Aaro Löf: Toinen askel aikuiseen rakkauteen

Juoksen luoksenne ja näen, että olette kaatuneet rappusissa. Olette molemmat itkuisia ja hädissään. Et pysty juuri liikkumaan koska johonkin sattuu. Samalla pidät huolta tytöstäsi joka on pahasti säikähtänyt ja hädissään tilanteesta.

Katson silmiisi ja tunnun jäätyvän paikalleen. Viha, katkeruus ja toive siitä, että en olisi olemassa, niitä näen silmissäsi. Tunnut ajattelevan, että viimeistään nyt sinulle on selvää, ettet halua minua osaksi perhettänne. Pidät minua säälittävänä koska en osaa edes auttaa. Toivot, että en olisi siellä. Näen mielessäni sen mielikuvan kuinka aamulla hyvin kohteliaasti sanomme hyvästit. “Olihan tämä tiedossa”, mieleni sanoo ja alkaa jo kovettua jotta isku ei tuntuisi niin pahalta.

“Herätys Aaro. Jumankauta, herätys! Kato mitä tässä oikeasti tapahtuu.” Suljen silmäni,  ja hengitän pari kertaa syvään. Rentoudun ja annan tietoisuuteni laajentua. Onneksi jokin sisälläni tiesi, että se mitä näen, tunnen ja koen ei aina ole totta.

Kokemani on aina totta minulle.
Se ei silti aina perustu todenmukaisiin havaintoihin tai tulkintaan.

 

Toinen askel rakkauteen ovat tietoisuustaidot. Ellen olisi harjoittanut taitojani, olisin ehkä ollut sokea sille mitä näin kun avasin silmäni. Tämän ihmisen silmät katsoivat minua rakastavasti. Niissä näkyi hätä ja epävarmuus koska hän oli kaatunut tyttärensä kanssa rappusissa eikä hän tiennyt miksi hänen oli vaikea liikkua. Hänellä oli huoli tyttärestä ja hän tunsi kipua. Häntä myös pelotti se, että katosin omaan painajaiseeni ja sulkeuduin täysin koko tilanteelta. Näin silmissä sanat “auta minua, jooko, mulla pelottaa”.

Muistan ajatelleeni sitä kuinka monissa elämän tilanteissa en ole ollut läsnä itselleni tai muille koska olen hukkunut omaan kokemukseeni. Omiin tulkintoihini, reaktioihini, tarinaan ja pelkoihin. Kuinka olen epäonnistunut antamaan rakkauden viittä osaa; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta.

Tietoisuustaidot ovat edellytys rakkaudelle. Ilman kykyä itsereflektioon, olemme reaktioidemme ohjaamia. Emme pysty ottamaan vastaan tai antamaan. Meidän täytyy osata rentoutua tietoisuuden neutraaliuteen ja sydämen hiljaisen äänen ääreen sekä katsoa mitä oikeasti tapahtuu. Usein myös päästää irti toiveesta ymmärtää ja kysyä. Joskus vain katsoa ja odottaa, että todellisuus paljastuu.

Tietoisuustaitoihin kuuluvat muunmuassa:

  • kehotietoisuus
  • tunnetietoisuus
  • tietoisuus mielen toiminnasta ja ajatusten luonteesta

Niin keho, tunteet kuin mielikin elävät tahdostamme riippumatonta elämää. Ne toimivat pääosin automaatiolla ja luovat elämäämme toisinaan esteitä rakkaudelle ja tietoiselle toiminnalle. Mitä hyväksyvämmin ja neutraalimmin pystymme tarkastelemaan itseä ja ulkomaailmaa, sitä rakastavampia voimme olla. Tiellä aikuiseen rakkauteen joudut lupaamaan itsellesi seuraavat asiat:

  1. Tiedostan, että ajatukset eivät ole totta ja pyrin katsomaan ja kysymään mitä oikeasti tapahtuu. Lupaan myös tarkastella mitä ajatukset kertovat persoonastani. Sisällytän elämääni jonkinlaista meditaatio ja/tai mindfulness harjoitusta.
  2. Tiedostan, että tunteet syntyvät sisäisen tulkinnan kautta ja otan vastuun tunteistani ja kysyn miksi tunnen näin. Ymmärrän, että tunteet kertovat minusta, eivät ulkomaailmasta. (huomaa ero aistikokemuksen ja tunteen välillä). Otan aikaa avoimelle tuntemiselle ja tunteiden jakamiselle. Hengitän tunteitani.
  3. Lupaan kuunnella kehoa ja sen viisautta. Tiedostan myös sen kyvyn jännittyä suojaamaan minua ja pyrin rentoutumaan kun en ole oikeasti vaarassa. Kehoni reagoi ajatuksiin sekä tunteisiin ja kokiessani vaaraa palaan kohtiin 1 ja 2. Harjoitan kehotietoisuutta lisäävää liikuntaa, esimerkiksi joogaa.

Kun rentoudun syvälle tietoisuuden ja hiljaisuuden syleilyyn, avaudun elämälle ja sen rakastavalle luonteelle. Mitä laajemmin avaudun ja päästän irti, sitä kaukaisemmalta tuntuu kokemus erillisen minuuden olemassaolosta. Sitä syvemmin olen yhtä elämän kanssa. Tällöin tiedän mitä rakkaus on. Sen muotoja ihmisen elämässä ovat huomio, hyväksyntä, arvostus, hellyys ja vapaus.

“Oletko valmis siihen, että sinut pyyhitään, poistetaan peruutetaan ja tehdään tyhjäksi? Jos et ole, et koskaan muutu oikeasti.” D. H Lawrence (kirjassa Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa, Basam Books 2012)

Lyhyesti:

  • Jos haluat rakastaa, kehitä tietoisuustaitojasi. Hiljenny tarkkailemaan mielen ja kehon toimintaa. Vietä aikaa tunteidesi kanssa ja opi ymmärtämään niitä – ystävysty niiden kanssa. Kuuntele kehosi viestejä ja kommunikoi sen kanssa.
  • Syvennä yhteyttäsi tietoisuuteen ja anna sen synnyttää sinussa luottamusta elämän kantavuuteen.
  • Älä ota sitä vakavasti! Hyväksy oma kokemuksesi mutta ota siihen pilke silmäkulmassa etäisyyttä. Anna asioiden olla ja katso mitä tapahtuu.
Lue tästä askeleet 1, 3, 4 ja 5.

rakkaudella, aaro

Onnen ainekset: vähemmän tavaraa, enemmän elämyksiä

vieraskyna

Kirjoittaja Suvi Vaarla on kirjailija ja viestinnän ammattilainen. Hänen novellikokoelmansa Täydellisiä ihmisiä ilmestyi vuonna 2013. Kirjoittamisen ohella hän tekee pitkiä juoksulenkkejä metsässä, jossa asuu paljon villisikoja.

Onnellisuuden elementit: vähemmän tavaraa, enemmän elämyksiä

Muutin hiljattain puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otin mukaan vain yhden keskikokoisen matkalaukun. Ajattelin, että ostan paikan päältä uusia vaatteita tai haen Suomesta jossain vaiheessa lisää.

Nyt olen oivaltanut, että kaikki mitä tarvitsen, itse asiassa mahtuu yhteen matkalaukkuun. En kaipaa kotoani yhtään huonekalua tai sisustusesinettä. (Vaikka, sivumennen sanoen, joidenkin valitsemiseen on käytetty huomattavan paljon aikaa.)

Tajusin, että voin tarvittaessa elää näin vaikka loppuelämäni.

Ehkä elänkin.

Olen viime vuosina pohtinut paljon onnellisuuden käsitettä. Tilapäisen asketismini myötä olen viimeistään ymmärtänyt, että onni ei ole ainakaan sidoksissa materiaan.

Olen huomannut myös monissa ystävissäni kaipuun yksinkertaisempaan elämään. Tavaranpaljous ahdistaa. Turhasta roinasta on sitä paitsi vaikea päästä eroon. Ekologisesti ajatteleva ihminen ei käyttökelpoista tavaraa halua kaatopaikallekaan viedä.

Havaintoni vahvistaa nykyaikainen onnellisuustutkimus: tietyn elintason saavuttamisen jälkeen tavarat eivät enää tuo onnea.

Länsimainen kuluttaminen on kilpavarustelua

Ainoastaan tulotason alarajalla raha lisää onnellisuuden kokemusta. Ne, jotka ovat jatkuvasti huolissaan asumisesta ja ruoan hankkimisesta, voivat selkeästi huonommin kuin ihmiset keskimäärin. Rahalla voi ostaa tavaroita, joita vähätuloiselta puuttuu. Mutta kun perustarpeet on tyydytetty ja ihminen siirtyy keskiluokkaan, rahalla ja sillä hankituilla tavaroilla ei ole enää selkeää yhteyttä onnellisuuteen.

Onnellisuustutkijoilla on varsin selkeä näkemys siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Tiivistettynä onnellisuutta ylläpitävät seuraavat tekijät:

  •  läheiset, kiinteät ihmissuhteet
  •  motivoiva tekeminen
  •  omaa elämää koskeva hallinnan tunne.

Jos vielä kokee, että kuuluu johonkin itseään suurempaan, on paketti aika hyvin kasassa.

Silti ihmiset käyttävät huomattavasti sekä aikaa että rahaa esimerkiksi merkkivaatteisiin ja muihin statusesineisiin. Onnellisuuden näkökulmasta rahan voisi käyttää toisinkin. Enemmän iloa toisi, jos panostaisi vapaa-aikaan läheisten kanssa, hankkisi elämyksiä esimerkiksi matkustamisen tai hyvän ruoan parissa sekä etsisi innostavaa tekemistä.

Suurin osa länsimaisen, hyvinvoivan väestön kulutuksesta ei liity perustarpeiden tyydyttämiseen. Merkkituotetta ei yleensä osteta tuotteen ainutlaatuisten ominaisuuksien vuoksi, vaan siksi, että merkit ovat viestejä muille. Viestien avulla halutaan vahvistaa omaa asemaa sosiaalisessa hierarkiassa.

Jos paleleva saa lämpimän takin, hänen onnellisuutensa lisääntyy. Jos henkilö, jolla on jo kymmenen takkia, ostaa vielä yhden, hänen onnellisuutensa lisääntyy vain pieneksi hetkeksi.

Tälle on syykin. Se johtuu aivojen sopeutumisreaktiosta. Aivot sopeutuvat uusiin asioihin varsin lyhyessä ajassa. Ihmismieli on erityisen herkkä muutoksille, mutta ei muutoksen absoluuttiselle tasolle. Tuotteen ostamisen jälkeen onnellisuus palautuu lyhyessä ajassa lähtötasolle. Tästä seuraa helposti ostokierre – lyhytaikaisen tyydytyksen oravanpyörä. Silti yhteiskunnassamme kuluttaminen esitetään erityisenä ja tavoiteltavana nautintona.

Tavaroiden ostaminen vain siksi, että yrittää tehdä toisiin vaikutuksen, merkitsee ikuista kilpavarustelua. Aina löytyy joku, jolla on enemmän käsilaukkuja ja hienompi auto.

Vapaaehtoisuuden merkitys

Kulutuksen ja tavaramäärän vähentämisessä olennaista on vapaaehtoisuus. Pakotettuna ihminen ei halua luopua omastaan. En yritä neuvoa ihmisiä olemaan kuluttamatta. Jos tarvitsee hyödyllisen esineen, se kannattaa hankkia. Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa on joka tapauksessa mahdotonta selvitä ilman tavaroita. Oman ostokäyttäytymisen ja sen takana olevia vaikuttimia kannattaa kuitenkin pohtia.

Kuluttaminen ei itsessään ole ongelma. Turhien tavaroiden ostaminen on. Minäkin arvostan edelleen hyvää muotoilua ja kauniita vaatteita. Uskon silti, että tarvitsemme huomattavasti vähemmän kuin kuvittelemme.

Viiden tai kymmenen vuoden kuluttua en todennäköisesti enää muista mitä minulla oli päälläni, muutamia erityistilanteita lukuun ottamatta. Sen sijaan muistan illanvietot ja matkat. Muistan ystävien kanssa vietetyn ajan. Muistan rakkauden ja vapauden tunteen. Muistan yllättävät tapahtumat ja onnistumisen kokemukset.

Vähempi tavaramäärä tekee elämästä hallittavampaa ja yksinkertaisempaa. Ja silloin voi keskittyä niihin elementteihin, jotka tuovat pysyvää onnea.

Sannan kynästä: Ainoa SM-mitalini

Isäni löysi mitalini jostain varastosta.

Alkuvuodesta Ylen Taustapeilissä juttelin toimittaja Maria Laineen kanssa muutoksen tarpeesta. Haastattelun jälkeen sain ihanan palautteen Orimattilan kaupunginjohtajalta. Palautteen myötä humpsahdin vuosien taakse, siihen päivään, kun sain ainoan SM-mitalini – se nimittäin tapahtui juurikin Orimattilassa.

Aikuisiän kynnykselle asti juoksin pika-aitoja SM-tasolla. Käytin kaikki nuoruuteni ylimääräisen ajan treenaamiseen, jopa siinä määrin, että minulla oli omat kikat kokeisiin lukemiseen saunassa: ritilä pois, että tuli valoa lisää, riittävästi juomista, ettei kuukahda ja pyyhkeitä koulukirjojen suojelemiseen hieltä.

Silti taisi käydä niin, että olin parempi suorittaja koulussa kuin juoksuradoilla. Silti juokseminen oli tärkeämpää. Koin siitä suunnatonta riemua, iloa. Se tuoksu, kun astuu juoksuhalliin sisään. Ne reaktiolähdöt, joissa läsnäolo on kaikki kaikessa – intensiivisenä ja lopulta palkitsevana. Se tunne, kun treenikavereiden kanssa nauretaan mahat kippuralle alkuvenyttelyn aikana – joka ilta. Se tunne, kun keho ja mieli tekevät saumatonta yhteistyötä.

En muista, millaisia numeroita koulusta sain tai mitä siellä oikeastaa opin. Mitä saunassa luin. Luin, koska oli pakko. Mutta sen hetken muistan elävästi, kun kipusin Orimattilassa elämäni (tähän asti) ainoan kerran SM-palkintopallille, korkeimmalle, ottamaan vastaan kirkkaimman mitalin.

Olipa nimittäin käynyt niin, että heti Orimattilaan koululiikuntaliiton SM-kisoihin saapuessamme olin murtanut pikkuvarpaani enkä pystynyt juoksemaan lainkaan. Kuljin koko viikonlopun kepeillä ja osallistuin kisatunnelmaan katsomosta ja kentän laidalta.

Päättäjäispäivänä jaettiin vielä yksi SM-mitali. Ei nopeimmasta juoksusta, parhaasta suorituksesta, korkeimmasta hypystä tai tiukimmasta puristuksesta. Vaan SM-kisojen positiivisimman urheilijan mitali. Minut kannettiin jalka paketissa kultatuolissa ykköspallille.

Dalai-Lama on sanonut: ”Elä hyvää,  kunnioitettavaa elämää. Kun tulet vanhemmaksi ja katsot elämääsi taaksepäin, voit muistoissasi nauttia siitä uudelleen.”

Vaikka nuorempana olisin ehkä halunnut mieluummin tehdä parempia suorituksia ja saada niistä tunnustusta, tämä muisto muistuttaa minua tässä vaiheessa elämääni ilon merkityksestä kaikessa tekemisessä – ja ennen kaikkea olemisessa. Kulta ei ole kultaa vasta palkintopallilla, kulta on niissä hetkissä, kun on ihan vaan riemuinnut tavallisesta elämästä. Ja paras kulta on sellaista, joka pursuaa yli äyräiden.

Laitan sydännuppineulan Orimattilan kohdalle. Ihana muisto ja muistutus.

Teksti on julkaistu myös Sannan koulutussivustolla: sannawikstrom.fi. Sannan seuraava avoin koulutusryhmä on UNELMAtyöpaja, lue lisää TÄSTÄ.

Sinä, joka haluat rikkoa vanhoja kaavoja ja luoda uusia alkuja: Mitä uusi minäsi tekisi?

Tiedätkö ne hetket, jolloin kuppi menee niin sanotusti nurin ja reagoit tilanteessa äkkipikaisesti ärräpäillä tai muulla tavalla, joka saa häpeän pintaan? Tai kun kävelet (tai pahempaa, ajat autolla!) jonnekin ja perille päästyäsi et muista matkasta mitään? Tässä kaksi esimerkkiä ”vanhan minän” ominaisuuksista, joista yritän päästä lempeästi eroon.

Älkää käsittäkö väärin, rakastan toki vanhaa minääni. Se on tuonut minut siihen hetkeen, jossa tällä hetkellä olen. Olen nauranut, itkenyt ja rakastanut vanhan minäni kanssa ja avulla. Olen kokenut sen kanssa hyviä ja huonoja hetkiä. Vanhan minän alta kuoriutuva uusi minä kuitenkin tuntuisi haluavan kahta asiaa:

1) Olla enemmän läsnä ja tietoinen. Uusi minä haluaa nähdä, tuntea ja haistaa jokaisen kävelyaskeleen sen sijaan, että liikkuu autopilotilla loputonta to do -listaa mielessä pyöritellen.

2) Päästää irti vanhoista emotionaalisista kaavoista, jotka usein saavat vallan arkipäivässä. Uusi minä haluaisi tunnistaa tuo vanhat kaavat ja pystyä ratkaisevalla hetkellä kysymään ”mitä uusi minä tekisi” ennen kuin reagoi vanhan tunne- tai toimintamallin mukaan.

Tämä uusi minä ei ole ideaalitilanteessakaan pyhimys, jolla on sädekehä pään päällä ja joka on koko ajan läsnä ja tunteiden ulottumattomissa. Se pikemminkin yrittää nauttia hetkestä kaikki aistit valppaana ja samalla tunnistaa, miksi tietyssä tilanteessa tuntee ja käyttäytyy tietyllä tavalla. Tärkeää on myös hyväksyä hetket, jolloin ennalta ohjelmoidut uskomukset, tunnelukot tai valoakin nopeammat ajatukset ottavat vallan, koska nämä tilanteet eivät lopu niin kauan kuin olen ihminen.

Uusi minäni on pyrkinyt esiin jo muutaman vuoden, mutta alkoi toden teolla kuoriutua viime kesänä retriitillä Portugalissa. Sen takia aloin opiskella tietoisen elämän ohjaajaksi tavoitteen oppia elämään tietoisemmin ja ehkä joku päivä myös jakaa muille, mitä olen oppinut.

Uusi minä = aito minä

Itselleni termi ”uusi minä” on hieman harhaanjohtava, koska itse asiassa koen uuden minän tarkoittavan alkuperäistä ja autenttista itseä.

Tämä ”aito minä” löytyy kaikkien niiden kerrosten tai kuorien alta, joita rakennamme syntymästä saakka. Kuoria ovat uskomukset, kuten kuka olet ja miten sinun pitäisi elää – asioita, jotka on opittu perheeltä tai yhteiskunnalta – nuo loputtomat syy-seuraussuhteet, jotka saavat sinut toimimaan tietyllä tavalla.

Minulle näitä syy-seuraussuhteita ovat esimerkiksi ”jos teen työni täydellisesti, ihmiset hyväksyvät minut ja rakastavat minua” (tyypillinen suorittaja-perfektionisti) tai ”jos vain treenaan tarpeeksi, en liho, ja jos en liho, minut hyväksytään” (tyypillinen suorittaja-painon seurailija).

Voit kuvitella, että olen käyttänyt paljon aikaa elämässäni työn tekemiseen ja treenaamiseen! Ja käytän vieläkin, vaikka olen tietoinen näistä kaavoista, sillä ne istuvat lujassa.

Joten itse asiassa, ”uuden minän” löytäminen onkin kaiken sen roinan siivoamista, joka on kerääntynyt vuosien varrella aidon minän päälle. Irti päästämistä niistä ennakko-odotuksista, jotka olen oppinut vuosien varrella ja joista on minulle nykyisin enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja tämä siivoamistyö on kovaa duunia!

Sinulle ”uusi minä” voi tarkoittaa jotain aivan erilaista, mutta tunnistaaksesi, miltä se näyttää, on tärkeää pysähtyä hetkeksi vain tuntemaan ja kuuntelemaan. Vastaus löytyy sisältäsi, ei naistenlehden kannesta, joka kirkuu ”kesäkuntoon” kissan kokoisilla kirjaimilla eikä vanhemmiltasi, jotka sanovat, että tärkein asia elämässäsi on vakituinen työ.

Kysymystä ”mitä uusi minä tekisi” voi käyttää työkaluna arkipäivässä. Se ei ole helppoa ja vie varmasti jokaisen pois epämukavuusalueeltaan, mutta onnistumisen hetkellä aiheuttaa järisyttäviä oivalluksia ja tunteen kuin olisi herännyt satavuotisesta unesta.

 

Lupa elää ja säteillä

Oman epätäydellisyyden hyväksyminen ei ole helppoa. Muiden epätäydellisyyden kustannuksella taas voi tehdä itsestään paremman. Voi verrata ja todeta itsensä onnistuneemmaksi. Siihen keltaisen lehdistön myynti taitaa perustua.

Vertaaminen, palkitseminen ja rankaiseminen on tuhoisaa.

Vertaaminen merkitsee, ettei arvosta itseään. Ettei ole riittävä tai tyytyväinen, eikä myöskään pysyvästi onnellinen.

Maailmassa on aina niitä, joilla menee minua ”paremmin” tai ”huonommin”. Täydellisyyteen (mitä se kellekin onkaan) voi pyrkiä, mutta sitä ei voi saavuttaa.

Parhaimmillaan epätäydellisyys juuri ajaakin eteenpäin, kehittymään ja tavoittelemaan kasvua. Ja samalla, epätäydellisyyden hyväksyminen on iso osa ihmisyyttä.

On hyväksyttävä, että on keskeneräinen ja matkalla – ja samalla täydellinen sellaisena kuin on. Täydellinen ihminen kaikkine epätäydellisyyksineen.

Kukaan muu ei osaa elää minun elämääni paremmin kuin minä itse. Mutta minun on annettava itselleni lupa elää ja säteillä. Tätä eivät muut voi tehdä, vaikka usein odotamme apua ulkopuolelta. (Rakastathan, pidäthän minua kauniina ja korvaamattomana?)

On ihmisiä, joiden seinät ovat täynnä sertifikaatteja ja käyntikortissa monta titteliä. En tarkoita, että tämä olisi pahasta: kouluttautuminen useimmiten kannattaa, enkä minä ainakaan haluaisi käydä kouluttamattoman joogaopettajan tunnilla tai itse oppineen hammaslääkärin vastaanotolla.

Vaarana on kuitenkin se, että pätevyys tulee ulkopuolelta. Arvostus tulee plakaattien ja arvonimien kautta.

Mutta mikä tekee minusta pätevän kirjoittajan, joogaopettajan tai äidin?

Äitiys on hyvä esimerkki. Se on jatkuvaa tasapainoilua vaatimusten ja syyllisyyden – toki myös onnellisuuden – välissä. Joskus ei vain jaksa antaa enempää, joskus ei vain pysty venyttämään omaa kärsivällisyyttään.

Sellaisissa tilanteissa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan äitiyteensä ja luottaa siihen, että on omille lapsilleni paras mahdollinen äiti. Minun lapseni tarvitsevat tässä elämässä jostakin syystä juuri sellaisen äidin kuin minä heille olen ja juuri sellaisia kokemuksia joita minä heille pystyn antamaan.

Vain minä voin pätevöittää itseni äitinä ja sanoa itselleni olevani siinä hommassa hyvä. Ainoastaan minä voin tehdä itsestäni pätevän ihmisen: pätevän elämään juuri minuna, omine hyvine ja huonoine puolineni, omalla polullani kulkien. Minulla on oikeus olla olemassa ja nauttia siitä. Nämä ovat aika itsestään selviä asioita, mutta harva tuntuu toteuttavan niitä oikeasti omassa elämässään ja käytöksessään.

Myötätunto itseä kohtaan on valtavan iso asia. Jos osaa antaa armoa ja antaa anteeksi itselleen, voi sen tehdä myös muille.

Niinpä on tärkeää miettiä, millaisella äänellä itselleen puhuu. Kannustaen ja kiittäen vai jatkuvasti muihin vertaillen? Itselleen rangaistuksia ja palkintoja vertailun pohjalta antaen?

Epätäydellisyys on olennainen osa ihmisyyttä. Eikä kannata hävetä sitä, että on ihminen.

Yogi Bhajanin sanoin: ”I’m not interested in how bad you are. All I’m interested in is how good you can be.”

Tie Herttatuvalle: Katsaus maalle

Sain sivuston mestarilta pienen pyydön kirjoittaa paikasta nimeltä Herttatupa. Tämä kirjoitus toimii ensimmäisenä alustana esitellen kodin lisäksi, ajatusmalleja ja tunteita, joita kyseinen paikka voi herättää.

Maailman paras paikka

Koti. Muutama vuosi on mennyt vaellellessa siellä täällä. Koti on ollut siellä missä sydän on milloinkin päättänyt sykkiä. Aikaan ja mahdollisuuksiin nähden, se on ollut parasta siihen hetkeen mitä on voinut olla. Kuitenkin pieni kaipava kaipuu, tai enemmänkin sisäinen tieto, siitä että koti odottaa vielä tulemistaan. Paikat, missä olen viimeiset vuoden ollut, ovat olleet kämppiä, kodin sijaan. Tähän asiaan tuli viime syksynä muutos, kun löysimme kodin. Eikä minkä tahansa kodin, vaan hyvin pitkälti sellaisen mistä olemme molemmat rakkaani kanssa unelmoineet. Tämä on muuttanut monta asiaa elämässäni, joista olen hyvin kiitollinen kodille, joka lämmittää kehoa kokonaisesti hyväillen.


Koti

Kodin merkitys on pitkälti turvan antaminen, lämmön ja rauhan tuomisen lisäksi, rakkauden tyyssijan tarjoaminen. Näin ainakin itse sen määrittelisin. Vaikkakin koti on aina mielentila, joka luodaan, joko itse tai hyväksyen kulttuurilliset määritelmät asiasta, on se myös älyttömän hienoa saada se fyysisesti toteutumaan omassa elämässään. Itse seinät ja katto ei vielä takaa turvallista kotia. Jokainen kuitenkin, joka on saanut rakkaudellisen kasvatuksen, kokee lämpimiä muistoja synnyinkodistaan. Pullan tuoksun, pestyjen pyykkien raikkauden, tai vanhempien lämpimän olemisen tuntemisen. Paljolti nämä muistot ja tunteet vaikuttavat meidän identiteettiin ja myös tulevaisuuden kodin hankkimiseen. Toki matkan varrella hankitut opit ja kokemukset voivat olla muokkaamassa yhtä paljon, joskus jopa enemmänkin omaa kiinnostavuuttamme. Kuitenkaan kodin merkitys ei ole syytä vähätellä.

Hertalla pääsee uimaan heti kotiovelta keväästä pitkälle syksyyn 

Oli miten oli, meidän unelma tuli hyvin selkeästi vastaan. Molemmat olemme pienistä paikoista kotoisin, läheltä luontoa, rauhaisilta alueilta. Vaikkakin reissaaminen ja meneminen on edelleen lähellä sydäntäni, on oma jaksaminen noussut viime vuosina entistä tärkeämmäksi elementiksi omassa elämässäni. Tajusinkin, että kuinka paljon omalle terveydelleni olen tehnyt hallaa monella alueella vuosien varrella. Yksi niistä on asuminen kaupungissa. Tähän tuli onnekseni muutos ja nyt saan toteuttaa itseäni Hertalta käsin, luonnon keskeltä.

Herttatupa

Herttatupa on vanha tupa keskellä pientä kylää Yli-iin liepeillä. Lyhyesti maailman paras paikka. Tosin mielipide on erittäin puolueellinen. Vaikkakin tässä on tarkoitus hieman avata miten asumme, on myös mielestäni tärkeää liittää siihen muutamia pointteja.

Unelmat

Niin moni meistä (itseni mukaanlukien) puhuu tässä ajassa unelmista ja ennenkaikkea niiden toteuttamisesta. Unelmat on äärimmäisen tärkeitä ja jokaisella meistä niitä on. Elämä on kuitenkin yllättävän lyhyt pelkkään fiilistelyyn. Tarvitaan konkreettisia toimia, jotka vievät meitä eteenpäin. Vaikkakin työskentelen kehollisten toimintojen parissa pääsääntöisesti, olisi täysin kompromissi asua paikassa, joka ei tue täydellistä lepoa ja uusiutumisprosessia kehossani. Näin ollen oman tilan osto oli välttämätön hyvinvoinnin näkökulmasta, puhumattakaan siitä, kuinka iso unelma on ollut asua lähellä luontoa. Jopa niin iso, etten ole sitä uskaltanut edes raottaa aina elämässäni. Nyt ajateltuna, miten olen pystynytkään pitämään omia unelmiani niin kaukana todellisuudesta, kun kaikki todellisuudessa on mahdollista? Ihmeellistä elämää, jota saamme elää.

Seuraa unelmiasi, oli ne miten poikkeavia tahansa, jos ne elvyttävät sinua ja lähelläsi olevia ihmisiä.

Ravinto

Tämä voi olla yllättävää, mutta yksi unelma, joka pienessä päässäni on muhinut pitkään, on ravinnon tekeminen ihmiselle luontaisimmalla tavalla, eli tulella. Sähkö on superuusi keksintö, eikä sillä tehty ruoka vastaa luontaisen elementit lopputulosta. Tuli ja sen tuoma lämpö, tuoksu ja energia taloon on jotain mikä ihmetyttää joka ikinen päivä. Ei pelkästään sen vaikutus makuihin, mutta kaikkeen siihen mikä liittyy luontaisiin tuoksuihin, niiden herättämiin tunteisiin, fyysiseen lämpöön ja koko kodin tunnelmaan. Tuli on ollut yksi tärkeimmistä elementeistä ihmisen evoluutiossa. Sen tarkoitus on pysynyt lähes samana 300-400 tuhatta vuotta. Ruuan valmistus ja asuntojen lämmittäminen ovat edelleen tapoja, joissa tulen voimallisuutta voidaan ihmetellä.

Hertalla se onnistuu. Eikä pelkästään onnistu, vaan toimii päivittäisenä rituaalina lämmityksen yhteydessä. Talomme lämpiää pääsääntöisesti 3 eri tulipaikalla. Yhditettynä lämpöön, tulee ruoka samalla luontaisella elementillä.

Tulevaisuus

Tuleva tuo tullessaan monenlaisia juttuja, joista myöhemmin lisää. Mutta yksi erikoisuuksista, minkä maalla tai lähellä luontoa pääsee aina kokemaan, on luonnon rytmitys ja sen vaihtuvuus.

Jo pelkästään sillä tosiasialla, että emme juuri käytä valoja, keho tottuu samaan ”aikataulutukseen” luonnon kanssa. Kun tulee pimeää, kynttilät valaisevat talon, antaen aikaa rauhoittumiseen. Tällä on hyvin erilainen vaikutus, kuin jos iltamyöhään työskentelisi koneen äärellä, antaen sille keinotekoista valoa, pitäen kehoa valmiustilassa, eli hereillä. Vaikkakin tämä kuulostaa monelle paluuta vanhaan, näkisin, että nykytiedon mukaan, ennenkaikkea oman tuntemuksen mukaan, se on luontaista biologiamme kunnioittamista. Ei poistaen mitään, vaan panostaen siihen kuinka olemme aina toimineet. Kynttilänvalo on myös mahdottoman hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja rakas kainaloon. Takuuvarma hyvinvointi yhtälö!

Kun kausi mukavasti vaihtuu kohti kevättä, se tarkoittaa oman puutarhan valmistelua. Minun tapauksessani siis fiilistelyä, kun puutarhuri rakkaani kaivaa lehtiöllisen suunnitteluja mitä tuleman pitää. Oma puutarha, askel kohti omavaraisuutta, askel kohti vastuunottamista, luonnon kunnioittamista, sen ruokkimista, ei pelkästään vaan ottaen maaperää ja siemeniä sieltä, vaan pyrkien ymmärtämään kokonaiskuvan, kuinka, miten ja millä maaperä pysyy ravitsevana. Loppuelämän kestävä tie, jolle hertalle on hyvät mahdollisuudet oppimiseen. Tulevaisuus tuo äärimmäisen mielenkiintoisia projekteja, sekä ”ulkomaailmassa”, kuten myös kotona.

Hertalla eletään siis entistä vahvemmin vanhoilla toimivilla keinoilla, unohtamatta nykyhetken teknologiaa, jolla työskentelyä edelleen harjoitetaan. Pyrkimyksenä on rauhoittaa keho nauttimaan yksinkertaisuuksista, elämän ihmeellisyyksistä. Puiden havina, lintujen äänet, ladon hiirten rapinat, lintujen ruokkimisen, täydenkuun katseleminen, aamuharjoituksen tekemisen omalla pihalla, ruokailuhetkistä, aina yhteiseen riemuun. Mitä vähemmän ärsykkeitä, sen helpompi on kuulla pienet ja ihmeelliset asiat ympärillä. Suosittelen.

Herttaharjoitus:

Harjoitus ei välttämättä vaadi omaa kotia, vaan metsän, jonne voit kävellä (mieluusti päivittäin).

  • Ota mukaan makoilualusta ja riittävästi lämmintä vaatetta.
  • Kävele mettään, minne ei kuulu muita ääniä juuri.

Pistä patja mättääseen, mene makaamaan, sulje silmät ja kuuntele luontoa. Se kertoo kaiken tarvittavan. Jatka niin pitkään, kunnes tunnet olevasi ladattu täyteen äiti maan puhdasta, ravitsevaa energiaa, jonka voit mennä maailmaan sitten ilmentämään omana itsenäsi!

s

Missä sinä asut tällä hetkellä ja mikä on sen vaikutus jaksamiseesi?

Mikä on sinun unelmakotisi? Miltä se näyttää ja miltä siellä tuoksuu? Kenen kanssa jaat talosi?

Onko unelmasi jo tässä vai odottaako se seuraavaa elämää? Pikku Aki lainaus tähän loppuun:

”Jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaa elämää”

Missä tahansa asut, tee siitä sen hetkinen paratiisisi. Täytä talo rakkaudella, arvostuksella ja suunnattomalla lämmöllä, jolla lämpiäisi vaikka koko pitäjä. Pidä rakkaasi lähellä otteessasi, hellästi kasvattaen yhteisö eteenpäin. Voi hyvin, nähdään ja kuullaan jälleen!


Rakkaudella Hertalta:
Ulla-maija & Teemu

Mielikirjat: Johdatus tietoiseen läsnäoloon

Bhante Henepola Gunaratana : Johdatus tietoiseen läsnäoloon (Basam Books 2011)

Mielikirjat –sarja on kirja-arvosteluille varattu tila. Aloitan sarjan lukemalla ja arvioimalla tietoisuustaitoihin, erityisesti tietoiseen läsnäoloon liittyvää kirjallisuutta. Ehkä jokin lukemistani kirjoista voi olla juuri se kirja, joka puhuttelee sinua juuri tänään.

Kirjamatkani alkoi buddhalaismunkki ja filosofian tohtori teoksesta Johdatus tietoiseen läsnäoloon.

Kirjan ensimmäisessä osiossa pyritään motivoimaan lukijaa meditaation harjoittamiseen. Toisessa ja kolmannessa luvussa käsitellään sitä, mitä meditaatio on ja mitä se ei ole ja vertaillaan erilaisia meditaatioperinteitä toisiinsa.

Teoksessa puhutaan meditaation liittyvästä asenteesta ja meditaation harjoittamisesta käytännössä, sen hyötyjä ja pohditaan sitä, miten meditaatiota voi arjessa harjoittaa. Kirjan luettuaan tietää siitäkin jotain, mitä erilaiset meditaatioperinteet ovat ja mitä läsnäololla tarkoitetaan.

Kirjassa kuvataan myös suositeltavaa meditaatioasennetta. Näistä esimerkkeinä voisi mainita lempeyden itseä kohtaan ja hyväksyvän asenteen kaikkea sitä kohtaan, mitä meditaatiossa nousee esiin. Minusta kirja tarjoaa hyviä käytännön vinkkejä meditaation harjoittamiseen, esimerkiksi meditaatioasennosta sekä vaatteista, valmistavista harjoituksista ja meditaatioon varattavasta ajasta ja niin edelleen.

Teos sisältää myös kuvauksia siitä, mitä kaikkea meditaation aikana voi esiintyä; mielen ja kehon olotiloja ja mitä niille voi tehdä. Tarkastelun alla on myös niitä mahdollisia ongelmia ja häiriötekijöitä, joita meditaatiossa voi tulla vastaan ja niihin pyritään löytämään käytännölliset ja toimivat ratkaisut.

Kirja ei ollut minulle ennestään tuttu eikä kirjailijakaan, mutta lukukokemus oli ilahduttava. Kirja on kirjoitettu hyvin ja teksti etenee loogisesti ja käytännönläheisesti. Kieli on selkokielistä eikä vaadi lukijalta suuria ponnisteluita tekstin ymmärtämistä ajatellen. Toki uskon, että omakohtainen kokemus meditaation (pitkäaikaisesta) harjoittamisesta auttaa lukijaa paremmin ymmärtämään lukijan todellista sanomaa.

Kirjan takakannessa kuvaillaan kirjaa meditaation ja tietoisen läsnäolon käsikirjana ja sellaisena sen itsekin näen ja voin lämpimästi suositella jokaiselle, joka on kiinnostunut meditaatiosta siitä huolimatta, onko kokenut vai kokematon meditaation harjoittaja.

“Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, mitä olen tehnyt” – Vapaudu turhasta taakastasi näiden sanojen myötä

Minä kunnioitan sinua riippumatta siitä, mitä olet tehnyt.
Minä kunnioitan sinua riippumatta siitä, mitä olet sanonut.
Minä kunnioitan sinua riippumatta siitä, oletko saanut minut tuntemaan katkeruutta, vihaa, surua, hylkäämistä, häpeää, tai syyllisyyttä.
Minä kunnioitan sinua riippumatta siitä, pystynkö minä näkemään sisäisen valosi.
Minä kunnioitan sinua riippumatta siitä, työnnätkö pois vai päästätkö lähelle.
Minä kunnioitan sinua riippumatta siitä, oletko juuri nyt kykeneväinen ilmentämään sisintäsi.

Minä annan sinulle anteeksi riippumatta siitä, mitä olet tehnyt.
Minä annan sinulle anteeksi riippumatta siitä, mitä olet sanonut.
Minä annan sinulle anteeksi riippumatta siitä, oletko saanut minut tuntemaan katkeruutta, vihaa, surua, hylkäämistä, häpeää, tai syyllisyyttä.
Minä annan sinulle anteeksi riippumatta siitä, pystynkö minä näkemään sisäisen valosi.
Minä annan sinulle anteeksi riippumatta siitä, työnnätkö pois vai päästätkö lähelle.
Minä annan sinulle anteeksi riippumatta siitä, oletko juuri nyt kykeneväinen ilmentämään sisintäsi.

Minä rakastan sinua riippumatta siitä, mitä olet tehnyt.
Minä rakastan sinua riippumatta siitä, mitä olet sanonut.
Minä rakastan sinua riippumatta siitä, oletko saanut minut tuntemaan katkeruutta, vihaa, surua, hylkäämistä, häpeää, tai syyllisyyttä.
Minä rakastan sinua riippumatta siitä, pystynkö minä näkemään sisäisen valosi.
Minä rakastan sinua riippumatta siitä, työnnätkö pois vai päästätkö lähelle.
Minä rakastan sinua riippumatta siitä, oletko juuri nyt kykeneväinen ilmentämään sisintäsi.

Minä kunnioitan itseäni riippumatta siitä, mitä olen tehnyt.
Minä kunnioitan itseäni riippumatta siitä, mitä olen sanonut.
Minä kunnioitan itseäni riippumatta siitä, olenko saanut itseni tuntemaan katkeruutta, vihaa, surua, hylkäämistä, häpeää, tai syyllisyyttä.
Minä kunnioitan itseäni riippumatta siitä, pystynkö näkemään sisäisen valoni.
Minä kunnioitan itseäni riippumatta siitä, työnnänkö sisimpäni pois vai päästänkö lähelle.
Minä kunnioitan itseäni riippumatta siitä, olenko juuri nyt kykeneväinen ilmentämään sisintäni.

Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, mitä olen tehnyt.
Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, mitä olen sanonut.
Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, olenko saanut itseni tuntemaan katkeruutta, vihaa, surua, hylkäämistä, häpeää, tai syyllisyyttä.
Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, pystynkö näkemään sisäisen valoni.
Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, työnnänkö sisimpäni pois vai päästänkö lähelle.
Minä annan itselleni anteeksi riippumatta siitä, olenko juuri nyt kykeneväinen ilmentämään sisintäni.

Minä rakastan itseäni riippumatta siitä, mitä olen tehnyt.
Minä rakastan itseäni riippumatta siitä, mitä olen sanonut.
Minä rakastan itseäni riippumatta siitä, olenko saanut itseni tuntemaan katkeruutta, vihaa, surua, hylkäämistä, häpeää, tai syyllisyyttä.
Minä rakastan itseäni riippumatta siitä, pystynkö näkemään sisäisen valoni.
Minä rakastan itseäni riippumatta siitä, työnnänkö sisimpäni pois vai päästänkö lähelle.
Minä rakastan itseäni riippumatta siitä, olenko juuri nyt kykeneväinen ilmentämään sisintäni.

Ja minä toistan jokaisen näistä lauseista niin kauan, kunnes mieleni lakkaa sanomasta ”mutku”.

Hymy on hyvinvoinnin merkki

Katson videota vitsiä odotellen. Pieni tyttö puhaltaa syntymäpäiväkakkunsa kynttilät, ympärillään joukko läheisiä ihmisiä. Onnelliset ilmeet tartuttavat hymyn minunkin huulilleni. Videolla tytön arki kuitenkin muuttuu nopeasti. Taustalla pyörivä uutisvirta vie tunnelman kireistä keskusteluista tulitukseen, savuun ja lopulta pakolaisleirille. Lontoossa.

Yhdistelmä hätkähdyttää ja se on tarkoituskin. Pelastakaa Lapset ry:n videon tarkoitus on kuvata, miten tavalliset ihmiset suistuvat toiseen todellisuuteen. Tuomalla uutisvirran maailma meitä lähemmäs halutaan herättää empatia ja auttamishalu. Tukea ja apua sodan jaloissa oleville ihmisille.

Luen Youtubesta katsojien kommentteja. Monissa niistä näkyy joko täydellinen kielto tai sitten hämmentävä ymmärryksen puute. Me olemme eläneet koko elämämme maailmassa, jossa pienten lasten hätä on jossain tuolla. Tekojemme ulottumattomissa.

Katson klipin uudestaan. Kuvakulma näyttää pienen ihmisen näkökulman ympärillä muuttuvaan maailmaan. Kun uutiset kiihdyttävät tahtiaan, aikuisten keskustelut saavat yhä vakavampia sävyjä ja huolestuminen tytön kasvoilla vaihtuu pelon kautta apatiaan. Äiti on klipillä ainoa, joka säilyy tytön maailmassa ja luo jatkuvuuden tunnetta pakolaistelttaankin.

Oma kokemukseni ei kata sotilaallista kriisiä, joten en osaa sitä käsitellä. Mietin kuitenkin pienen ihmisen maailmaa ja sen vakautta. Mikä sitä horjuttaa ja mikä sen pitää yllä? Turvallisuuden tunnetta?

Hassut aivoni rakentavat sillan hetkeen, jolloin olin itse juuri tullut isäksi. Esikoiseni oli syntynyt helmikuussa ja olin sen kevään uudessa tehtävässä, jossa päivät venyivät yöhön. Kuukaudesta toiseen. Ajoin jälleen kerran myöhään illalla kotia kohti, kun radiosta soi Stingin Golden Fields. Aloin stressistä väsyneenä itkeä autossani. Lapsi oli kotona hyvässä hoidossa, mutta itselleni nousi pelko siitä, että tällä tavoin hän jää minulle vieraaksi. Havahduin ja tein päätöksen. Päätin pysyä hereillä ja kotona, läsnä lapsen ja äidin kanssa.

Viisi vuotta myöhemmin luin tarhasta saatua “totuuksia lasten suusta” hassuttelua. Nauroin lukiessani, kunnes eteen napsahti kuvaus. “Isä on kiva, vaik se tekee melkein aina töitä.” Säpsähdin, tunnustin ja korjasin taas tilanteen.

Ei se tuohon päättynyt, mutta ymmärrätte varmaan kaavan ja idean? Oivallukseni on, että lasten maailmaa, turvallisuutta ja rakastetuksi tulemisen kokemusta on hyvä vaalia. Ajatuksella ja teoilla. Pitää huolta siitä että on hereillä ja läsnä.

En kannata curling-vanhemmutta, kypärää leikkipuistoissa enkä lasten kietomista kuplamuoviin. Kokemukset kasvattavat ja opettavat selviytymään vaikeuksista. Lapset ovat oppimisen, mukautumisen ja kasvamisen ammattilaisia. Kolhuista ja murheista toipuu kyllä, kunhan lähellä on joku joka on läsnä ja välittää.

Läsnäololla luodaan turvaa. Asettaen rajoja ja kestäen myös niiden rikkomisen, sillä sekin kuuluu kasvamiseen. Rakkauteen. Läsnäoleva isä on hyvä, mutta hymyilevä vieläkin parempi. Läsnäoleva ilo on merkki vanhemman vakaudesta ja turvasta. Hymy vakuuttaa jatkuvuudesta ja siitä, että kaikki on hyvin. Ainakin riittävän hyvin.

Olen onnekas ja kiitollinen, sillä olen saanut nähdä ympärilläni paljon hymyileviä lapsia. Leikkiviä, nauravia, itseensä ja toisiin ihmisiin luottavia.

Hereilläolo tekee hyvää.

Kirjoittaja on Kirjoitan hahmottaakseni maailmaa ja ihmisen elämää. Aiemmin halusin ymmärtää ihmistä ja yhteiskunnan toimintaa, mutta ajan myötä huomasin, että havainnointi ilman analyysiä auttaa joskus paremmin sisäistämään asioiden olemusta.
Jokainen luo kuitenkin oman merkityksensä asioille, joiden yhteinen jakaminen auttaa ihmisiä kohtaamaan aidosti.
Olen toiminut pitkään ICT-alalla myynnin ja konsultoinnin tehtävissä, mutta tällä palstalla kirjoitan ihmisen näkökulmasta.

Aaro Löf: Taivas, tähdet ja minä – osa 3

Jätänkö toimimatta koska olen ajatellut, että tähtien mukaan varsinainen suuntani paljastuu vasta hetken kuluttua? Jätänkö tarttumatta tilaisuuksiin koska uskon, että tiedän täydellä varmuudella sitten kun on oikea hetki? Olen varma siitä, että astrologiseen karttaan perehtyminen on alkanut  vaikuttaa elämääni monella tavalla.

Olen kuunnellut tapaamisista saamiani nauhoitteita useampaan kertaan tämän vuoden aikana. Kuulen yhä useammin ajatuksia siitä, että pitäisi kuunnella nauha uudelleen, jotta tietäisin miten asioiden on tarkoitus mennä. Tiedän, että Sepon sanat ja oma tulkintani niistä vaikuttavat älyllisellä tasolla. Jos uskoisin, että asiat voivat mennä pieleen, sanoisin, että astrologialle altistuminen voisi vaikuttaa elämääni tavalla jota en toivoisi. Kuten mihin tahansa uskominen.

Sydämesi tietää aina vastauksen

Kun löydän itseni arvioimasta tätä hetkeä ajatusteni perusteella, kysyn mihin tulkintani perustuu. Samalla hengitän, avaan itseni kuulemaan omaan kehoani ja hengitän. Annan aistieni avautua ja havainnoin niiden kautta, päästämällä irti tarpeesta ymmärtää älyllisesti. Kuuntelen sydäntäni, sitä joka kerää kaikki viestit kaikilta minussa olevilta kanavilta.

Seppo tuntuu kertovan siitä, mistä on hyvä olla tietoinen, ei niinkään siitä miten asiat menevät tai niiden tulisi mennä. Olen silti mielessäni luonut hänen sanoistaan monenlaisia näkymiä tulevaisuudelleni. Tiedän, että yksikään niistä ei ole totta ja takertuessani niihin voin estää itseäni näkemästä mitä todella tapahtuu.

“Pluto purkaa ja tekee tilaa. Poistaa sellaista mikä ei enää kuulu minuun ja minulle”

Kirjoitin Sepon kertomasta itselleni muistiin nuo sanat. Kieltämättä, elämä tuntuu käyvän minussa läpi tällaista prosessia. Yksi toisensa jälkeen turhat tavat, tottumukset ja uskomukset tippuvat jalkoihin ihan itsestään. Ilman sen kummempia vastustelemisia.

“Uranus edustaa riippumattomuutta ja vapautta. Uranuksen mukana tulee vallankumous ja tarve tehdä asioita ihan eri tavalla.”

Sanat hymyilyttävät sillä ne kuvaavat monin tavoin koko elämääni. Tässä hetkessä tunnistan sen, että synnytän itsessäni jotain uutta. Uuden näkeminen tuntuu mahdottomalta koska ne rakenteet joiden kautta maailmankuvani syntyy, eivät ole vielä löysänneet niin paljoa, että näkisin mahdolliseksi sen mikä on syntymässä. Prosessi ottaa oman aikansa. Riippumattomuutta ja vapautta elämässäni voin tarkastella vaikkapa edellisen rakkautta käsittelevän blogikirjoitukseni kautta.

Viimeisen tapaamisemme tärkein anti olivat minun itselleni kirjoittamat sanat.

“Älä kirjoita Aaro kirjaa, kirjoita vaan.”

Kirjoitukseni tiivistyy näihin sanoihin. Voin vaikuttaa elämääni sen opin kautta jota luen, kuulen, kirjoitan tai koen todeksi. Toisaalta, voin elää elämääni eteenpäin itseäni kuunnellen ja antaa kaiken saamani opin avata minua kuulemaan yhä syvemmin minua.

Voin päättää noudattaa tätä uskomusjärjestelmää tai uskoa tuohon tapaan toimia. Voin jopa antaa näiden uskomusten määrittää elämääni ilman, että olen siitä tietoinen. Tai voin kuunnella sydäntäni.

Raamattu, Koraani, Läsnäolon voima, henkisen opettajan viisaat sanat tai vaikka astrologin tulkinta puhuvat yhtä tiukkaa tosiasiaa. Niin kauan kun niiden noudattaminen on älyn tulkintaa vailla sydämen ohjausta, lopputulos on usein muuta kuin mitä opettaja halusi välittää. Kun kuuntelet sydäntäsi, huomaat kulkevasi juuri sitä polkua joka on kirjoitettu tähtiin ja jota jokainen itsensä vapahtaja on kulkenut sinua ennen.

Sepon sanat tuntuvat korvaamattomalta avulta kuunnellessani omaa ääntäni.

“Huhtikuu on vallankumouksellinen ja ehdoton kuukausi. Tyytymättömyys ei minulle sopivia asioita kohtaan on huipussaan ja mikään sopimaton ei yksinkertaisesti kiinnosta. Huhtikuussa on energialataus joka pakottaa liikkeelle.”

Sepon sanat näyttävät käyvän toteen päivä päivältä. Tapahtumat menevät linjassa niiden kanssa, tavalla jota en osannut nähdä. Tavalla jota Seppokaan ei voi nähdä, kuten hän rehellisesti muistuttaa. Odotan innolla mitä huhtikuu tuo tullessaan.

 

rakkaudella, aaro

Unelmasi on jo totta – sinä päätät, annatko sille elinvoimaa

sannankynästä

Kuvittelehan pitäväsi pikkuruista siementä kädessäsi: mitä näet? Voit kuvailla sen väriä, kokoa tai muita ominaisuuksia, mutta siemen on siemen. Suhteellisen ankean näköinen.

Yksi hienoimmista tarinoista on Mies joka istutti puita, Jean Gionon kirja, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1987. Kirja kertoo paimenesta, jonka elämäntehtävänä on istuttaa puita. Hän tietää, että suurin osa istutuksista ei selviä – eikä vähiten siksi, että hän istuttaa puita täysin autioituneelle ja karulle maaperälle. Neljä vuosikymmentä mies istuttaa puita, joka päivä. Kun vihdoin koittaa se päivä, että purot taas solisevat ja alue on täynnä vihreää elinvoimaa, elpymisen uskotaan olevan ihme – ei suinkaan yhden määrätietoisen ihmisen aikaansaannos (sillä eihän se olisi mahdollista!).

Tässä päivässä on ihmeen siemen. Intialainen sananlasku sanoo: ”Kaikkien huomisten kaikki kukat ovat tämän päivän siemenissä.” Ja silti siemen on vain siemen, ei kukka tai puu. Ainoa asia, mikä kukan tai puun saa kasvamaan, on usko siihen, että siemen ei ole ikuisesti pelkkä siemen. Sillä usko saa toimimaan, motivoitumaan, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Joka päivä siemen saa sen ravinnon, jonka se tarvitsee ollakseen jonain päivänä osa kukkaniittyä tai metsää.

Siemen ei tottele mulle-kaikki-heti-nyt -käskyä. Se alkaa itää vasta, kun joku on uskonut sen elinvoimaan. Ja se pysyy elossa niin kauan kuin usko luo toimintaa, joka ylläpitää sen elinvoimaa. Ilman tuota uskoa, meillä olisi vain kasa siemeniä, pelkkiä talon perustoja, ainoastaan idea autosta tai internetistä. Näemme usein vain lopputuloksen, mutta ennen lopputulosta unelma, idea tai elämäntehtävä on vaatinut herkeämätöntä uskoa.

Nyt kun katselet pikkuruista siementä kämmenelläsi, jonka voit kuvitella olevan ajatus suurimmasta unelmastasi, voit ehkä kokea, ettei siemen, tämä hetki, ole kummoisen kaunis tai merkittävä. Mutta siinä on kaikki juuri niin täydellisessä muodossa kuin tässä hetkessä voi olla. Sinä päätät alatko kastella siementä omalla uskollasi ja vai tuijotteletko kuivaa elottoman näköistä hippusta ja toistelet, kuinka ruma ja ankea se on. Tiedäthän: ”Ei se kuitenkaan ole mahdollista.”

Unelmasi on siis jo totta. Sinä vain päätät, annatko sille elinvoimaa.

Unelma. Usko. Toiminta. Usko. Muuta ei tarvita.

VIITE: Jean Giono: Mies joka istutti puita, Basam Books 2008.

Terveys ja tunteet: Trauman monet kasvot, osa 2.

Kolmiosaisen traumasarjan toisessa osassa käsittelen trauman syntyä, ja miksi myös pienet, lähes jokapäiväiset voimakkaat tunnekokemukset vaikuttavat merkittävästi hyvinvointimme. Ensimmäisen osan voit lukea täältä.

Trauma voidaan lyhyesti kuvailla sellaiseksi kokemukseksi, joka on ihmiselle täysin yllättävä ja jossa hänellä ei ole olemassa olevia, valmiita keinoja selviytyä kyseisessä tilanteessa. META-Healthissa on traumaan liittyvä rinnakkaiskäsite UDIN, joka tulee sanoista unexpected, dramatic, isolating, no strategy to deal with it (suomeksi: odottamaton, tunnepitoinen, eristävä, ei olemassa olevaa strategiaa selvitä tilanteesta).

Trauman aikana ja sen jälkeen avuttomuuden, voimattomuuden ja keinottomuuden tunteet ovat usein niin voimakkaita, että ihminen ei kykene löytämään ratkaisua tai ulospääsytietä tilanteesta. Pelko ja jähmettyminen ottavat ihmisessä vallan. Tämä lisää entisestään ahdistuneisuutta, avuttomuuden tunteita, masentuneisuutta, turtumista elävään kehoon ja omiin aitoihin tunteisiin, ja kokemusta itsestä irtautumisesta. Oma aito itse katoaa.

Trauman ei kuitenkaan tarvitse olla aina ns. iso trauma. Myös pienet traumat ja tunnekonfliktit aiheuttavat kehomielessämme samankaltaisia reaktioita ja käynnistävät prosessin alun, stressivaiheen. Ajattele tilannetta, jossa joku ihminen yllättäen vaikkapa arvostelee sinua tiukkaan äänensävyyn, etkä ole millään tavoin valmistautunut tilanteeseen. Mitä siinä tilanteessa tapahtuu kehosi, tunteidesi ja ajatustesi tasolla? Miten toimit tilanteessa; jähmetytkö, muututko sanattomaksi, pakenetko paikalta vai kykenetkö puolustautumaan, taistelemaan vastaan? Mitä alat ajatella ja uskoa itsestäsi, toisesta ja maailmasta ylipäätään tapahtuman jälkeen?

Voit kokea näitä pieniä traumoja yllättävänkin usein; stressi voi aktivoitua saadessasi parkkisakot, kuultuasi puhelimessa yllättäviä suru-uutisia tai kohdatessasi ihmisen, joka muistuttaa vuosia siten tapahtuneesta ikävästä tilanteesta. Kyse on siitä, miten omalla yksilöllisellä tavallasi reagoit elämäsi tapahtumiin. Mitkä tapahtumat tyypillisesti toimivat ”stressinappuloina” elämässäsi.

Ison ja myös pienen trauman kokenut ihminen jää helposti omien ajatustensa ja itseä koskevien käsitysten ja uskomusten vangiksi. Koska ihminen ei jähmettymisreaktion vuoksi kykene aktivoitumaan ja orientoitumaan tilanteessa tarkoituksenmukaiseen toimintaan, hän joutuu samanaikaisesti myös syrjäyttämään sellaiset tärkeät tunteet, ajatukset ja kehon tuntemukset, jotka auttaisivat häntä tunnistamaan, tiedostamaan ja muuttamaan tilaansa ja olemaan läsnä juuri siinä hetkessä.

Traumaattisessa stressissä on kyse autonomisen hermoston yli- ja alivireystiloista. Autonominen hermostomme sijaitsee aivorungossa, niin sanotuissa matelija-aivoissa, joka on evolutiivisesti varhaisin aivojemme osa. Siellä vastataan kaikenlaisesta vaistonvaraisesta selviytymisestä, myös hengissä selviytymisestä.

Koska meillä on olemassa edelleenkin nämä alkukantaiset ja ”eläimelliset” selviytymiskeinot, meidän kannattaa pyrkiä ymmärtämään niitä paremmin. Tällöin ymmärrämme paremmin myös trauman luonnetta – erityisesti sen kehollisuutta – ja sitä, mikä sytyttää meissä myös arkista stressiä. Trauma on kuitenkin osa luonnollista fysiologista prosessia, jota ei jostakin syystä ole voitu kehon, mielen ja henkisyyden tasoilla saattaa päätökseen.

Mikä tahansa pelkoa, voimattomuutta tai keinottomuutta aiheuttava tilanne herättää tämän selviytymisjärjestelmän toimintaan. Aivot eivät erottele tai tulkitse sitä, millaisesta tilanteesta on ollut konkreettisella tasolla kyse. Sen sijaan aivot tulkitsevat kehomielessä virtaavaa tai jumiutunutta tunne-energiaa, liittyykö siihen vaaraa vai ei. Aivot tekevät tulkinnan salamannopeasti, ja sytyttävät sen perusteella kehoon erilaisia kemiallisia ja hormonaalisia, solutason prosesseja. Mikäli energia lukittuu kehoon, energia jumiutuu samanaikaisesti myös aivoihin, käynnistäen elimistöömme stressitilan.

Sekä luonnolla että meillä ihmisillä on oma biologinen rytmimme. Tämä rytmi on hyvin usein paljon hitaampi kuin se rytmi, missä me nykyaikana elämme. Tämä saattaakin olla yksi syy siihen, miksi tunnepitoisten kokemustemme jälkeen emme vapaudu traumoista. Emme anna luonnollisille biologisille rytmeillemme riittävästi aikaa viedä prosessia päätökseen. Trauman energian muuntamisessa nämä yksilölliset rytmit ovat tärkeässä asemassa.

Jos yrität päästä pihallasi eroon jostakin kasvista katkaisemalla sen läheltä maanpintaa, huomaat, että sillä tavalla et pääse kasvista lopullisesti eroon. Kuten tässä esimerkissä, myös traumassa on mentävä juuriin asti. On tunnistettava kehomieleen säilötty alkuperäinen traumaenergia ja autettava sen vapautumisessa. Vasta tämä prosessi takaa sen, että traumasta on mahdollista vapautua lopullisesti. META-Healthissa ymmärretään se mekanismi, miten traumaattiset kokemukset käynnistävät kehomielen erilaisia stressitiloja ja oireita. Tällöin on myös mahdollista avata se kaava, joka toimii alkuperäisenä stressitilan laukaisijana (ns. root cause).

Lähteenä käytetty: Peter A. Levine 2008: Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen.

Sarjan kolmannessa osassa paneudutaan erilaisiin keinoihin vapautua kehomielen traumoista.