Usein sanotaan, että jos jokin toisessa ihmisessä ärsyttää, meissä itsessämme on tuo sama asia – ja se vaivaa meitä. Arvostelemme toisten tuomitsevuutta tai kateutta, emmekä pysähdy tutkimaan, millainen on oma suhteemme kriittisyyteen tai kadehtimiseen.
Kaikki, mikä meissä herää suhteessa toisiin ihmisiin heijastaa omaa sisäistä maailmaamme. Kuulostelen toisten ihmisten avulla hyväksynkö itseäni kaikkineni – ja missä kohtaa kaipaisin lisää myötämielisyyttä itseltäni. Ihmissuhteet ja kohtaamiset ovat ihan mielettömän hieno lahja tulla tietoiseksi siitä, mitä sisällämme liikkuu. Ihmissuhteet ovat paitsi jakamista myös itsetuntemusta varten.
Se, mikä meitä toisissa tai erilaisissa kohtaamisissa surettaa, suututtaa tai ahdistaa ei johdu pohjimmiltaan siitä mitä toinen ihminen on vaan suhteestamme asiaan, josta tunteemme kertoo. Jos toinen käyttäytyy huonosti minun ei siis tarvitse alkaa kaivella itsestäni epäkunnioittavia piirteitä – tai yrittää muuttaa toista. Miksi kenenkään pitäisi olla muuta kuin on? Kun jokin kohtaaminen tökkii, voin todeta: okei, ei tunnu hyvältä – mitä tarvitsen itseltäni nyt? Se, mitä koen suhteessa toisiin sisältää kutsun tutkailla, kuinka voin itseni kanssa.
Huomasin kotva sitten, että eräs ystäväni ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut minusta. Pidemmän aikaa suhteemme oli tapahtunut ”hänen tontillaan” – hänen aikataulussaan ja hänelle sopivissa yhteyksissä. Ystäväni ei vaikuttanut olevan halukas jakamaan syvemmin kuulumisiaan tai vastaanottamaan minun tuntemuksiani. Koin, ettei ystäväni ollut kuulolla haasteilleni tai suruilleni vaikka olin tukenut häntä. Minua harmitti vastavuoroisuuden puute. Sitten aloin kuulostella mikä asiassa pohjimmiltaan kaihersi. Ystäväni antoi itselleen selvästi sitä mitä tarvitsi: vähemmän minua ja enemmän itseään. Oivalsin, etten kenties ole hänen elämässään juuri nyt se tyyppi, joka auttaa häntä olemaan parhaiten hän. Ystäväni salli itselleen sitä, mikä hänestä tuntui nyt oikealta.
Aloin fiilistellä, miksi asia otti minua niin päähän. Annoinko itse itselleni sitä kiinnostusta, jota ystävältäni kaipasin? Uskalsinko itse fokusoida siihen mitä kaikkein eniten tarvitsin? Havaitsin, että kaipasin enemmän tilaa itselleni ja vähemmän muiden kanssa seurustelua. Ystäväni toteutti sitä mikä minulle on aina ollut haastavaa: rajojen asettaminen ja omista tarpeistani huolehtiminen vaikka joku siitä loukkaantuisi. Kenties minua ottikin päähän, että hän niin suvereenisti toteutti sitä mitä itselleni kaipasin, mutta en ihan täböllä uskaltanut toteuttaa.
Kun aloin kuulostella, mitä ystäväni minulle peilasi, lataus suhdettamme ja häntä kohtaan alkoi neutraloitua. Irtipäästäminen tarkoittaa ihmissuhteissa sitä, että käännän fokuksen itseeni. Ei tarvitse yrittää unohtaa, mitä tapahtui, tai vajota passiivisuuteen, vaan palata omien tarpeiden ääreen.
Suhteet muuttuvat – joskus ollaan etäämmällä ja toisinaan lähempänä. Voinko olla lähellä itseäni ja katsoa peiliin? Uskallanko kokea niitä tunteita, joita ihmissuhteissa oleminen herättää ilman, että rakentelen ehdottomia muureja välillemme tai yritän pitää kiinni sellaisesta, mikä ei tunnu nyt hyvältä tai oikealta?
Peiliin katsominen usein kirpaisee – mutta vain niin kauan, kun en salli itselleni inhimillistä kokonaisuuttani. Jos piiskaan itseäni tai haluan ylläpitää jonkinlaista ihannekuvaa itsestäni, en uskalla tarkastella itseäni heijastusten kautta. Silloin vika on aina noissa muissa (ja jatkan myös itseni piinaamista). Vähän armoa kehiin.
Sallinko itselleni sitä mikä muiden toiminnassa harmittaa tai kummastuttaa? Jos ajattelen, etten todellakaan haluaisi olla itsekäs niin kuin tuo, sisuksissani todennäköisesti myhäilee marttyyriutta ja rajattomuutta (jotka muljahtelevat tahtomattani esiin siellä täällä, kun en noita piirteitä salli itselleni). Kestänkö, että olen ihan kaikenlainen – ja voisinko suoda samaa toisillekin?
On ihan ok olla muutakin kuin hyvä, lempeä ja valoisa – on ok olla kaikkea mitä on. Voin relata omaan itseeni.
