Ahdistukseni alkoi helpottaa, kun löysin sen taustalla jylläävät tunteet – Näitä voi olla vaikea tunnistaa itsessään

Vielä 15 vuotta sitten olin jumissa läheisriippuvuuden noidankehässä. Olin hukassa itseni kanssa. Elin elämääni muiden ihmisen kautta: en osannut tunnistaa, saati käsitellä terveellä tavalla tunteitani, en tunnistanut ja osannut ilmaista tarpeitani enkä osannut vetää rajoja. Olin ensisijaisen kiinnostunut siitä, kuinka muut ihmiset minut näkivät ja kuinka voisin täyttää heidän tarpeitaan.

Elin muita ihmisiä varten. Tämä oli totta ystävyyssuhteissa, työpaikalla sekä erityisesti parisuhteissa. Tuntui, että päädyn jatkuvasti suhteisiin emotionaalisesti etäisten, henkisesti huonosti voivien kumppaneiden kanssa. Heitä yritin parantaa ja pelastaa ja ansaita siten oman arvoni.

Pelkäsin, että jos paljastuu, kuinka arvoton ja vioittunut olen, minut hylätään. Yritin olla täydellinen. Täydellisen mukautuva.

Toki tuolloin en ymmärtänyt tätä kaikkea. Läheisriippuvuuteni koko kuva on avautunut minulle vasta jälkeenpäin toipumisen tiellä.

Umpikujassa

Muistan sen, kuinka olin jatkuvasti ahdistunut. Ahdistus oli pelkoa, johon liittyy epävarmuus. Epävarmuus tulevasta. Epävarmuus siitä, kelpaanko. Pelko konflikteista. Yritin tulkita toisia. Kävelin kuvaannollisesti kananmunan kuorilla.

Koska olin uhrin tilassa, elämässä ei tuntunut olevan mitään loogisuutta. Ei ollut myöskään toivoa. Odotin jonkin tai jonkin ulkopuolelta itseäni tulevan pelastavan minut. En tiennyt, kuinka paljoon voin vaikuttaa loppujen lopuksi itse.

Luulin, että tämä on oikea tapa elää. Luulin olevani rakkaudellisissa suhteissa. Tämä oli se malli, jonka olin omaksunut lapsuudessani. Läheisriippuvuudesta oli tullut minulle normaali.

Toteutin tiedostamattani traumataustani uskomuksia. Uskomuksia, joihin kuului kehon solutasolle varastoitunut kaiken läpäisevä kokemus omasta arvottomuudestani ja usko siitä, että en ole hyvän arvoinen.

Jos en olisi usean sattumuksen seurauksena löytänyt meditaatiota ja mindfulnessia, läheisriippuvaisten vertaistukiryhmiä ja terapiaa, olisin todennäköisesti edelleen samassa suossa. Kohdalleni tuli kulminaatiopiste, jossa minun oli pakko kysyä itseltäni: ”Haluanko jatkaa näin? Haluanko olla uhri? Haluanko paeta? Haluanko asettaa muut itseni edelle?”. Vastaus oli, että en.

Halusin siirtyä sivuun itseni tieltä. Halusin elämän. Haluisin olla autenttinen itseni.

Siitä alkoi muutos.

Tie vapauteen

Muutoksen kivijalkana on yhä edelleen itsetuntemus. Tiedostaminen. Harjoittelin tunteiden tuntemista, nimeämistä ja säätelyä. Harjoittelin kehon merkkien ja tarpeiden tunnistamista ja sanoittamista.

Harjoittelin hyväksymään oman epätäydellisyyteni. Harjoittelin hyväksymään, että kun sanoitan omat tarpeeni ja rajani, kaikki eivät tule pitämään minusta. Se oli erityisen haastavaa, mutta joka kerran, kun pystyin sanottamaan oman totuuteni, rohkeuteni lihakset kasvoivat.

Itsetuntemuksen rinnalle sain itsemyötätunnon työkalut, joiden avulla aloin treenaamaan ystävällisempää, lempeämpää asennetta itseä kohtaan.

Tämä kaikki oli täsmähoitoa läheisriippuvuuteeni sekä siihen kietoutuneeseen ahdistukseen.

Välillä tulee hetkiä, jolloin läheisriippuvuuden toimintamallit nostavat päätään. Joissain tilanteissa ahdistus ja hätäännys vyöryy ylitseni niin nopeasti, että en ehdi pysähtyä. En tule täydelliseksi, mutta tiedostamisen, hyväksymisen ja lempeyden kautta selviän tilanteista nopeammin ja viisaammin. Ahdistus tulee ja se myös menee ohi.

Itsetuntemuksen harjoittelu on tuottanut tulosta. Usein tiedän nimittäin intuitiivisesti, kuinka tilanteessa on hyvä toimia. Tiedän, milloin on hyvä poistua paikalta ja olla tekemättä mitään. Tiedän, milloin on hyvä avata suunsa ja vetää rajat.

Kun rauhoitun vähän ja käännän katsetta sisäänpäin, osaan sanoa helpommin, mitä ahdistunut osa minua tarvitsee. Se on se pieni lapsi, joka edelleen kiperässä tilanteessa, hätääntyneenä, haluaisi toimia samalla tavalla kuin silloin ennen. Paeta, fiksata, pelastaa.

Näissä tilanteissa voin ottaa hänet syliin ja sanoa: ”Ei mitään hätää. Olet kaiken hyvän arvoinen.” Näin voimme elää tätä elämää yhdessä: sisäinen lapseni ja viisas aikuiseni.